Hyvästit

Nyt on kyllä aivan sekopäiset tunnelmat! Olen riemuissani, sillä elämäni tähän asti vaikein tenttikausi on ohitse ja sain tunti sitten viimeisenkin tentin palautettua. (Tentin palautuksen yhteydessä professori Ivo Castro kätteli ja lähetti terveisiä Timo Riiholle, Castron itsensä ikäiselle kielihistorijoitsijalle, joka edelleen touhuaa Helsingissä Portugalin laitoksen ympyröissä.) Oli ihana sanoa hyvästit yliopiston kirjastolle ja kotona pikkuhiljaa paisuneelle kirjaläjälle. Lissabonille hyvästien sanominen huomenna sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihanaa!

Lissabon antoi viimeisenäkin päivänä oikein parastaan. Pilvettömän sinisen taivaan lisäksi koko kaupunki on yhtäkkiä puhjennut kukkaan. Tahtoisin tietää, mitä lajiketta nuo joka puolelle ilmestyneet violetteja kukkia puskevat puut oikein ovat. Huomiseksi luvataan + 30 astetta. Suomessa sen sijaan kuulemma sataa... Juuri kun olin astumassa metrosta ulos tentin jälkeen huomasin, että oli ensimmäistä kertaa koko vuonna onnistunut kadottamaan ladattavan metrokorttini. Pitikin sitten sattua juuri sillä viimeisellä metromatkalla! En ehtinyt kauaakaan vilkuilla avuttomana ympärilleni kun jostain ilmestyi räsyisen, mutta ystävällisen näköinen vanhempi nainen. "Pssst, eikö sulla ole varaa metrokorttiin? Anna kun mä autan", ja niin nainen vilautti oman metrokorttinsa käteeni, niin että pääsin portista ulos. Juuri tätä minä rakastan Lissabonilaisissa! Säännöistä ollaan tarvittaessa joskus jopa valmiita joustamaan ja kaupunkilaiset ovat aina valmiita auttamaan pulassa olevaa. Olisi tehnyt mieli halata naista ja kehua Lissabonia ja sen asukkaita vuolaasti. Tyydyin ainoastaan kiittelemään naista vuolaasti.

Lissabonilaisittain olen jälleen kerran myöhässä. Minun pitäisi tavallaan jo olla Arte & Manhassa omissa jäähyväiskekkereissäni. Koska olemme Lissabonissa, luotan kuitenkin siihen, että kaikki ovat ainakin tunnin verran myöhässä... En voi uskoa, että joudun hyvästelemään kaikki vaihtariajan kaverini tänään! Ties milloin näämme seuraavan kerran. Tenttien takia en tietenkään ole aloittanut pakkaamista vielä vaan olen jättänyt sen tapani mukaan lähtöpäivän aamuun. Lissabonista lähtö tapahtuu siis samalla vauhdikkaalla tyylillä kuin suuri osa vaihtovuodesta on kulunut. Edellinen yö juhlitaan, aamuyöstä pakataan ja lentokoneessa lopulta nukutaan. Onneksi on kiire. Muuten en varmaan kestäisi sitä, että joudun sanomaan hyvästit tälle kaupungille!

Viimeistä viedään

Ihana laiska sunnuntai... Olin suunnitellut harrastavani terveellistä ulkoilua nyt kun J on palannut Suomeen, mutta aamulenkin sijaan jumituin keittiöön puhumaan Silasin ja Eduardon kanssa kristinuskon etiikasta ja homojen oikeuksista. Mitä tekisinkään ilman noita aina niin seurallisia ja hyväntuulisia brassikämppiksiä (jotka tosin ovat vähän sotkuisia, mutta kukapa meistä on täydellinen)? Mukavaa kun on lounasseuraa, eikä tarvitse yksin J:töntä asuntoa asustella.

Jonnan ja Heinin Lissabonin vierailu sujui loistavasti. Olin jo ehtinyt ikävöidäkin tyttöjä ja oli kiva vaihtaa vuoden kuulumiset Cascaisin auringon lämmössä. Kävimme myös Bairrossa (ilta oli arvatenkin vauhdikas) ja shoppailemassa. Itse en tosin raaskinut ostaa yhtään mitään kun pelkään jo valmiiksi sitä, mitä matkalaukkuni sanoo vuoden mittaan kertyneistä lisäkiloista. Täytyy kyllä sanoa, että olo oli tosi haikea kun hyvästelin kaverit valtavine rinkkoineen ja vielä haikeampaa oli saattaa J seuraavana aamuna tutun taksisedän kyydillä Lissabonin lentokentälle. 

Palattuani takaisin untuvapeiton suojaan mietiskelin, miten huikea vaihtovuosi minulla on ollut. En oikeastaan toivoisi, että mikään olisi mennyt toisin. Vaikka J:n takia olisin tietysti toivonut, että aika Espanjassa olisi sujunut  iloisemmin, täytyy myöntää, että J:n tänne tulo teki keväästäni ihan täydellisen. Sain kokea ihanan Lissabonin kevään ja vaihtarielämän riemut ilman, että tarvitsi edes ikävöidä sulhasta. Harvalla varmaankaan käy niin hyvä tuuri! Vuoden aikana ehdin oppia ainakin sen, että J:n kanssa on kiva asua samassa maassa. Seuraava matkamme onkin sitten varmaan häämatka, mikäli meillä on siihen kaikkien sisustusunelmien jälkeen varaa. (En ole nähnyt hääpainajaisia pitkään aikaan! Jostain syystä bileet yhdessä kavereiden ja sukulaisten kanssa ovat pikkuhiljaa alkaneet vaikuttaa ihan mukavalta ajatukselta, vaikka podenkin yhä esiintymisjännitystä.) 

Tapasin viime viikolla Lenya, joka kertoi, että oli alkanut tapailla uutta miestä. Tämä uusi mies on ilmeisesti ranskalainen ja työskentelee täällä Ranskan suurlähetystössä. Mies on myös loistava kokki ja Leny oli tietenkin onnensa kukkuloilla. Toivottavasti ehdin vielä tapaamaan kyseisen hurmurin ennen lähtöäni. Joka tapauksessa oli huojentavaa nähdä ihana brassityttöni onnellisena. Eilisiltana vietimme suurella joukolla saksalaisen kaverini Vanessan syntymäpäiviä ja herkuttelimme ihanilla italialaisilla kasvisruuilla. Juhlat olivat samalla viimeiset Vanessan ja tämän kämppiksen, Enrican järjestämät vaihtaribileet. Viimeisellä viikolla molemmilla tytöillä on minun tapaani järjettömän monta tenttiä. Ehkä juuri tenttien takia toivoisin, että tämä yliopiston loppurutistus olisi jo ohi... 

Tuleva viikko on varmaankin sen verran hektinen, etten usko ehtiväni enää kirjoittaa. Päivät kuluvat luultavasti yliopiston kirjastossa etsimässä tietoa keskiaikaisista portugalin kielisistä teksteistä. Iltaisin yritän tavata jokaista kaveria vielä ainakin kerran. Lähtö tuntuu kerta kaikkiaan omituiselta! Se on samaan aikaan ihanaa (Suomen kaverit, J ja uusi asunto!) ja kamalaa (kun miettii, näänköhän täällä tapaamiani ihmisiä enää koskaan). Kaiken lisäksi se, etten parin viikon kuluttua ole enää täällä vaikuttaa kumman epätodelliselta. Pelkään potevani koti-ikävää, mutta tällä kertaa Lissaboniin. Lopuksi en voi sanoa muuta kuin, että tämä on aivan valtavan ihana kaupunki ja vaihtokohteista parhain! Tulkaa ihmeessä vierailemaan, jos ette ole täällä vielä käyneet ja jos olette niin tulkaa uudestaan. Lissabonista ei taatusti voi saada tarpeekseen yhdessä viikossa tai edes yhdeksässä kuukaudessa. 

Ihana helle

Olen Paratiisissa. Avoimista ikkunoista hohtaa pastellinsininen taivas, ulkona vallitsee suloinen 33 asteen helle ja käden ulottuvilla on mansikoita ja viinirypäleitä. Sain Afrikan portugalin tutkielmasta luokan toiseksi parhaan arvosanan ja päätin juhlistaa hellettä ja koulumenestystäni lomailemalla loppupäivän. Kuka sitä paitsi edes kykenee pyörtymättä istumaan paahtavassa luentosalissa kun ulkona on tuollainen sää?

Viime viikon elimme J:n kanssa vauhdikasta kaksoiselämää. Tai ehkä itse elin pikemminkin kolmoiselämää kun yritin sekä toimia turistioppaana Lissabonissa vieraileville äidilleni ja tädilleni että kaapia kaiken irti viimeisistä hetkistäni vaihtarina. Yliopistovelvollisuudetkin vaivasivat luentojen ja viimeviikkoisen tentin muodossa. Ei ihme, että nyt sukulaisten lähdettyä hieman väsyttää... Äitini ja tätini saapuivat keskiviikkona juhlistamaan äidin 50-vuotiasta elämää tänne Lissaboniin. Rouvat olivat etukäteen murehtineet sitä, saako Lissabonissa lainkaan liikuntaa ja päätimme poistaa huolen heti ensimmäisenä päivänä kipuamalla jalkakyydillä Sintran maurilinnalle.

Luulisi, että ensimmäisen päivän rääkki olisi hillinnyt hieman äitini ja tätini menoa, mutta sen sijaan he jaksoivat pelkän salaatin voimalla kavuta Lissabonin kujia ylös ja alas kuin akkuladattavat duracell-puput niin, että parin ensimmäisen päivän jälkeen olin itse pelkkä perässä raahustava zombie. Saimme sentään houkuteltua museointoilijat rannallekin muutaman kerran ja sunnuntaina suuntasimme piknikille Jardim da Estrelan ilmaiseen puistokonserttiin. (Itse olin sen verran uupunut, että nukahdin piknikviltille enkä muista koko konsertista yhtään mitään.)

Lauantaina vietimme vaihtariporukalla italialaisen Ilarian syntymäpäiviä ja päädyimme lopulta tietenkin Bairroon. Ilaria oli loihtinut meille ihania italialaisia herkkuja pinaatista ja pestosta jälkiruokatiramisusta puhumattakaan. Punaviiniä tuli italialaisittain kitattua aivan liikaa ja J jättäytyikin seuraavana päivänä suosiolla pois tulevan anoppinsa silmistä. Minä sen sijaan laahustin urheasti tehotätien perässä ja yritin vahtia, ettei heitä ryöstetä Lissabonin ihmisvilinässä. (Eipä sillä, mahdollinen ryöstäjä olisi todennäköisesti katunut ankarasti tekoaan, jos olisi erehtynyt koskemaan jonkun meidän sukuumme kuuluvan naishenkilön laukkuun!)

Äidin ja tädin lähdettyä oli Jonnan ja Heinin vuoro tulla kylään Lissaboniin. He saapuivat eilen ja aloittavat täältä kahden viikon mittaisen reilinsä Euroopan halki. On tosi kivaa nähdä tyttöjä pitkästä aikaa ja sovimme, että lähdemme huomenna koko päiväksi rannalle, koska lämpöennusteeksi luvattiin 35 astetta. Lupasimme myös esitelle kavereille Lissabonin yöelämää. Mitähän siitä tulee kun vaaleahiuksinen Jonna on jo nyt menettänyt hermonsa kadulla huuteleville lissabonilaisille miehille...

