tiistai 27. syyskuuta 2011

Sosiaalisuudesta

Suomessa en juuri koskaan ole kärsinyt unettomuudesta, mutta täällä olen joutunut totuttelemaan kyseiseen ilmiöön. Nukkumatin ajoittaiselle uupumiselle löytyy hyvä selityskin, koska edessämme olevalla kadulla tehdään erittäin äänekkäitä rakennustöitä (esimerkiksi räjäytyksiä) lähes joka yö. Voisikohan sitä kutsua kirjaimellisesti pimeäksi työksi? Onneksi valvomisen voi käyttää hyödyksi ja kirjoittaa vaikkapa blogia tai nauttia siitä, että saa kerrankin olla itsekseen. Juttelin J:n kanssa Skypessä (tänään, eilen ja toissapäivänä) ja totesimme, että asumismuotomme aiheuttavat täysin päinvastaisia ongelmia. Yksin asustava J saattaa välillä viettää kokonaisen päivän sanomatta sanaakaan kellekään, jos meidän lähes päivittäisiä Skypetyksiämme ei oteta lukuun. Minä puolestani joudun näkemään vaivaa, jos haluan joskus olla rauhassa ja esimerkiksi lukea ilman, että joku tulee koko ajan keskeyttämään tekemiseni. Muutaman kerran olen hiippaillut huoneeseeni rankan yliopistopäivän päätteeksi, ainoana toiveenani saada viettää pieni hetki aivan itsekseni ja olen kyllä saanut jo kuulla herjaa tästä synnistäni kun kämppikset ovat tajunneet, että olen ollut kotona. Erään kerran yksi kämppis ryntäsi huoneeseeni koputtamatta kun olin vaihtamassa paitaa ja Skypelinja sattui olemaan auki. Sanomattakin selvää, että sen jälkeen minua on pidetty armottomana nettisekstaajana.

Parhaaksi konstiksi runojen lukemiseen ja omissa maailmoissani haahuiluun olen havainnut kodista poistumisen. Olen lueskellut koulukirjoja puistossa nyt kun säätkin ovat vielä houkuttelevia ja välillä olen vaeltanut muutaman tunnin portugalilaisessa supermarketissa onnellisena siitä, että minua ei tunneta, eikä kukaan välttämättä tule juttelemaan. Saan itseni kuulostamaan aika omituiselta, mutta selitykseksi kelvatkoon se, että portugalilaiset, erityisesti vanhemmat ihmiset, ovat uteliaisuudessa omaa luokkaansa! Jos kämppikseni ovat supersosiaalisia (eli minua vielä paljon sosiaalisempia ja Suomessa minuakin on luonnehdittu ylisosiaaliseksi) niin vanhempi väki on taatusti tämän kasvatuksen takana. Lukiessani kirjaa junassa matkalla Évoraan eräs vanha mies tuli luokseni ja kysyi, ymmärränkö todella lukemaani. Kun vastasin brassiaksentilla, että opiskelen kirjallisuutta Lissabonin yliopistossa mies meni noloksi ja pyyteli hetken vuolaasti anteeksi, mutta jäi kuitenkin istuksimaan minua vastapäätä veikeä ilme naamallaan. Yritä siinä nyt sitten lueskella. Loppumatka kuluikin siihen, että kertasin miekkoselle elämäntarinaani. Toinen esimerkkini portugalilaisesta sosiaalisuudesta tapahtui metromatkalla kun matkustin saksalaisen ystäväni kanssa ensimmäiseen fadokonserttiimme. Eräs, jälleen vanhempi rouvashenkilö oli kuunnellut keskusteluamme ja päätti siltä seisomalta esittää meille kunnollisen fadokonsertin, ettei meille vain jäisi Bairro Alton esityksestä väärää käsitystä. En muista, mistä muusta olimme ennen "konsertin" alkua puhuneet, mutta nyt meidän ei auttanut kuin kuunnella esitystä Baixa-Chiadon pysäkille asti. Ei varmaankaan ole vaikea päätellä, että portugalissa niin sanottu henkilökohtainen tila on huomattavasti pienempi kuin Suomessa. Tavallaan se on aika ihanaa ja johtaa edellä kuvattuihin hupaisiin tilanteisiin, mutta opiskelua se ainakin minun kohdallani hankaloittaa.

Ennen kuin saatte väärän kuvan ihanista kämppiksistäni riennän ylistämään heidän hyviä puoliaan. Enpä olisi arvannut, että tänään kun tulen rättiväsyneenä capoeiratunnilta saan iltapalaksi jäätelöä, karamelisoituja hedelmiä ja muscatelviiniä. Ja mikäpä olisi sen helpompaa kuin, että bileisiin ei tarvitse sen kummemmin lähteä vaan, että ne järjestetään omassa kodissa.

Capoeira

Kirjoitan pikaisen postauksen ennen luennolle lähtöä, koska olen laiminlyönyt blogiani viimeaikoina. Viikonloppu oli taas onnistunut. Perjantaina menimme saksalaisten tyttöjen kanssa Évoran kylään, Alentejoon, joka on tunnettu myös hyvistä viineistään. Évoraan olisi kuitenkin kannattanut suunnata mieluummin jonkin juhlapyhän aikana, sillä tavallisena perjantaina se oli ehkä turhankin rauhallinen. Teimme neljän tunnin piknikin ja sen jälkeen jatkoimme pieneen kuppilaan, josta sai viiniä. Kotimatkalla olin aikan väsynyt ja J-ikävä iski jälleen. Olen huomannut, että varsinkin väsyneenä tai päivinä, jolloin aktiviteetteja ei ole riittävästi alan murehtia niitä kuukausia, jotka vielä ovat jäljellä ennen kuin asumme taas samassa maassa. Inhottaa sanoa, mutta siinä mielessä tämä vaihtoaika on yhtä hiljaista kidutusta, jonka olen itse itselleni järjestänyt. Illalla itkeskelin ennen nukkumaan menoa ja mietin, miksi ihmeessä emme järjestäneet itseämme samaan maahan.

Lauantaiaamuna suuntasimme tyttöjen kanssa Lissabonin ihanalle luomutorille ostimme ainekset illallista varten. Olen jostakin ihmeen sattumasta onnistunut haalimaan ystäviä, jotka ovat innokkaita ja kaiken lisäksi loistavia amatöörikokkeja. Illallinen Bairro Altossa Marisan kotona olikin koko viikonlopun kohokohta. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt jotain niin hyvää ja nauttinut yhtä paljon viinistä ja seurasta. Palasimme kotiin aamuyöstä ja sillä kertaa olin onneksi niin väsynyt, etten kyennyt murehtimaan J:n puuttumista. Sunnuntaina tutustuin kämppikseni kautta erääseen capoeiraryhmään ja sain ilmaista opetusta Eduardo VII:n puistossa. Capoeira oli ihan mahtavaa! Aivan eritasoa, kuin se ainoa tunti, jolle olen Suomessa osallistunut. Opettaja oli aito bahiano ja puhui kunnon koillisrannikon aksentilla niin, että aloin kuvitella todella olevani Lissabonin sijasta jossain Nordestessa. Ilmeisesti capoeirastakin on olemassa erilaisia tyylisuuntia, mutta tämä tunti oli juuri sellaista capoeiraa, johon olen itse Brasiliassa törmännyt eli melkoista akrobatiaa siis. Sunnuntai-illan vietin jälleen iki-ihanien brasilialaisten kanssa ilmaisen jazzin parissa ja täytyy sanoa, että niinä hetkinä olen täällä onnellisimmillani. Olin varmaankin taas ainoa eurooppalainen, mutta tunsin oloni kotoisemmaksi kuin Suomessa! Olenko muuten kertonut, että täällä ollessani Brasiliaikäväni on yltynyt huomattavasti? Tahtoisin viedä J:n katsomaan hienoimpia paikkoja. Ilmaisesta majoituksesta ei ainakaan olisi pulaa: minut on kutsuttu jo niin moneen kotiin eri puolilla maata, että niiden kiertämisessä kuluisi varmaankin puolisen vuotta...

torstai 22. syyskuuta 2011

Professorit pitävät omaa lomaa

Ensimmäinen kouluviikko on nyt takana ja näin jälkikäteen voin todeta, ettei se ollut aivan sellainen kuin edeltä olin kuvitellut. Hyvänä uutisena voin ilmoittaa sen tosiseikan, että perjantait tulevat olemaan vapaapäiviä koko syyslukukauden ajan. Hyvänä tai huonona uutisena, katsontatavasta riippuen, voin myös ilmoittaa, että en tule haalimaan syksyn aikana niin paljoa opintopisteitä kuin etukäteen ajattelin.