Pelästyn joka kerta kun katson kalenteria! Aivoni eivät oikein suostu ymmärtämään, että asun Lissabonissa enää seuraavat kaksi viikkoa ja sitten onkin jo aika palata. Mieluummin ne tahtoisivat jäädä tänne koko kesäksi ja sulaa tässä lämmössä. J:kin lähtee ensi lauantaina töihin ja takaisin Helsinkiin. Muutos jännittää melkein yhtä paljon kuin sillon kun olin lähdössä vaihtoon...

Vappu Lissabonissa

Se etukäteen pelkäämäni kielihistorian tentti on nyt ohitse ja lisäksi sain kuulla, että läpäisin sen kirkkaasti, vaikka puolet portugalilaisista luokkakavereistani reputti kokeen! (Sain 15 pistettä kahdestakymmenestä, mikä vastaa Suomessa ehkä noin kolmosta.) Sitkeys ja tylsistyminen näköjään kannattivat. Joku muu voisi olla eri mieltä, mutta minulle keskiaikaisen portugalin sanaston etymologian ulkomuistiin tankkaaminen on kauniilla säällä ollut melkoista kärsimystä. Vielä suurempaa kärsimystä se on, jos sattuu olemaan vappuaatto...

En ahkerista suunnitelmistani huolimatta kyennyt viettämään koko viikonloppua neljän seinän sisällä vaan läksin myös tenttikauden keskellä huhkivan Eveliinan kanssa kahville Arte & Manhahan. Lauantaina opiskelu-urakkani sai mieluisen keskeytyksen kun jo Madridissa tapaamani brassisisko, Victoria soitti ja kertoi olevansa kahden kaverinsa kanssa läpikulkumatkalla Lissabonissa. (Tytöt olivat lähdössä Ibizalle. Olisin kyllä halunnut karata mukaan!) Vietimme mukavan illan eräässä todella edullisessa crepe-ravintolassa. Suomessa tulee varmaan aikanaan ikävä sitä, että viidellä eurolla voi täällä syödä itsensä ihan ähkyyn!

Maananataina olikin sitten vappuaatto... Ja täällä oli ihan tavallinen tenttipäivä. Illalla tentin jälkeen kärsin ehkä koko vaihtoaikani pahimmasta koti-ikävästä. Soittelin surkeana Turkuun keskelle perheeni perinteistä vappuhumua ja katselin J:n kanssa Game of Thronesia. Vappupäivänä järjestimme aurinkoisessa Eduardo V:n puistossa kunnon vappupiknikin suomalaisten fysioterapiaopiskelijoiden, Minnin ja Sallan kanssa. Oli ihan mahtavaa! Tytöt olivat panostaneet vappurekvisiittaan oikein tosissaan. Ylioppilaslakkien sijasta pukeuduimme tyylikkäästi lasten synttärihattuihin. (Jokainen ohikulkija kävi tietenkin ihmettelemässä asuvalintaamme.) Ilmapalloja ja munkkejakin oli. J:n kanssa olimme keskittyneet lähinnä viinien ja herkkujen haalimiseen. Illalla miespuoliset kämppikseni eivät tietenkään tahtoneet pysyä nahoissaan kun toin kaksi vaaleaa suomalaistyttöä kyläilemään. Minniä varten on kuulemma perustettu jo faniklubikin!

Eilen laitoimme taas pitkästä aikaa yhdessä ruokaa Monikan luona. Koska Monikan puolalaiset kaverit olivat porukalla kyläilemässä, illan teemana oli tällä kertaa puolalainen ruokaperinne. Leivoimme taikinaa, johon tuli muun muassa kananmunaa, perunaa ja jauhoja ja joka lopuksi pyöriteltiin pieniksi palleroiksi. Nämä taikinapallerot lisättiin osaksi mausteista pataruokaa, jonka nimeä en kykene muistamaan. (Puolalaisten ruokalajien nimet ovat yhtä vaikeita ääntää kuin monet puolalaiset nimetkin. Onneksi hyvillä puolalaisilla kavereillani sattuu olemaan niinkin helppoja nimiä kuin Marta tai Monika...)

Illan mittaan mietiskelin haikeana sitä, miten vähän aikaa minulla on Lissabonissa enää jäljellä. Vaihtariporukassamme on niin monta huippua tyyppiä, että tahtoisin tosissani viettää kesän Portugalissa heidän kanssaan. Toisaalta porukka osoittaa jo hajaantumisen merkkejä. Max ja Karin ovat vuokranneet talon Lissabonin ulkopuolelta, Carcavelosista ja heidän päivänsä kuluvat lähinnä surffatessa ja kiipeillessä. Leni puolestaan lähtee ensi perjantaina taas Brasiliaan. (Toivotin Lenin ja brassipoikaystävän tervetulleeksi Suomeen, koska he tahtoisivat matkustaa Trans-Siperian radan päästä päähän.) Monika ja Marta ovat täällä koko kesän. Francoisesta en osaa edes sanoa.

Ensi viikolla äitini ja tätini saapuvat muuten äidin 50-vuotisjuhlien kunniaksi Lissaboniin. Sitä seuraavalla viikolla tulevat puolestaan Heini ja Jonna ja sitten onkin jäljellä enää muutama tentti ja paluu Suomeen. Tuntuu uskomattomalta, että vaihto on mennyt ohi näin nopeasti...

O Dia 25 de Abril

Iloista neilikkavallakumouksen vuosipäivää! Portugalissa on parhaillaan kansallinen vapaapäivä, jolla juhlistetaan vapautta ja diktatuurin päättymistä. Tuntuu omituiselta ajatella, että ennen vuotta 1974 (eli vain 38 vuotta sitten) elämä oli täällä aivan erilaista kuin nykyään. Sananvapautta ei sensuurin ansiosta ollut olemassakaan,  valtiovaltaa ei kantelun pelossa saanut kritisoida edes kotonaan (rangaistuksena kritiikistä käytettiin muun muassa kidutusta), ulkomaisten tuotteiden kuten Coca-Colan juominen oli kiellettyä, naiset eivät saaneet pukeutua housuihin ja tarvitsivat aviomiehensä luvan, jos halusivat matkustaa maan rajojen ulkopuolelle... Ajatella, että täällä asuva vanhempi väki on kokenut kaiken tämän.

Tänne kuuluu unettomia öitä ja tenttistressiä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä puskin viimeisillä voimillani paperille loput Afrikan portugali-kurssin analyysistä. Maanantaina puolestaan koin epätoivon hetkiä kun käsittelimme luennolla 1200-luvulta peräisin olevaa ranskankielistä tekstiä ja professori ilmoitti luennon päätteeksi, että samankaltaisen tekstin saamme eteemme ensi viikon tentissä. Hienoa! Minulla on vajaa viikko aikaa opetella ranskaa ja sen varhaisempia muotoja, mikäli tahdon läpäistä kyseisen kurssin. Ei ihme, etten saanut unta vielä maanantaiyönäkään... Koulu-uupumuksen lisäksi alkuviikkoon on sisältynyt huima annos keittiöterapiaa, sillä Lenyn lisäksi myös Elina erosi viime viikolla portugalilaisesta poikaystävästään. En voi ottaa surua pois ystävieni harteilta, mutta ainakin voin kuunnella, keittää teetä ja yrittää lohduttaa. Olen sydämestäni sitä mieltä, että molemmat tytöt ovat niin huippuja, että ansaitsevat vain parasta! Toivottavasti seuraavat poikaystävät tajuavat sen edeltäjiään paremmin.

Eilen päädyin ensimmäistä ja toivottasti myös viimeistä kertaa Urban Beach-nimiseen baariin, ihan oikeisiin Erasmus-bileisiin. Tietysti olen ollut vuoden mittaan lukemattomissa kotibileissä, jotka ovat olleet täynnä Erasmus-vaihtareita, mutta tällä kertaa kyseessä olivat portugalilaisen ESN:n järjestämät juhlat. Alkuillan vietimme virolaisen naapurini, Marisin kotona ja pidimme hauskaa. Puolen yön aikaan joku sai päähänsä, että meidän täytyy päästä edellä mainittuihin Erasmus-kekkereihin ja koska en ollut kertaakaan käynyt ESN:n järjestämissä tapahtumissa ajattelin antaa bileille mahdollisuuden. Paikka oli ihan hirveä!

Sain ensimmäiset kunnon mustelmat jo jonottaessamme sisään baariin kun humalainen, mölisevä ihmismassa työnsi meitä eteenpäin ja ovilla partioiva portsariarmeija puolestaan taaksepäin. Ajauduttuamme massan mukana vihdoin sisälle baariin saimme käteemme ladattavat juomakortit, joista meidän oli maksettava kahdeksan euroa per pää. Tapahtuman mainoksessa oli sanottu, että sisäänpääsymaksu oikeuttaa kahteen ilmaiseen olueen, mutta kukaan ei ollut ilmoittanut, että oluet tarjoiltaisiin paremminkin nukkekotisisustukseen sopivissa olutlaseissa. Lapinkullan makuinen juoma oli niin pieni, ettei litrahinnaltaan yhtä kallista olutta myydä tavallisessa baarissa edes Suomessa. Omituiselta tuntuva korttisysteemi paljasti todellisen hankaluutensa vasta siinä vaiheessa kun yritimme päästä baarista ulos. Jos kortti esimerkiksi katoaa illan aikana, poket eivät päästä asiakasta ulos ennen kuin kortti löytyy ja sille ladatut juomat on maksettu. (Eräs porukastamme oli tietenkin tuossa vaiheessa iltaa jo tehnyt kyseisen virheen.) Entä jos asiakas ostaa humalapäissään niin paljon juotavaa, ettei hänellä lopuksi ole varaa maksaa itseään ulos? Enpä haluaisi olla töissä Urban Beachissa.

Ensi viikolla yliopistolla on monta välitenttiä ja luulen, että blogin kirjoitteluuni tulee sen takia hieman taukoa. Aion ainakin yrittää jonkinlaista hiljaiseloa ensi viikonloppuna. Toivottavasti pystyn pitämään pintani ja opiskelemaan kun muut lähtevät juhlimaan.

Madonnat ja rakastajattaret

Bileet! Eilen oli taas vaihteeksi sellainen ilta, ettei tarvinnut lähteä sisäpihaa kauemmaksi juhlimaan kun juhlat sijoittuivat alakertaamme. Brasilialainen vuokranantajaperheemme järjesti grillikaudenavajaiset, jonne oli kutsuttu kaikki kerrostalomme asukkaat. Oli huippua! Tutustuimme kolmeen tosi mukavaan virolaiseen, jotka olivat jo pari kuukautta asuneet täällä tietämättämme. Kolmikon miespuolinen jäsen, Maik on Pärnusta. Mahtavaa tavata joku, joka on kotoisin lapsuuteni kesänviettopaikasta! Lisäksi puhuin muun muassa maalaamisesta kämppikseni, Eduardon kanssa. Olin arvatenkin intoa täynnä kun havaitsin, että kanssani asuu joku, joka tietää vaikka kuinka paljon väreistä ja eri maalaustekniikoista. Tanssimme myöhäiseen yöhön ja juhlat loppuivat vasta kun joku naapuritalon asukkaista oli soittanut poliisin paikalle.