Maanantaina menin koululle erittäin hyvissä ajoin eli noin puolitoista tuntia ennen ensimmäisen luennon alkua. Aikainen heräämiseni johtui osittain siitä, että panikoin sokkeloisessa yliopistorakennuksessa sijaitsevien luentosalien löytämistä. Olen ehkä joskus maininnut, että olen mestari eksymään. Luentosalit löytyivät lopulta varsin helposti kysymällä. Missään kovin loogisessa järjestyksessä ne eivät todellakaan sijaitse. Esimerkiksi yläkerrasta löytyvät salit 2,12 ja ensimmäisestä kerroksesta puolestaan salit 4 ja 7, joista kaikissa minulla on syksyn aikana luentoja. Osa salien nimistä on kirjoitettu oppaaseen väärin: eräs pohjakerroksen sali oli oppaaseen merkitty nimellä F´s ja lopulta paljastui, että salin oikea nimi on F´2. Salien löytäminen oli kuitenkin pienin murheistani ensimmäisenä päivänä.

Kun kello oli jo puoli 12, vaikka luennon piti alkaa yhdeltätoista, uskaltauduin kysymään muutamalta kurssikaveriltani, mahdanko olla oikeassa salissa (Brasilian kolonialistisen kirjallisuuden kurssilla.) Muut kurssilaiset totesivat, että totta kai, mutta he häipyvät nyt, koska näyttää siltä, että professori ei aio saapua paikalle. Jäin saliin kahdestaan erään italialaisen tytön kanssa ja iloksemme totesimme, että meillä oli paljon yhteisiä kursseja. Päätimme siis koittaa onneamme seuraavalla luennolla. Myöskään seuraavan kurssin professori ei saapunut paikalle, joten menimme yhdessä syömään ja kahville. Viimeiselle luennolle mennessä olimme jo valmistautuneet aikaiseen kotiinpääsyyn, mutta ihme kyllä Afrikkalaisen kirjallisuuden professori istui salissa sinne mennessämme. Hän on ihana, keski-ikäinen tumma nainen, joka käyttää värikkäitä vaatteita. Meillä synkkasi heti ja sain ensimmäiseksi luettavakseni kirjan, jonka nimi on vapaasti suomennettuna: "Päivä, jolloin Aku Ankka söi Margaridan ensimmäisen kerran." Kuultuani kirjan nimen viittasin ja kysyin: "Opettaja, mitä tarkoittaa, että Aku Ankka syö Margaridan?", koska en tosiaankaan ymmärtänyt otsikon kaksoismerkitystä. Kommentillani sain koko luokan räjähtämään nauruun. Verbiä "syödä" voi ilmeisesti käyttää myös merkityksessä "harrastaa seksiä". (Sama kaksoimerkitys taitaa esiintyä suomenkielessäkin. Tajusin sen liian myöhään.) Kun kerroin kommentistani kämppikselleni hän vain totesi, että: "Hyvä juttu. Nyt opettaja muistaa sinut varmasti."