Perjantaina osallistuimme J:n ja Even kanssa 50-vuotiaan Jamaican itsenäsyyspäivän juhlintaan. Emme J:n kanssa viipyneet kuin hetken, sillä tiesin, että minun olisi uhrattava koko lauantaipäivä opiskelulle. (Välitentteihin ja esseiden palautuksiin on aikaa enää viikko.) Olisi ehkä kuitenkin kannattanut jäädä, koska Eve oli kuulemma tanssinut reggaeta aamukuuteen asti! Kuulin pitkästä aikaa myös brasilialaisesta kaveristani Lenysta. Olin ollut jo jonkin aikaa hieman loukkaantunut kun tuntui, ettei Lenyllä tätä nykyä ollut aikaa tavata koskaan, vaikka syksyllä olimme olleet kuin Pilli ja Pulla. Kuten kavereiden epätavalliseen käytökseen yleensäkin, myös Lenyn katoamistemppuun löytyi hyvä syy.

Puhuin Lenyn kanssa torstaina pitkään ja selvisi, että hän oli hiljattain eronnut portugalilaisesta poikaystävästään, Andresta ja oli parhaillaan ystävänsä luona Mafran kaupungissa toipumassa. Sääli! Andre vaikutti minusta mukavalta tyypiltä ja hän oli täällä yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisen englantinsa ansiosta mainiosti toimeen J:n kanssa. Andre ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mitään unelmapoikaystäväkastia, koska hän oli pettänyt Lenya. Olen tyttöystävieni kertoman perusteella tullut siihen käsitykseen, että portugalilaiset miehet suhtautuvat keskimäärin varsin kevyesti pettämiseen. Lähes jokainen tuntemani sinkku vaihtarityttö on kokenut tilanteen, jossa portugalilainen deittikumppani paljastaa, että hänellä on kotona portugalilainen tyttöystävä ja että hän tahtoo tämän lisäksi ainoastaan rakastajattaren. Jos joku tytöistä sitten on närkästynyt uutisesta, portugalilainen hurmuri on ollut lähinnä ihmeissään. Eivät kai blondit halua muuta kuin seksiä? Veronika kertoi, että eräs jätkä oli tosissaan ollut sitä mieltä, ettei sama nainen voi olla kunnollinen tuleva äiti sekä hyvä sängyssä. Rakastajattarien pitäminen on siis ainoa vaihtoehto. Naisille ei Portugalissa tietääkseni sallita samanlaista huikentelevaisuutta. (Tai sitten se on vain tabu, josta ei puhuta.)

Ainiin! Lähes unohdin kertoa, että saimme J:n kanssa kesäkuuksi kämpän Otaniemestä! Olimme uutisesta valtavan onnellisia, sillä vapaat vuokra-asunnot ovat pääkaupunkiseudulla kiven alla. Asunto on pikkuinen 40 neliöinen kaksio, mutta vuokrakin on sen mukainen. En malta odottaa, että pääsen sisustamaan uutta kämppää!

Petipunkkeja ja sohvasurffareita

Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset? Kerron ensin huonot, koska siten hyvä fiilis jää toivottavasti päällimmäiseksi. Siispä, meillä on petipunkkeja! Ihan kuin kämppisten kuvottava sotkuisuus ei olisi riittänyt. (Brassipojat luisuivat hetkellisestä siisteyspuuskastaan huolimatta nopeasti vanhoihin tapoihinsa eli keittiössä lemuavat tiskit ja vessassa paska.) Pääsimme pienten, iljettävien verenimijöiden jäljille, sillä aloimme J:n kanssa molemmat saada kutisevia, punaisia paiseita ympäri kehoa. Esimerkiksi vasenta poskeani koristaa tällä hetkellä valtava, sinipunainen allergialäikkä. Onneksi en ole liian turhamainen, koska muuten tulisin varmaankin hulluksi. Pahinta tilanteessa on se, että meillä ei juurikaan ole mahdollisuuksia päästä pienistä petivieraista eroon, vaan meidän on luultavasti siedettävä niitä koko vaihtoajan loppuun asti.

Luin netistä, että petipunkkien joukkomurha onnistuu muun muassa pakastamalla ne alle -32 asteen lämpötilassa, keittämällä ne tai estämällä niiden pääsyn ruuan, eli meidän houkuttelevien ruumidemme ääreen. Ongelmana on se, että käytössämme olevaa ikivanhaa patjaa ei ole mahdollista vaihtaa. (Vuokraemäntä ei suostu ostamaan uutta, eikä meillä ole varaa.) Petipunkit voivat myös ilmeisesti selvitä pitkiäkin aikoja ilman ruokaa (eli verta) kunhan olosuhteet ovat mukavan kosteat. Alkaa siis vaikuttaa siltä, että vanha, homeinen huoneemme on petipunkkien taivas! Ötököiden hyökkäystä lukuun ottamatta takana ovat kuitenkin loistavat viisi päivää.

Opiskelukaverimme Maidi lensi perjantaina Lissaboniin suoraan Sheffieldistä, jossa itse on vaihdossa ja oli ihanaa viikonloppuseuraa! Tutustuin Maidiin paremmin oikeastaan vasta täällä vaihdossa ja on itse asiassa aika hassu sattuma, etten ole aikaisemmin huomannut, miten paljon meillä on yhteistä. Maidikin on kotoisin pienehköstä hämäläisestä kunnasta, Maidinkin vanhemmat ovat (oman isäni tavoin) opettajia ja olemme esimerkiksi notkuneet samoina vuosina Forssan musiikkiopistolla. On ihme, että en muista nähneeni noin nättiä ja sympaattista tyttöä siellä kertaakaan! Lissabonin viikonloppumme oli joka tapauksessa vauhdikas ja saman tyyppisistä asioista kiinnostuneen vieraan kanssa kierteleminen oli kivaa ja helppoa. Maidi oli Sheffieldiläisissä vegaanipiireissä pyöriessään hurahtanut kasvissyöntiin, joten kävimme tutustumassa Portugalilaisiin kasvisravintoloihin. Kahvitellessamme Monikan kanssa viime torstaina olimme kehitelleet bar hoppingille lissabonilaisen vastineen eli café hoppingin, joka toimisi kunnianosoituksena Lissabonin eläväiselle ja värikkäälle kahvilakulttuurille. Maidikin pääsi tietysti heti testaamaan tätä uutta, lissabonilaista urheilulajia.

Kaupunkikierroksen, kirppisten ja vintage-putiikkien (löysin ihanan kesämekon seitsemällä eurolla!) lisäksi kävimme tutustumassa muun muassa Arte & Manhãn viikonloppuiseen keikkatarjontaan. Lauantaina vierailimme suomalaisen Even upeassa taiteilijakodissa ja saimme jälleen kerran todeta, kuinka pieni paikka maailma on. Meille nimittäin selvisi, että Even Suomessa olevat, nykyään Tampereella opiskelevat kämppikset ovat Maidin lapsuudenkavereita! Oli siinä varmaan Even ja Maidin yhteisillä kavereillakin ihmettelemistä kun he saivat yllättäen ystäviltään puhelun Lissabonista. Eve lähti kanssamme Bacalhoeiron Balkan-bileisiin ja ilokseni sain jälleen huomata, että illan mittaan kotoisa kantapaikkamme täyttyi tuttavista. Sunnuntaina suuntasimme aurinkoiseen Sintraan patikoimaan ja Maidin pyynnöstä kiipesimme koko matkan vuoren huipulla sijaitsevalle maurilinnoitukselle asti. Kylmästä tuulesta huolimatta linnasta aukeava näkymä oli henkeäsalpaava ja tiedän jo nyt tahtovani kiivetä linnalle vielä kerran ennen toukokuun loppua...

Maidi on käsityöihminen ja hallitsee hyvin esimerkiksi vintage-vaatteiden yhdistelemisen sekä ompelukoneen käytön. (Ihailen kyseistä taitoa suuresti!) Ehkä Maidin, Even ja Elinan kaltaisten taiteellisten tyyppien seuran takia olen tällä hetkellä ihan valtavan inspiraation vallassa. Keksin koko ajan lisää maalausaiheita (ja sisustusideoita) enkä malta odottaa, että pääsen Suomeen taulupohjien ja akryylivärien ääreen! Pelkät lyijykynätkin riittäisivät, mutta ne maksavat täällä aivan yhtä paljon kuin Suomessa. Pitäisiköhän tehdä uusi aluevaltaus ja opiskella tussipiirustusta?

Feliz Páscoa!

Jippii! Pääsiäislomani on ollut aivan loistava ja se jatkuu onneksi vielä ainakin tulevan illan. Pääsimme J:n kanssa Monsanton kansallispuistoon, mutta emme maanantaina niin kuin olimme alun perin suunnitelleet vaan vasta keskiviikkona. Suomalaisiin päihimme ei kovin helposti mahtunut ajatus siitä, että museoiden tapaan myös metsä voi täällä olla suljettu maanantaisin! Monsanto oli siis valtava, pääosin luonnontilassa oleva metsikkö, joka oli aidattu kauttaaltaan. Meillä kesti keskiviikkonakin hetki ennen kuin löysimme sopivan sisäänkäynnin, josta pääsimme pujahtamaan kyseiseen ryteikköön.

Sää suosi meitä niin Monsantossa kuin Setúbalin Tróiassakin, jonne suuntasimme torstaina helsinkiläisen taidehistorian opiskelijan, Elinan kanssa. Tróia oli ihana! Sinne päästäksemme meidän täytyi tosin ensin matkustaa junalla Setúbalin kaupunkiin ja sieltä vielä lautalla pikkuruiselle saarelle. Tróia osoittautui kuitenkin puolen päivän matkan arvoiseksi. En ole koskaan käynyt Norjassa, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan, jos sanon, että Tróia muistutti uskoakseni Norjalaisia vuonoja. Valkoisten purjeveneiden ja vuorten ympäröimän lahden hiekka oli uskomattoman valkoista ja vesi niin turkoosia, että paljon reissannut Elinakin totesi nähneensä sellaista viimeksi Aasiassa. Luonnon häikäisevyyttä vain lisäsi se, että muutamaa purjelautailijaa lukuun ottamatta olimme ainoat rannalla olijat. Tróiasta jäivät muistoksi Portugalin vuoteni tähän asti kauneimmat valokuvat.

Perjantaina saimme vihdoin odotettuja vieraita Suomesta kun Timo, Krista, Suvi, Riku, Mirva, Pauli, Tuomas ja Hannu laskeutuivat Iberian niemimaalle. Viimeiset neljä päivää ovatkin sitten olleet yhtä hauskanpitoa. Suomi-vieraat kävivät ensimmäisenä iltana ihmettelemässä pikkuista asuntoamme, mutta majoittuvat suuresta lukumäärästään johtuen Chill out-nimisessä hauskassa hostellissa. Hostellin henkilökunta on todella rentoa ja huippua. He järjestivät hostellin sisäpihalla muun muassa grilli-illan ja mekin pääsimme tutustumaan muihin hostellivieraisiin. Miellyimme J:n kanssa paikkaan niin paljon, että olemme nyt hengailleet kavereidemme kahdeksan hengen huoneessa lähes jokaisena iltana. Voin siis suositella kyseistä hostellia kaikille Lissaboniin matkaaville.