Toinenkaan koulupäivä ei ollut aivan sellainen kuin olin kuvitellut. Meidät Erasmusopiskelijat on potkittu ulos muutamalta kurssilta, koska opetusresursseja ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Portugalin poliittinen tilanne näkyy yliopistoelämässä muutenkin esimerkiksi ensimmäisen viikon mielenosoituksina. Onneksi ne kurssit, joille minut lopulta on hyväksytty vaikuttavat lupaavilta. Kirjallisuudenprofessorit ovat molemmat ihania ja sympaattisia rouvia ja kurssisisällöt jännittäviä. Tunnen myös pärjääväni ja ymmärtäväni varsin hyvin, vaikka opiskelenkin vieraalla kielellä. Brasilian kolonialistinen kirjallisuus alkaa vasta ensi viikolla, koska herra professori on kuulemma lomamatkalla Brasiliassa. Nyt on minun vuoroni lomailla ja lähteä kuuntelemaan fadoa, perinteistä portugalilaista musiikkia sekä ehkä mennä juomaan muutama lasillinen Bairro Alton ihanaa ja halpaa mojitoa. Oikeastaan aika hyvä, että ne kurssit, joilta minut potkittiin pois olisivat olleet perjantaisin...

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Não há festa como esta!

Huomenna alkaa yliopisto! Olisin ihan hyvin voinut lomailla vielä vaikka kuukauden. Lissabonissa ei ole pulaa kivasta tekemisestä. Luentojen alkamisesta huolimatta olen pikkuhiljaa alkanut omaksua paikallisten rennon elämänasenteen. Minulla ei esimerkiksi ole vielä mitään tietoa, mitä kursseja aion syksylle haalia, mutta ei se mitään! Lopulliset valinnat täytyy tehdä vasta kuukauden päästä. Viimeiset kolme päivää ovat olleet aivan mahtavia. Taidan olla rakastumassa Lissaboniin...

 Perjantaina menin viimein yliopiston vaihtotoimistolle ja sain sieltä ohjekirjasen, jonka mukaan minun tulee syksyn mittaan toimia. Erasmustoimiston nainen on ehdottamasti epäsympaattisin henkilö, jonka olen Portugalissa tavannut. Saman totesi myös Pedro. Raahasin portugalilaisen ystäväni oikeuksiani puolustamaan, koska itse olen jo kaksi kertaa jäätynyt samaisen naisen edessä ja ryhtynyt änkyttämään portugaliksi. (Änkyttäminen ei yleensä kuulu tapoihini millään kielellä.) Harmi vain, että tämä kyseinen neiti sai Pedron aivan yhtä hiljaiseksi kuin minutkin. Ohjekirjasesta oli sentään hyötyä ja sen jälkeen kiertelimme yliopiston tiloissa ja kävimme syömässä yliopiston vegaaniruokalassa. Lissabonin kasvisruokalassa käytetään myös seitania ja ruoka maksaa lähes saman verran kuin Unicafessa, 2,40 euroa. Täällä sen valmistamiseen ei tosin taideta saada valtion apua. Ilahduin siitä, että ruoka oli hyvää sekä siitä että Lissabonin yliopistollakin on yliopistoliikunnan kaltainen organisaatio. Toisaalta en usko, että minun kannattaa hankkia vuosijäsenyyttä, koska olen ollut jokseenkin laiska urheilija Suomessakin...

Perjantai-illaksi olin sopinut treffit Jannen kanssa ja tarkoituksemme oli suunnata yhdessä Erasmusbileisiin Alfaman kaupunginosaan. Erasmusbileet paljastuivat surkeiksi: kello kahteentoista mennessä paikalle oli raahautunut muutama eksyneen oloinen vaihtari ja pääsymaksu oli 10 euroa. Pakenimme Bairro Altoon brasilialaisiin bileisiin ja joimme lohdukkeeksemme muutaman puolen litran caipirinhamukillisen. Loppuillasta koittikin sitten ensimmäinen taksimatkani täällä Lissabonissa. Minua on varoiteltu siitä, että jotkut taksikuskit ovat täällä huijareita (heillä ei tietenkään ole mitään kattojärjestöä) ja puijaavat erityisesti blondeja, puolustuskyvyttömiä turisteja ajamalla turhaan ympäri kaupunkia ja pyytämällä sen jälkeen paljon suuremman korvauksen kuin olisi tarpeen. Ehkä osittain hilpeästä nousuhumalastani johtuen päätin siis höpöttää taksikuskille koko matkan. Juttelimme taksikuskin lapsuudesta ja hänen perhe-elämästään. Muistaakseni lohdutin häntä myös harmillisen avioeron takia. En tietenkään muistanut, enkä osannut selittää missä asun, mutta onneksi meillä synkkasi niin hyvin: taksikuski laittoi mittarin pois päältä, vaikka jouduimme kotiani etsiessä tekemään monta ylimääräistä lenkkiä. Lopuksi hän antoi minulle vielä käyntikorttinsa ja käski soittaa, jos ikinä olen eksyksissä. Varmasti soitankin! Koko matka maksoi minulle kolme euroa.