Lissabonilainen pääsiäisemme ei tällä kertaa sisältänyt mitään pääsiäiseen liittyviä elementtejä. En syönyt sunnuntaina ainuttakaan suklaamunaa tai nähnyt ainuttakaan tipua, jos Suvin Angry birds-pelikorteissa esiintyviä äkäisiä lintuhahmoja ei lasketa. Vietimme päivän leppoisasti Cascaisin rannalla, nautimme piknik-eväistä ja paahtavasta auringosta. Seurueemme miespuoliset jäsenet (paitsi Riku ja J) kävivät jopa uimassa. Cascaisin lisäksi olemme muun muassa tutustuneet Lissabonin keskustaan ja Bairro Altoon, käyneet Sintrassa ja Palácio de Penassa sekä tutustuneet Lissabonin edullisiin, aasialaisperäisiin ravintoloihin. (Intialainen tai kiinalainen ruoka maksaa täällä halvimmillaan noin viisi euroa per annos.) Tänä aamuna uhrasin ensimmäistä kertaa ajatuksen huomenna jatkuvalle yliopistolle ja jäin kotiin lukemaan sillä välin kun J lähti kavereiden mukana tuliaisostoksille. Myöhemmin pääsen vielä mukaan kun järjestämme suomalaisten viimeisen vierailupäivän kunniaksi viini- ja juustoillan. Olen kyllä iloinen huipusta pääsiäisestä ja haikea siitä, etteivät kaverit voi jäädä tänne vaikka koko loppukevääksi. Kahden kuukauden päästä onneksi taas tavataan!

Filmilauantai ja palmusunnuntai

Olipa kiva viikonloppu! Juuri kun olin tullut siihen lopputulokseen, että kaikki kaverit ovat taatusti pääsiäsilomalla (eli poissa maasta) ja olin liimautunut työtuoliini häärimään ankeaa ja vaikeaselkoista analyysitehtävää Joanna soitti ja pyysi minut mukaansa katsomaan syksyisen dokumenttielokuvafestivaalin voittajaehdokasta. Olin unohtanut, että Joannan lento Puolaan olikin vasta sunnuntaina! "É na Terra, não É na Lua" oli aika viihdyttävä filmipäiväkirja pikkuruisesta Azorilaisesta saaresta (Ilha do Corvo), jonka elämä oli yllättävänkin lähellä mitä tahansa suomalaista syrjäkylää. Nyt voin sitten sanoa, että olen katsellut portugalilaisessa elokuvateatterissa esimerkiksi sitä kuinka lehmä synnyttää... 

Lauantai-iltana läksin Hannahin uuden kämppiksen, saksalaisen Veronikan kanssa Bacalhoeiroon ja sain selitellä ovella sitä, miksi minulla ei enää ollut vuosijäsenyyttäni todistavaa korttia (joka sekin varastettiin). Sain kuitenkin puhuttua itseni sisälle ja olin tosi imarreltu kun baarin puolella työskentelevät pojat muistivat minut ja tekivät uuden kortin ilmaiseksi. Balkanilaisen musiikin iltoja pitäisi taatusti olla useammin! Harvoin Bacalhoeiro on ollut niin täynnä, että siellä mahtuu hädin tuskin tanssimaan. Lisäksi oli tietenkin kuuma kuin saunassa, mutta se tuntui vain lisäävän puhallinorkesterin ja villin yleisön menoa. 

Unohdin melkein kertoa, että sain viimeinkin otettua kämppisteni kanssa puheeksi asuntomme kaamean siisteystason. Meillä näet asuu kolme brasilialaista nuorta herraa, jotka kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta eivät todennäköisesti ole eläessään nähneet tiskiharjaa ennen kuin ovat muuttaneet Lissaboniin asumaan. Miltä kuulostaa tiskivuori, joka on niin valtava, että ulottuu keittiön hanaan asti (juomavesi on useimmiten pakko noutaa kylpyhuoneesta) tai vessa, joka on kerta toisensa jälkeen vetämättä? Kärsittyäni sikalassa jo useamman viikon ajan sain lopulta tarpeekseni, räjähdin ja löysin sisältäni pienen mäkättävän emännän. Pojat osasivat onneksi kuitata asian huumorilla ja uuden uutukainen tiskivuorolista laadittiin ihan hyvässä hengessä. (Vessan vetämisestä minulla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa antaa ohjeita.) 

Sunnuntaina suuntasimme J:n kanssa Belémiin Palácio Nacional da Ajudan palatsiin ihailemaan jälleen kerran Portugalin kuninkaallisten aikojen aarteita. Palatsi ja sen sisustus olivat loistokunnossa ja J löysi maalaussalista kaksoisolentonsa: enkelikiharaisen, portugalilaisen pikkuprinssin. Vierailimme myös botaanisessa puutarhassa nauttimassa aringosta, kukkamerestä sekä äänekkäistä linnuista. Illalla ukkosti, mutta suuntasimme kaikesta huolimatta Jannen kanssa Arte & Manhãhan fadoa kuuntelemaan. Täytyy tunnustaa, että suhtauduin esitykseen hieman ennakkoluuloisesti, koska en ylipäätään pidä turhasta melankoliasta tai valituksesta. Hehkuva Joana Amendoeira onnistui kuitenkin muuttamaan käsitykseni fadosta! Hän ei ollutkaan viskin ja tupakan kähentämä vanha leski vaan kaunis ja kirkasääninen nuori nainen, joka hymyili paljon ja tulkitsi musiikkia niin suurella palolla, että tunnelma väkisinkin tarttui. Taidan sittenkin ostaa fadolevyn kotiinviemisiksi! 

Nyt täytyy mennä ravistelemaan J:tä hereille. Suuntaamme tänään Monsanton suureen luonnonpuistoon, jota kutsutaan myös Lissabonin keuhkoiksi. En malta odottaa, että pääsen vaeltamaan ihan oikeaan metsään! Toivottavasti emme eksy...

Loma!

Ai que preguiça! Viikon pääsiäisloma alkoi laiskimmalla aamulla pitkään aikaan. Minun piti herätä aikaisin litteroimaan kaksi viimeistä minuuttia São Tomé-aineistostani, mutta no... Viimeiset minuutit saavat kyllä edelleen odottaa. Pari viimeistä viikkoa ovat kuluneet litteroidessa, yliopistolla pyöriessä ja kavereita tapaillessa. Järkytyksekseni tajusin eilen, että maksoin viimeistä kertaa vuokrani Lissabonin asunnosta! (Viimeisen kuun vuokra on maksettu jo etukäteen ikään kuin vuokratakuuna.) Vaihtoa on siis jäljellä enää vaivaiset kaksi kuukautta. Lähestyvän kotiinpaluun myötä J on saanut uuden, palkattoman päivätyön etsiessään kuumeisesti asuntoa jostakin pääkaupunkiseudulta. Emme osanneet arvata, että Otaniemenkin perheasuntoihin olisi palatessamme vuoden jono!

Viimeisten kuukausien alkamisen kunniaksi olemme myös päättäneet koluta Lissabonin viimeisetkin tutkimattomat kujat ja korttelit. Kävimme muun muassa koristekaakelimuseossa sekä Fernando Pessoan talossa. (Jälkimmäinen oli tylsä. Pessoan omaisuudesta olivat jäljellä ainoastaan kirjoituspöytä ja silmälasit.) Kuumina päivinä olemme suunnanneet rannalle Cascaisiin tai vain lojuneet jossakin Lissabonin kauniista puistoista. Marta ja Monika palasivat sunnuntaina Marokosta ja tiistai-iltana järjestimme Martan syntymäpäivän kunniaksi illallisen, joka koostui huoneellisesta hauskoja tyyppejä (Martan kämppikset ovat huippuja) sekä aivan järjettömästä määrästä kasvislasagnea ja viiniä. Pian joudun harmikseni taas hyvästelemään ystäväni! Toisin kuin Suomessa, pääsiäinen on Portugalissa ja muissa katolisissa maissa (kuten Puolassa ja Italiassa) todella tärkeä perhejuhla. Puolalaiset Marta ja Monika selittivät, että heidän puuttumisensa pääsiäispöydästä merkitsisi perheenjäsenille suunnilleen samaa kuin jos minä ensi vuonna ilmoittaisin vanhemmilleni, että jouluruoka ei enää kiinnosta. Tytöt lähtevät siis ensi viikoksi kotimaahan ja samoin tekevät myös italialaiset kaverini. Saksalainen Leni lähtee moikkaamaan poikaystäväänsä Brasiliaan ja toinen saksalaisista kavereistani, Vanessa matkustaa viikoksi Roomaan.

Janne aikoo sentään viettää lomansa täällä ja vei minut eilen syömään Lissabonin taatusti parhaaseen vegaaniravintolaan. Yleensä en pidä kikherneistä, mutta taidan joutua pyörtämään päätökseni! Hyvät ravintolakokemukset ovatkin tarpeen, sillä ensi viikosta lähtien seuraa oikea Suomi-vieraiden sarja. Päätimme J:n kanssa ostaa hölmöt Lissabon T-paidat- ja lippikset ihan vain näyttääksemme mahdollisimman paljon autenttisilta turistioppailta. Olisivatpa teekkarit jo täällä!

Sanna ja Heidi

Tuliaislakut ja Fazerin Geishatkin on nyt syöty ja on aika palata portugalilaiseen arkeen. Oli ihan huippua, että Sanna ja Heidi tulivat käymään Lissabonissa! Muuten olisin varmasti ankeillut kun kaikki vaihtarikaverini ovat Marokossa ja säätkin keinahtivat viikonlopun ajaksi huonompaan suuntaan: täällä satoi ensimmäisen kerran sitten tammikuun. Epälissabonilaisesta säätilasta huolimatta saimme siskosten kanssa aikamme kulumaan. Kävimme muun muassa kirjakaupassa kahmimassa Sannalle portugalin oppimateriaalia, Vintage-kahvilassa juomassa psykoaktiivista teetä sekä Tejo-joen toisella puolella, Almadassa tutustumassa Rion mallin mukaan teetettyyn Jeesus-patsaaseen.

Heidi oli Bairrosta todella innoissaan vielä perjantain ja lauantain välisenä yönä, mutta vannoi seuraavana aamuna, ettei mene sinne enää koskaan. Bairron saldoksi voisi laskea vaikkapa sen, että pääsin tanssimaan salsaa italialaisen hurmurin kanssa tai sen, että hankkiuduimme Heidin kanssa riitoihin erään suomalais-portugalilaisen tyypin kanssa tämän haukuttua suomalaisia naisia rumiksi. (Kyseinen tyyppi etsi minut seuraavana päivänä Facebookista, pyysi anteeksi ja kertoi, ettei vielä oikein hallitse ironian käyttöä huumorin keinona.) Viikonlopun aikana kävimme myös esimerkiksi Belémissä demonstroimassa Heidille ja Sannalle Jopen kosinnan sekä Estorilin rantakylässä valtamerta ihailemassa. Tytöt oli tietysti vietävä Bacalhoeiroon vinho verdeä maistamaan ja lisäksi tulin käyneeksi Starbucksissa jo toista kertaa elämässäni. Pitkä viikonloppu meni ohi aivan liian nopeasti ja on surkeaa, että nään Heidin seuraavan kerran vasta neljän kuukauden kuluttua kun olemme molemmat taas Suomessa. Sanna on onneksi Helsingissä jo kesäkuun alussa, jolloin palaamme J:n kanssa pohjoiseen.

Alkuviikko on sujunut yliopistolla enemmän tai vähemmän takkuisesti. Lingvistiikan kurssit ovat edelleen järjettömän työläitä. Viimeiseksi saimme litteroitavaksi são tomélaisen puheaineiston, joka kestää yli tunnin! Jokainen ikinä suomeksikin litteroinut ymmärtää varmasti, miten valtavasta hommasta on kyse. Kaiken lisäksi professori antoi litterointiin aikaa ainoastaan pari viikkoa. Alkuviikon olenkin sitten nörtteillyt koneellani ja yrittänyt saada omituisesta portugalin murteesta jotakin selkoa. Loppuviikosta tarkoituksena olisi suunnata Obidoksen kaupunkiin jokavuotisille suklaafestivaaleille. Palkinto on tämän litterointiurakan jälkeen taatusti ansaittu!

Kevätretkiä ja ryöstö

Tein koko kevään parhaan päätöksen ja jätin syntaksikurssin kesken. Ihan kuin lisääntyneen vapaa-ajan kunniaksi kesä on saapunut Lissaboniin ja olemme J:n kanssa joka päivä nautiskelleet auringosta ja jopa 28 asteen lämpötilasta. Täydellisellä säällä sisällä mököttäminen kävi liian tukahduttavaksi villille luonnolleni ja lintsasin torstaina syntaksista, joka on ehdottomasti tylsin ja turhin valitsemistani kursseista. Kurssin vetäjä on kaamean epäorganisoitunut, vaikka onkin ihan sympaattinen ja tulin siihen lopputulokseen, että ehdin opiskella syntaksia vaikka koko loppuelämäni Suomessa, jos haluan! Keväisessä Lissabonissa sen sijaan asun kenties vain kerran.

Torstain käytimme reilusti pelkkään auringon palvontaan, koska olin niin turtunut yliopiston pölyiseen, hämärään kirjastoon sekä sisällä oloon ylipäänsä. Perjantaina teimmekin sitten jo päiväretken Cabo da Rocaan sekä keväiseen Sintraan. J vaikuttui valtameren näkemisestä ja Euroopan läntisin piste oli kieltämättä hieno paikka. Cabo da Roca on nimensä mukaisesti korkea kivinen jyrkänne, josta aukeaa silmänkantamattomiin jatkuva sininen meri. Tähän aikaan vuodesta kallion jyrkänteet olivat lisäksi puhjenneet kukkaan ja rinteet olivat täynnä keltaisia, meille tuntemattomia mehikasveja. (Yritin tehdä lajikkeeseen tuttavuutta nyhtämällä yhden kukan vaivoin irti maasta ja ottamalla siitä kuvia.) Kaiken lisäksi kukkulan huipulla kukoisti punavalkoinen majakka ihan kuin suoraan Muumi-sadusta!

Matkustettuamme maailman ääreen ja takaisin oli vuorossa Sintran kaupunkiin tutustuminen. Tiesin entuudestaan Sintran olevan ihana, mutta keväinen Sintra oli vielä syyskuista Sintraakin ihanampi. Koko taiteilijakylä oli kukassa! Emme tällä kertaa kiivenneet ylös vuorelle Maurilinnoituksen tai Palácio de Penan luo vaan kiertelimme vain puutarhakaupungin katuja, ihalimme toinen toistaan kauniimpia huviloita ja räpsimme kuvia keväisestä kukkaloistosta. Sitruunapuut, kirsikan kukat ja kevätruusut nähtyämme palasimme viimein Lissaboniin ja suuntasimme naistenpäivän viettoon Arte & Manhã-nimiselle klubille. Jazzin ja punaviinin (valkoviini oli loppu) nauttiminen J:n ja Elinan seurassa oli huippua! Lauantaina teimme J:n kanssa toisen päiväretken Queluz-Belazissa sijaitsevaan Palácio nacional de Queluziin. Queluzin palatsi osoittautui upeaksi nähtävyydeksi, ei pelkästään kuninkaallisen palatsin, vaan myös palatsin puutarhan osalta. Kaiken lisäksi olimme lähes ainoat ulkomaalaiset turistit paikalla! Saimme rauhassa käyskennellä appelsiinipuiden keskellä ja kuulostella kun käki (tai joku käen tapainen lintu) kukkui puutarhassa. Illalla juhlistimme Eduardon synttäreitä baialaisen moqueca de camarãon eli mausteisen katkarapupadan merkeissä ja päädyimme tietenkin Bairroon.

Mainion viikonlopun jälkeen on pakko todeta, että eilinen päivä ei sitten ollutkaan niin onnistunut. Laukkuni ja sen sisällä olleet lomakkoni, avaimeni ja puhelimeni ryöstettiin jossakin koulupäivän aikana. Pahinta on, että minulla ei ole tietoakaan, missä kohtaa joku olisi laukun anastanut. Jälleen kerran varas sai surkean saaliin: rahaa lompakossani ei juurikaan ollut ja pankkikorttia en turvallisuussyistä koskaan kanna mukana. Avaimilla tuntematon rosvo ei tee mitään, sillä vuokraisäntä joutui rikkomaan oveni päästäkseni sisään huoneeseeni (ja asentamaan uuden lukon tietenkin) eikä romukännykästäni ole yhtään mihinkään. Eniten harmittaa siis se, että menetin ryöstössä uudet ajokorttini, opiskelijakorttini sekä metrokorttini, jonka olin juuri ladannut. Laukkukin oli mielestäni tosi hieno! Tällaisina hetkinä koti-ikävä turvalliseen Suomeen iskee helposti ja kaipaan ennen kaikkea sitä, etten erotu katukuvasta millään tavalla. Olo on turvaton ja turhautunut. Sitten huoneeseeni kadulta leijailee aamuöinen leipomon tuoksu ja jossakin kiekuu kukko. On tämä Lissabon kaikesta huolimatta kiva paikka.

Läksyjä ja lingvistiikkaa

Nyt tulee kyllä koulua korvista ulos. Harkitsen parhaillaan, että jättäisin yhden kurssin pois kurssivalikoimastani. Kaikki opinnot ovat kyllä omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta siinäpä se ongelma piileekin. En ehdi enkä malta tehdä koulun lisäksi mitään muuta kun kotitehtäviä tulee niin valtavan paljon. Pieni, sisäinen perfektionistini on herännyt talviuniltaan ja tahtoo todistaa jokaiselle professorille, että olen vähintään yhtä hyvä kuin portugalilaisetkin opiskelijat... Olen muuten monilla kursseilla tällä hetkellä ainut Erasmus-opiskelija ja kun esittelin portugalilaisille kavereilleni Saralle ja Martalle kevään lukujärjestystä he totesivat, että olen hullu kun valitsen kursseja, joita portugalilaisetkin jatkuvasti reputtavat. Portugalilaisen filologian opiskelijan nyt vain täytyy opiskella lingvistiikkaa.

Maanantaina meillä oli kevään ensimmäinen tentti. Istuin viime viikolla pitkiä päiviä kirjastossa ja tahkosin portugalin kielihistoriaa, kielessä tapahtuneita foneettisia muutoksia (eli niitä prosesseja, jotka tapahtuivat kun latina pirstoutui espanjaksi, galegoksi ja portugaliksi) sekä portugalin eri murrepiirteitä. Taisin saavuttaa jonkinlaisen flow-tilan, koska tentissä selvisi, että olin opiskellut aivan liikaa. Viime perjantaina ehdimme sentään vähän juhliakin. En ole koskaan tehnyt pizzaa niin pikkuruisella uunilla (Monikan uuni oli valehtelematta pienen mikroaaltouunin kokoinen) ja siinä vaiheessa kun omat pizzamme tulivat ulos olimme jo aika juhlallisissa tunnelmissa kaiken alkupalaksi nauttimamme sangrian ansiosta. Jouduin sanomaan heit Erasmus-kavereille, jotka lähtevät ensi viikonlopuksi Algarveen ja sieltä sitten Marokkoon. En lähtenyt mukaan kyseiselle reissulle, sillä saamme ensi viikolla vieraita Suomesta ja Saksasta kun Sanna ja Heidi tulevat kylään. Toivottavasti aurinko paistaa, että voimme viedä tytöt ihailemaan lähiseudun kauniita rantoja tai suunnistaa piknikille jollekin Lissabonin ihanista näköalapaikoista.

Entinen kämppikseni Sophie on muuten taas täällä. Sophie ei malttanut pysyä yli puolta vuotta poissa Lissabonista ja luulisin, että lissabonilaisella poikaystävällä on jotakin tekemistä asian kanssa. Kävimme sunnuntaina Saksan suurlähetystössä kahvilla (Sophien mukaan menen aivan saksalaisesta kunhan en yritä puhua saksaa) ja löysin yhden uuden mielipaikan Lissabonista. Saksan suurlähetystön sisäpihalta aukeaa yksi kaupungin kauneimmista näköaloista! J:lle kuuluu hyvää. On aika piristävää havahtua opintojen lomassa siihen, että toinen on loihtinut kasvisratatoillea, leivitettyjä munakoisoja tai jotain muuta hyvää. Herkuista puheen ollen, löysimme Lissabonista viimein jopa lakritsaa! Tämä kaupunki on sittenkin täydellinen.

Odotan jo innolla viikonloppua, koska olen niin kyllästynyt opiskeluun. Perjantaina uusi brassikämppikseni, Eduardo viettää syntymäpäivää ja aikoo valmistaa bahialaisen illallisen maustetuista merenelävistä ja eksoottisista hedelmistä. Lisäksi suunnittelemme reissua Cabo da Rocaan sekä Queluzin palatsiin, joka kuulemma muistuttaa jollakin tavoin Versaillesia. Olisipa jo perjantai...

Hyveellistä elämää

Kaikkeen sitä rakkaudesta ryhtyykin. Viime viikolla kirjoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalille. Kyse ei ole tanssimisesta, juoksukoulusta tai mistään muustakaan hauskasta aerobisesta liikunnasta vaan raa´asta voimaharjoittelusta. J halusi saada täällä Lissabonissa jonkun urheiluharrastuksen, mutta hetken mietittyämme totesimme, että kielitaidottomuus sulkee pois joukon sellaisia vaihtoehtoja, jotka Suomessa olisivat mahdollisia (esimerkiksi tanssin). Saliharjoittelu ei kuitenkaan vaadi verbaliikkaa ja niinpä päädyimme halvimpaan vaihtoehtoon eli paikalliseen yliopistoliikuntaan. Sain puhuttua vastaanoton työntekijät ympäri ja J:kin pääsee nyt käyttämään Lissabonin yliopiston kuntosalia sillä ehdolla, että minä kielitaitoisena ja yliopiston opiskelijana olen mukana. Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin on raahauduttava salille kaksi kertaa viikossa...

Ensimmäinen salikerta oli nöyryyttävä! Täällä saliohjelmaan kuuluu pakollinen personal trainerin konsultointi, jossa saliharrastajalle laaditaan henkilökohtainen urheilusuunnitelma, mitataan pituus ja paino sekä kehon rasvaprosentti. Sain tylyn tuomion: olen alipainoinen, minulla ei ole lainkaan lihasmassaa ja kehoni koostuu kuulemma lähinnä luusta ja rasvasta. (Rasvaprosentti oli lihasmassaan nähden liian korkea.) Rakkaat harrastukseni kuten brie-juuston syöminen, viinin juominen sekä auringossa makaaminen eivät personal trainerin mukaan edesauttaneet tarpeeksi terveyttäni ja niinpä hän laati minulle lihaksia vahvistavan saliohjelman. Ensimmäisen salikerran jälkeen olin valmis vannomaan, etten astu tuohon kirottuun huoneeseen enää kertaakaan, mutta ihme kyllä (ja J:llä voi olla jotain tekemistä tämän ihmeen kanssa) löysin itseni hikoilemasta yliopiston tiloista myös tällä viikolla.

Urheiluharrastuksen aloittamisen lisäksi tuleva kevät näyttää muutenkin viime syksyä terveellisemmältä. En yksinkertaisesti ehdi rellestää tällä lukukaudella niin paljoa kuin ensimmäisellä! Päivät yliopistolla venyvät lingvistiikan parissa iltakahdeksaan asti ja sen jälkeen pitäisi jaksaa vielä tehdä läksyjä, joita opettajat tuntuvat antavan ylettömästi. Olen kuitenkin päättänyt suoriutua vaikeista lingvistiikan kursseistani, koska muuten en nää koko Lissaboniin tulossa mitään mieltä. Jos taas läpäisen edes suurimman osan kevään kursseista, olen Suomeen palattuani suorittanut muutamaa kurssia vaille kaikki portugalin aineopinnot ja voin vaikka alkaa itse antaa oppitunteja. (Mikäli sopiva opettajan tehtävä jostakin vapautuu.) Karseasta uudesta lukujärjestyksestä huolimatta yksi asia on sentään ennallaan. Perjantaisin olen vapaalla ja voimme J: kanssa nauttia Lissabonin lähes aina paistavasta auringosta ja Suomen mittapuulla lähes ympärivuotisesta kesästä.

Lauantaina vietimme Lenyn kanssa tuplasynttäreitä täällä meillä ja hauskaa oli. Australiaa lukuunottamatta paikalla oli väkeä lähes kaikilta mantereilta kun Leny oli kutsunut mukaan myös afrikkalaisia ja aasialaisia tuttujaan. Minä taas pidin huolen siitä, että osallistujina oli Erasmuksia sekä tietysti brasseja. Lenyn kokkipoikaystävä, Andre leipoi juhlia varten mangon makuisen kakun ja me valmistimme Lenyn ja Marianan kanssa brasilialaisia karamelleja, brigadeiroja. Onneksi pidimme synttärit, koska tajusin, että en varmaankaan ehdi järjestää talon jo perinteeksi muodostuneita läksiäisjuhlia naapureilleni kun palaan Suomeen ensi toukokuussa. Ostin lentolipun toukokuun 31. päivälle, jotta saisin pitää viimekesäisen työpaikkani Helsingissä. Portugalin (todennäköisesti riipivän vaikea) kielihistorian tentti taas on 30. toukokuuta eli viimeiset päiväni Lissabonissa sujuvat näillä näkymin ankeasti päntätessä ja pakkaillessa. Ei siis parane jättää juhlimista viimeiselle viikolle vaan hoitaa se hyvissä ajoin pois alta!

Torres Vedras

Huh. Karnevaaleja ja syntymäpäivääni on nyt vietetty niin paljon, että omasta puolestani voisin taas odottaa vuoden ennen seuraavaa juhlintaa. Leny haluaa kuitenkin järjestää tuplasyntymäpäivät ensi lauantaina ja mikäpä siinä: saammepahan ainakin syyn syödä kakkua ja kutsua kavereita kotiini. Karnevaalit alkoivat Lissabonissakin eilen ja kävimme J:n kanssa päivällä kiertelemässä kaupunkia ja katselemassa kulkuetta sekä Rossiolle kasattua esiintymislavaa. Brasiliasta poiketen ainakaan Lissabonin päiväkarnevaalit eivät osoittautuneet kovin kummoisiksi. Karnevaalirientojen sijaan suuntasimme Tejon rantaan nauttimaan auringosta ja lämpimästä säästä ja pukeuduimme karnevaaliasuihimme eli neonvärisiin verkka-asuihin vasta illalla.

Noin seitsemän aikaan keräännyimme Monikan kotiin syömään ja juomaan ja muiden hankkimat neonväriset jumppa-asut herättivät aikamoista hilpeyttä sekä halun kokeilla muun muassa ihmispyramidien rakentamista. (Korkein pyramidi oli pystyssä ehkä noin kaksi sekunttia niin, että siitä saatiin juuri ja juuri valokuva. Muuten täytyy sanoa, että olimme itse asiassa aika taitavia!) Ennen puolta yötä osa porukasta totesi olevansa liian väsynyt karnevaaleihin. Lääkäriopiskelijoilla on parhaillaan tenttikausi ja lauantaiaamun tenttiin osallistujat jäivät suosiolla pois Torres Vedrasin reissusta. Lähdimme kuitenkin Martan, Monikan ja J:n kanssa kohti Torresin bussia ja onneksi lähdimme, sillä Torresin karnevaali tosiaan oli paljon aidompi ja hauskempi katujuhla kuin Lissabonissa. Ihmiset olivat panostaneet ihailtavasti naamiaisasuihinsa, vaikka itse urheiluteema olikin monelta unohtunut. Juhla-alue koostui kulkueesta, esiintymislavasta (jolla soitettiin coverina lähinnä minullekin tuttuja brassikappaleita) sekä kapeista baarikaduista, jotka olivat tupaten täynnä karnevaalikansaa.

Vietimme yön tanssien ja riehuen ja aamuyöllä raahauduimme nakkikioskille toipumaan. Nukuimme lopulta portugalilaisen Filipen autossa, koska aamuyöntunteina oli yllättävän kylmä ja ensimmäiset bussit takaisin Lissaboniin kulkevat vasta kahdeksalta. (Filipe sanoi voivansa ajaa meidät kotiin humalassakin, mutta kieltäydyimme kohteliaasti tarjouksesta.) J:n ensimmäisistä karnevaaleista olisi jäänyt ainoastaan hyviä muistoja, ellei bussiasemalla sattunutta välikohtausta olisi sattunut. Vieläkin puistattaa ajatella, miten huonosti pahimmillaan olisi voinut käydä. J siis ryöstettiin.

Odottelin J:tä bussiaseman miestenvessan ulkopuolella kun sisältä alkoi kuulua outoa meteliä. Tunnistin tietenkin J:n äänen ja kun paiskasin vessan oven auki, olin keskellä J:n ja kahden muun pojan välistä käsirysyä. J:n karjaisu: "You fuckin stole my wallet", ei jättänyt paljon arvailunvaraa siitä, mitä oli tapahtunut. Pari sekuttia myöhemmin koko miestenvessa oli täynnä epämääräisiä jätkiä, jotka tuuppivat J:tä ulos vessasta. Itse karjuin: "PARA" eli lopettakaa niin lujaa kuin kurkusta lähti ja tilanne J vastaan viisi muuta jätkää ei onneksi edennyt väkivaltaisemmaksi vaan pääsimme kaikki ulos vessasta. Sen verran täytyy kyllä sanoa, että varas oli todella urpo. Hän ei paennut mihinkään vaan jäi seisomaan tohisevan jätkälauman keskelle, jolloin minä marssin hänen eteensä ja vuodatin suun täydeltä niin rumaa brasilialaista katuslangia, etten itsekään tiennyt sellaista osaavani.

Tyyppi antoi rahat takaisin! Voitteko uskoa? Tai ei hän aivan kaikkea palauttanut, mutta loppujen lopuksi lompakossa ei yön jäljiltä ollut muuta kuin kymmenen ja viiden euron setelit ja hän antoi meille sen verran, että saatoimme palata takaisin Lissaboniin eli hän jäi itse voitolle ehkä viisi euroa. Kallein omaisuus, J:n nahkainen lompakkokin saatiin takaisin. (Luottokortteja ja vastaavia emme tietenkään ikinä kuljeta mukanamme yöllisillä reissuilla.) Jäkikäteen mietin, että onneksi pojat eivät olleet aseistettuja, eivätkä muutenkaan ehkä mitään paatuneimpia rikollisia. En usko, että tuollainen äidillinen, ankara puhuttelu olisi tepsinyt ammattirikolliseen! (Marta sanoi, että minulla on munaa.) Ryöstö oli aika hurja päätös syntymäpäiväjuhlinnalle, mutta muuten portugalaisista karnevaaleista jää onneksi hyvät muistot.

Alli

Eilen iltapäivällä isä kyseli tekstiviestillä sijaintiani ja satuin jopa vastaanottamaan viestin, sillä minulla oli Suomen puhelin mukana. Yleensä en kanniskele täällä kosketusnäytöllistä uudempaa puhelintani (vaan vanhaa ja varastuskelvotonta Samsungin romua), koska kännykkävarkaudet ovat niin yleisiä. Tiedotin isälle, että olemme Talvikin läksiäispiknikillä Jardim do Torelissa. Se on muuten ihana paikka. Hyvästelimme Talvikkia iltapäivästä siihen asti, että aurinko viimein laski ja alkoi tulla viileää. (Sää alkaa nyt helmikuussa olla täällä samanlainen kuin Suomessa juhannuksena. Täällä vain ei sada koskaan.) Kotiin päästyämme vastasin isän soittopyyntöön.

Isä kertoi soittavansa nyt, koska ei halunnut pilata lauantaista syntymäpäivääni surullisilla uutisilla. Allia ei enää ole. Kuinka voisin onnistuneesti kuvailla, miten rakas tuo harmaa lankakerä on ollut jokaiselle ihmisjäsenelle perheessämme. Koiran saaminen oli suurin haaveeni ala-asteella siitä asti kun meillä ei ollut enää kissoja, joita ei veljeni allergian takia voinut hankkia. Ainakin vuoden kestäneen käännytystyön jälkeen meille muutti pieni harmaa kiharapallo, jota alettiin kutsua Alliksi. Pienelle tytölle se oli suuri askel. Tunsin itseni lähes aikuiseksi saatuani niin suuren vastuun koirankasvatuksesta, että samana kesänä leikkasin lapsellisen, takapuoleen asti ulottuvan hiuspehkoni aikuismaiseksi(?) polkkatukaksi, kahlasin läpi kaikki Lapinlahden kirjaston koirakirjat ja osallistuin Allin kanssa koirakouluun.

Allista tuli mainio, koiramainen perheenjäsen. Vuosien aikana se valtasi paikkansa kaikkien sydämessä. Äiti ei pitänyt koirista ennen Allin tuloa, mutta otti loppujen lopuksi suurimman vastuun Allin turkinhoidosta, kynsien leikkuusta ja nyt lopussa myös lääkitsemisestä. (Äiti kuulemma valvoi Allin kanssa kun se ei viimeisinä öinä saanut kivuiltaan nukuttua. Olen kiitollinen äiti!) Allilla lienee myös vaikutusta siihen, että eilen kun soitin kotiin äiti selaili villakoirankasvattajien sivuja netissä. Isä oli tietääkseni Allin ahkerin lenkittäjä heti minun jälkeeni. Viime kesästä alkaen Allin hengitys alkoi kummasti rahista mikäli lenkkivauhti yltyi liian nopeaksi. Noin kuukausi sitten syyksi selvisi, että sen keuhkoihin oli kertynyt nestettä ja eläinlääkäri kielsi pitkät lenkit. Jouluna kotona käydessäni Alli oli vielä niin vetreässä kunnossa, että ajattelin sen elävän parikymppiseksi. Niin taisivat ajatella pikkuveljenikin, joille Allista luopuminen on suuri murhe. Nuutti lähetti minulle eilen kuvia Allista. Tuntuu pahalta kun en päässyt hyvästelemään lastani, mutta onneksi isä ja Nuutti olivat molemmat silittämässä ja paijaamassa vanukasaa kun eläinlääkäri antoi sille lopullisen piikin. Tätä kirjoittaessa veljeni Ilmari ei vielä tiedä Allin kuolemasta, koska hänellä on tänään neljä tenttiä, eikä isä ollut raaskinut soittaa ja kertoa uutista.

Yöllä näin kummaa unta, jossa istuin leijan päällä, korkealla vanhempieni talon yläpuolella ja jouduin katselemaan alhaalla sattuvia tapahtumia voimatta kuitenkaan huutaa tai muutenkaan kommunikoida perheenjäsentemme kanssa. Eniten olisin halunnut huutaa koirallemme, mutta sekään ei kuullut sanomisiani sieltä yläilmoista. Unen lopussa olin valtavan helpottunut kun pääsin taas alas ja sain houkuteltua Allin sisälle. (Pelkäsin aina, että se jäisi auton alle, koska se tykkäsi maalla jolkotella vapaana pihalla.) Herätessäni muistin, että Allia ei enää ole.

Päivä ennen ystävänpäivää

Huomenna on ystävänpäivä tai näin portugalilaisittain rakastuneiden päivä, Dia dos Namorados. I think I´m in love. Ihanaa, että J on nyt täällä Lissabonissa. Lempikaupunkini on vieläkin parempi paikka kun sitä tutkii yhdessä. Viimeisen viikon aikana olemme kävelleet ympäriinsä varmaankin enemmän kuin minä tulin kävelleeksi koko syksynä. (Menin aina metrolla, jos yöllisiä Bairrosta palaamisia ei lasketa.) Olen saanut yllättyä siitä, miten pienen osan kaupungista oikeastaan tunnen ja poistuttuamme historiallisesta keskustasta olemme löytäneet modernimpia, pastellinvärisiä kaupunginosia, tuntemattomia puistoja ja hauskoja ilmiöitä. Ilman J:tä olisin tuskin löytänyt lähellä sijaitsevaa puistoa, jossa kanat saavat tepastella vapaasti tai lauantai-illan jälkeistä, vaahdolla täytettyä suihkulähdettä. Tänä aamuna heräsin siihen, että J hääräili keittiössä espanjalaisen turskamunakkaan parissa. Miten toinen voi olla niin suloinen, että jaksaa liottaa suolattua turskaa 12 tuntia ja herätä sitten aamulla valmistamaan siitä jotakin? J:n myötä myös syksyiseen, lähinnä eineksistä koostuvaan ruokavaliooni on tulossa muutos. Siispä ostin J:lle ystävänpäivälahjaksi essun, jossa on kaloja. (Ehkä turskia.)

J:n täällä olo on lohdullista siksikin, että yhteisiä retkiämme lukuunottamatta ensimmäisen viikon ohjelma on koostunut lähinnä läksiäisistä. On tosi haikeaa hyvästellä lähes kaikki viime syksynä tapaamani vaihtarit. Vaikuttaa siltä, että suurin osa viipyy Lissabonissa vain puolisen vuotta. Onneksi ihanat puolalaiset, Marta ja Monika sekä luxemburgilainen Francoise ovat täällä pitempään. Lenykin on sentään täällä vielä ensi jouluun asti ja sovimme yhteiset megasynttärit 25. päivälle heti karnevaalien jälkeen. Surusta ja ankeudesta huolimatta läksiäisissä on onneksi usein myös hauskaa. Lauantaina olimme suomalaisen Tinjan ja virolaisen Marleenen läksiäisissä Mojito Compay-nimisessä kuppilassa ja jatkoimme sieltä Lenyn ja Lenyn poikaystävän, Andren kanssa kohti Cais de Sodreeta. Sunnuntai menikin sitten koomassa, jos illalla olevaa Laran jäähyväisateriaa ei lasketa. Yhyy! Tämän talon paras kokki ja suosikkikämppikseni lähtee!

Jäähyväispippaloiden lisäksi olemme viimeisen vapaaviikon aikana sentään tehneet jotain muutakin. Tiistaina esimerkiksi kävimme Mafran kaupungissa ihailemassa vanhaa, kuninkaan kesäpalatsinakin tominutta luostaria. Viikonloppuna suuntaamme ehkä Torres Vedras-nimiseen kaupunkiin karnevaalien viettoon. Tämän vuoden teemana on kuulemma urheilu.

Presidentti ja Palácio de Belém

Portugalin presidentti oli ihan hauska setä. Kävimme eilen Belémin palatsissa presidentin vastaanotossa 11 muun enemmän tai vähemmän hermostuneen suomalaisvaihtarin kanssa. En olisi ikinä uskonut, että meitä on täällä niin paljon! Toisaalta moni opiskeli vakituisesti Coimbrassa tai Portossa ja siinä mielessä ei ole ihme, etten ole heihin täällä Lissabonissa törmännyt. Matkustimme J:n kanssa Belémiin jo aikaisemmin päivällä fiilistelemään. Siellähän me menimme viime syksynä kihloihin ja aurinkoinen Belém oli aivan ennallaan. Lämpötilakin nousi eilen taas 23 asteeseen ja Tejon vesi oli yhtä sinistä kuin aikaisemminkin.

Löysimme vihdoin Belémin leivosten, Pasteis de Belémien alkuperäisen kodin. En tiedä jouhtuiko se sinisillä kaakeleilla vuoratun kahvilan juhlavasta tunnelmasta vai leivonnaisten tuoreudesta, mutta kuvittelisin niiden maistuneen paremmilta kuin muista kuppiloista ostettujen Pastel de Natojen. (Pastel de Belémeiksi saa kuulemma kutsua vain tuosta kahvilasta ostettuja leivonnaisia.) Illalla oli sitten vuorossa vierailu presidentin palatsissa, jonka Portugalin kuningas oli aikanaan rakennuttanut itselleen kesäasunnoksi. Palatsi oli tietenkin hieno. Se muistutti tyyliltään Pietarin eremitaasia sekä Espanjan kuninkaan linnaa, jossa kävimme J:n kanssa Madridissa ollessamme. Joku menneistä presidenteistä oli innostunut myös portugalilaisen nykytaiteen keräämisestä. Olimme muiden suomalaisopiskelijoiden kanssa ilmeisesti aika etuoikeutettuja, koska kyseiset taideaarteet eivät ole missään julkisessa esittelyssä vaan presidentti käyttää linnaa nimenomaan vastaanottotarkoitukseen.

Varsinainen vastaaotto alkoi yhdessä linnan saleista, jossa presidentti piti meille suunnatun puheen. Hän kertoi lähtevänsä parin päivän päästä valtiovierailulle Suomeen ja tapaavansa siellä esimerkiksi Tarja Halosen sekä vasta presidentiksi valitun Sauli Niinistön. Meille selvisi myös, että presidentti on Esko Ahon hyvä kaveri. Cavaco Silva oli peloissaan Suomen tulevasta säästä kuultuaan huhuja 40 asteen pakkasista, mutta Suomen suurlähetystön edustaja tiesi huomauttaa, ettei Helsingissä ole ollut niin kylmä. Suomessa Portugalin presidenttiä odottavat muun muassa vierailu J:n työpaikalla Micronovalla ja Nokialla sekä risteily jäänmurtajalla. Virallisen vastaanoton lopuksi otimme hirvittävän määrän lehdistökuvia ja minä päädyin tönöttämään Suomen suurlähettilään ja presidentin vaimon väliin.

Vastaanoton jälkeen siirryimme linnan terassille, jossa meidän oli tarkoitus keskustella vapaammin presidenttipariskunnan kanssa, juoda cocktailit ja syödä jo toista kertaa sinä päivänä ihania Belémin leivoksia. Olin erään toisen tytön lisäksi ainoa, joka puhui kunnolla portugalia ja entisenä kielenopettajana ja lingvistinä presidentin vaimo oli meistä aivan innoissaan. Juttelimme koko cocktailtilaisuuden ajan lähinnä presidentin puolison kanssa ja hän oli hämmästynyt siitä, ettei Suomessa ole feminiiniä tai maskuliinia ja jopa hän-sanaa voidaan käyttää molemmista sukupuolista. "Ehkä tuosta johtuen teillä on Suomessa niin paljon naisia korkeissa asemissa", hän totesi. Nyt voin muuten sanoa, että jopa Portugalin presidentin vaimo on huomauttanut minulle brasilialaisesta aksentistani. (Brasilialainen kämppikseni totesi tähän, että: "Sinähän olet brassi!") Mitenkähän kauan kestää ennen kuin saan puheeseeni edes hitusen portugalilaista vivahdetta?

Vastaanoton jälkeen minut ja se toinen portugalia puhuva tyttö revittiin suoraan johonkin lehdistöhaastatteluun. Harmittaa vähän, koska sen takia emme päässeet lainkaan vierailemaan presidentin palatsin puutarhaan. Tutustuin vierailun aikana mukaviin uusiin suomalaisvaihtareihin ja sovimme, että menemme tänä iltana Musicbox-nimiseen baariin. Sitä ennen järjestämme kuitenkin puolalaiskaverilleni Monikalle yllätysillallisen, koska hänellä oli eilen syntymäpäivä. Päädyin valmistamaan tonnikalasalaatin ja ostamaan viiniä, koska pelkään yli kaiken keittiömme kaasuhellaa, joka polttaa kaiken pohjaan. Toivottavasti muut ovat keittiön käsittelyssä taitavampia!  

Jäätävää

Iik! Lissabonissa on kylmintä ikinä. Toisin sanoen päivälämpötila oli tänään yhdeksän astetta ja sen kylmempää täällä ei vielä kertaakaan ole ollut koko sinä aikana kun olen tätä vanhaa, heikosti eristettyä huonettani asuttanut. Yöksi luvataan kolmea astetta... Olemme lähdössä J:n kanssa Bacalhoeiroon kavereitani tapaamaan ja olisi ehkä parempi lähteä vielä jatkoille Bairroon: kolmen asteen lämpötilassa ei varmaankaan nuku kovin makeasti!

Palataan täältä jääkylmästä asunnosta vielä hetkeksi Madridin lentokentälle. Matkamme Espanjasta Portugaliin ei nimittäin säästynyt kommelluksilta, vaikka pahin skenaariokaan ei onneksi toteutunut. Pääsimme punnitsemaan matkalaukkumme vasta lentokentällä ja Easyjetin vastaanottovirkailija pudisteli meille paheksuvasti päätään, sillä matkatavaroissamme oli yhteensä noin 10 kiloa ylimääräistä. Rehellisesti sanottuna en olisi ikinä arvannut, että lisäkilojen tuominen tosiaan on niin kallista! 12 euroa kilolta olisi meidän kohdallamme tarkoittanut yli sataa euroa ja ystävällinen virkailija antoi meidän koettaa, josko saisimme vielä jotain tungettua käsimatkatavaroihimme. Selässä meillä oli pienet täyteen ahdetut reput eli virkailijan tarjous ei tuonut pelastusta tilanteeseemme.

Päätin siis kokeilla viimeistä vaihtoehtoa, Jeito Brasileiroa. Se toimii seuraavasti: vakuutimme virkailijan siitä, että olemme köyhiä opiskelijoita, vetosimme pitkään viipymiseemme kohteessa ja lopuksi kerroimme, että meillä ei ollut vaakaa eli ylikilot olivat meille täysi vahinko. Kun virkailija vielä tämän jälkeenkin vaikutti epäileväiseltä, aloin nyyhkyttää. Hävettää myöntää, mutta se toimi täydellisesti! Nuori miesvirkailija suli ehkä viidessä sekunnissa ja laski lisäkilomme kymmenestä kolmeen. Loppujen lopuksi emme joutuneet maksamaan yhden lisämatkalaukun hintaa enempää. Tulipa todistettua, että Espanjassakin pätevät latinomaiset tavat, vaikka ei sitä aivan Brasiliaksikaan voi kutsua. (Toin Brasiliasta 58 kilon edestä lisäkiloja, enkä maksanut niistä penniäkään.)

Lissabonissa on taas mukavaa, jos tätä järkyttävää kylmyyttä ei lasketa. Kävimme J:n kanssa tänään Castelo de São Jorgessa, jonka nimesimme uudestaan Pyhän Jorman linnaksi. Odotan myös innolla tulevaa iltaa, koska tapaan pitkästä aikaa osan kavereistani. Huomenna vietämme saksalaisen Marisan läksiäisiä ja Lenykin ilmoitti haluavansa tavata pian. Kiirettä pitää taas! Maanantaina tapaan Belémin palatsissa Portugalin presidentin, joka tahtoo tavata suomalaisia opiskelijoita ennen valtiovierailuaan Suomeen. Jännittää vähän.

Viimeinen päivä Madridissa

Madridin asunnossa leijailee tällä hetkellä sellainen kloorin haju, että en mene takuuseen mistään kirjoittamastani vaan pistän kaiken kloorihöyryjen piikkiin. Olemme viimeistä päivää Madridissa, minulla on kuumetta ja J siivoaa hulluna. Kuukausi Espanjassa on ollut ihana! Itselleni jää Madrista pelkästään hyviä muistoja ja ilokseni J totesi tänään, että jos minäkin olisin tullut Espanjaan vaihtoon, hänkin olisi viihtynyt täällä varmasti.

J:n tentitkin menivät paremmin kuin olimme odottaneet: hän suoritti puolet siitä, mitä oli alkujaan suunnitellut. Kaiken lisäksi läpäisemistään kursseista hän sai hyvät arvosanat. (Aika mainio tulos niin mitättömällä opiskelulla.) Paras uutinen tulevan kotitaloutemme kannalta oli kuitenkin se, että J sai oman alansa kesätöitä Micronovalta, jossa projektinjohtaja oli pitänyt hänestä viime kesänä kovasti. Näiden hyvien uutisten siivittämänä lähdimme juhlistamaan tammikuun puoliväliä Barcelonaan. Ihastuin perin pohjin. Kyllä te kaikki Barcelonan jo nähneet sen varmasti tiedättekin, mutta miten samassa kaupungissa voikaan olla niin paljon arkkitehtuurin mestariteoksia, rantoja, kauniita puistoja ja kiinnostavia ihmisiä! Katalaanin kieli on aivan mahtavaa. Se on vähän kuin vinksahtanutta Espanjaa. Ihanan vinksahtaneita olivat myös monet Barcelonan rakennukset Gaudín töistä nyt puhumattakaan. Kaupunkina Barcelona on minusta enemmän Lissabonin kuin Madridin kaltainen. Seuraavan vaihtoni suoritan varmaan Barcelonassa..

Yövyimme Barcelonassa jossakin ihme läävässä, joka maksoi meille kymmenisen euroa yöltä. Fiksumpi matkaaja olisi ehkä tajunnut sen jo etukäteen, mutta meille selvisi vasta paikan päällä, että kyseisessä Bed & Breakfast-majoituksessa ei ollut ollenkaan lämmitystä. (Myöskään aamupalaksi tarjotut keksit eivät ehkä ihan vastanneet käsitystämme termistä "Continental Breakfast".) Päivisin Barcelonassa oli kylläkin lämmin. J hillui jossakin vaiheessa jopa T-paitasillaan. Öisin olin majapaikassa vielä enemmän jäässä kuin joulukuussa Lissabonissa. Jäätävästä majoituksesta johtuen saimme loistavan tekosyyn viipyä myöhään Barcelonan lukuisissa kuppiloissa ja tapas-paikoissa. Aamulla heräsimme aikaisin ja lähdimme ulos aurinkoon lämmittelemään. Tuliaisiksi reissusta toin alkavan kuumeen.

Ainiin! Unohdin melkein mainita, että tapasin täällä Madridissa yllättäen Brasilian vaihdon aikaisen host-siskoni, joka saapui tänne viime torstaina kuuden kuukauden vaihtoon. Veimme brassisiskoni syömään espanjalaisia tapaksia ja sunnuntaina kävimme testaamassa Teleféricon eli sellaisen hiihtohissin tapaisen kapistuksen, joka viippuu kaupungin yllä. Oli mahtava sattuma, että Victoria sattui tulemaan Madridiin ennen kuin me lähdimme pois. Sovimme, että hän yrittää vielä järjestää lomaa kyläilläkseen luonamme Lissabonissa.

Tuntuupa hassulta ajatella, että huomenna olen taas Lissabonissa oltuani reissussa niin kauan. Ehdin jo tuskailla J:lle loman loppumista kunnes kuulin portugalilaiselta kaveriltani, että luennot alkavat vasta 13. helmikuuta. Portugalilaiset ovat sitten ihanan laiskoja!!! 20. helmikuuta alkaa niin sanottu karnevaaliloma, joten todennäköisesti ensimmäisellä viikolla luennoilla ei vielä näy ketään. Ainakin minulla on hyvin aikaa tutustuttaa J tulevaan kotikaupunkiinsa. Tai sitten voisimme suunnata junalla Etelä-Portugaliin... Olen kuullut, että siellä alkaa jo olla lämmintä.

2012 Madridissa

Terveisiä Madridista. Olemme palanneet J:n kanssa Etelä-Eurooppaan ja pitkästä aikaa on blogin kirjoittamisen vuoro. En tiedä, mistä aloittaisin. Kertoako hyvät uutiset ensin ja vasta loppupuolella huonommat, vai toisin päin. Ehkä toisin päin.

J on tyrinyt vaihtosyksynsä oikein kunnolla. Olen alkanut ymmärtää tilanteen toivottomuuden täällä Leganésissa vasta päästyämme takaisin ja J:n otettua osaa ensimmäisiin tentteihinsä. Hän on nyt reputtanut kaksi tenttiä neljästä ja lähti juuri toiseksi viimeiseen tenttiinsä lähes lukematta. Todennäköisesti olemme Kelalle velkaa vähintään 3600 euroa ja minä joudun tänä keväänä elättäjäksi. Naiivia ehkä, mutta en tähän asti voinut uskoa J:n reputtavan. Hän ei yksinkertaisesti ole eläessään mokannut missään opiskeluihin liittyvässä ja olemme sentään tunteneet lukioajoista.

Ärtymykseni laantui aika pikaisesti, vaikka minulla on yleensä tapana panikoida raha-asioista. Onneksi olen säästänyt vaihtoa varten viimeiset neljä vuotta ja onneksi olen täällä, koska nyt ymmärrän viimeinkin, miten hajalla J:n on täytynyt syksyllä olla. Jos ette usko yksinäisyyden musertavaan voimaan, niin kannattaa testata sitä sulkeutumalla vaikkapa pariksi kuukaudeksi johonkin kaukaiseen erämökkiin, mieluiten ilman mitään järkevää tekemistä. En tiedä, antaako Kela osan tuista anteeksi, jos kirjoitamme, miten uskomattoman huono tuuri J:llä kävi kampuksen ja yliopiston valinnan suhteen sekä vetoamme ilmiselvään masennukseen. (Sen minäkin osasin diagnosoida syksyisten Skype-puheluidemme aikana.) Tässä olivat joka tapauksessa toistaiseksi musertavimmat uutiset vuodelta 2012.

Jos J:n ankeaa syksyä ja rahahuolia ei lasketa tänne kuuluu hyvää. Joululomalla Suomessa oli ihanaa ja J:kin oli taas entisensä päästyään tuttujen kavereiden ja sukulaisten pariin. Ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen en ollut joululomalla töissä ja vietimmekin joulua ruhtinaalliset viisi päivää seilaten joulupöydästä toiseen. Vanhempani olivat herttaisia ja järjestivät meille kihlajaiset, joiden väkimäärä paisui vajaaseen 50 henkeen. Sukulaiseni ovat niin innoissaan häistä! En tiedä, miten kertoisin perheelleni, että meillä ei tosiaankaan ole varaa mihinkään hienouksiin, jos käy niin, että emme esimerkiksi saa kesällä töitä... Kirkon joka tapauksessa varasimme päivälle 10.11.1012. Marraskuussa on onneksi niin pimeää, ettei kukaan kuitenkaan nää, miten hienot tai huonot puitteet häissä tulee olemaan. Tapasimme Suomen lomalla myös lukiokavereita sekä molempien opiskelukavereita. Uudenvuoden vietimme Helsingin Pasilassa. Oli aika haikeaa lähteä taas ja hyvästellä jälleen kerran kaikki rakkaat, mutta nyt tiedän, miten nopeasti aika vaihdossa kuluu. Kaiken lisäksi J muuttaa ensi kuussa kanssani Lissaboniin, joten ikävän pahin kärki on jo taitettu.

Madrid on hurjan hieno kaupunki! Enimmäkseen olen seikkaillut Madrid-Leganés-akselilla itsekseni, koska J:n tenttikausi on vielä meneillään. Kävin Museo del Pradossa ihmettelemässä Goyan, El Gregon, Velázquezin ja Rubensin töitä. Eksyin myös keskelle Espanjan vilkkainta alennusmyyntikautta. Espanjalaiset todella ovat hulluna shoppailuun! En ole nähnyt, että missään muualla tarvittaisiin vuoronumerojärjestelmää vaatekauppojen valtavien jonojen hallitsemiseksi. Alennukset myös ovat varsin huimat esimerkiksi Suomeen verrattuna kun kaupat myyvät kerralla kaikki edellisen kauden mallit pois. Vaatteita en juurikaan ole löytänyt, koska harmikseni suurin osa espanjalaisnaisista on niin pieniä, että käyttämäni pikkukoot ovat aina loppu. Onneksi jalkani sentään on suurempi kuin minikokoisilla espanjattarilla ja olenkin löytänyt kauniita, todella laadukkaita, Espanjassa valmistettuja nahkakenkiä parilla kympillä! Odotan innolla perjantaita, jolloin J:n puolivuotinen painajainen päättyy ja hänkin pääsee juhlistamaan yhteistä kolmen viikon lomaamme. Madridin ihmeiden lisäksi suunnittelemme reissua Bilbaohon ja Barcelonaan. Mitäpä siitä, jos meillä ei syksyllä olekaan varaa häämatkaan kun juuri tällä hetkellä lähistöllä kerran on noin monta jännittävää turistikohdetta. Kaiken lisäksi Espanjan tammikuu on aivan ihana! Aurinko on paistanut koko viikon ja lämpötila pysyttelee päivisin 17 ja 18 asteen tuntumassa.