Eilen pidimme saksalaisten tyttöjen ja heidän kanadalaisen kokkiystävänsä kanssa vegaanipiknikin. Ruoka oli todella hyvää ja minua vähän hävetti kun olin niin huonosti valmistautunut. Krapulan ja heikkojen kokkaustaitojen ansiosta toin itse paikalle lähinnä hedelmiä. Alice, kanadalainen tyttö ehdotti, että ajaisimme ensi perjantaina rannalle, tekisimme nuotion ja nukkuisimme siellä yön yli. Idea on ihanan romanttinen! Saa nähdä, miten ehtii... Olen ehtinyt lupautua tekemään viikonloppuisin vaikka mitä! Eilen illalla oli viimein meidän kerrostalomme voimin järjestetty Churrasco eli brasilialainen grillijuhla. Ne olivat koko tähän astisen vaihtoaikani parhaat bileet. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten paljon rakastan tanssimista! Tanssin koko yön forróta, salsaa ja sambaa ja pojat totesivat, että minun on yksinkertaisesti pakko muuttaa brasiliaan, koska olen brasilialaisempi kuin he. Karnevaaleille on ainakin vielä päästävä! Tutustuin bileissä kolmeen portugalilaiseen ja varsinkin yhden kanssa synkkasi täydellisesti. Tulin todella iloiseksi kun kuulin, että Ana (joka muuten näyttää aivan Anna Abreulta) muuttaa kuun lopussa naapurihuoneeseeni. Ana on arkitehtiopiskelija ja sovimme, että menemme ensi viikolla yhdessä tanssimaan. Joskus aamuviiden maissa, juotuani vähintään puoliämpärillistä sangriaa kömmin yläkertaan. Tänään päätin ottaa sittenkin vähän rauhallisemmin, vaikka lupauduinkin viime yönä eräisiin toisiin brasilialaisiin bileisiin.

Minua ihastuttaa täällä ihmisten vallattomuus ja spontaanius. Esimerkiksi tänään kun olimme eräässä puistossa kuuntelemassa ilmaista jazzkonserttia monet olivat konsertin lopussa nousseet piknikvilteiltään ja alkaneet tanssia, mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lissabon taitaa olla täynnä todella taitavia amatööritanssijoita. Olen jokseenkin varma, että seuraava Michael Jackson tulee täältä!

torstai 15. syyskuuta 2011

Vielä yksi kesälomapäivä

Mikään ei tepsi koti-ikävään paremmin kuin portugalilainen ranta! (Paitsi ehkä brasilialainen ranta.) Tänään matkustimme Marisan ja Laran kanssa Ericeiran aaltoja katsomaan ja ne toden totta olivat valtavia. Olen niin iloinen, että olen viimein onnistunut saamaan naispuolisiakin kavereita. Täällä ollessa tuntui aluksi, että vain pojat (enimmäkseen brasilialaiset) haluavat tehdä tuttavuutta kanssani, mutta itse arvostan sitä, että saan ystävikseni molempien sukupuolien edustajia. Kaiken lisäksi Marisa ja Lara ovat todella huippuja! En aluksi tutustunut heihin kovin hyvin, koska vaikka Lara on kämppikseni, hän ei puhu kovin hyvää portugalia vielä ja minusta tuntuu, että ymmärsimme toisiamme kunnolla vasta tänään kun puhuimme koko päivän englantia rannalla. Ehkä minun täytyy hieman joustaa portugalin puhumisesta erasmusporukoissa. Kuulenhan sitä ensi viikosta lähtien koulussa joka päivä ja Rodrigon kanssa voin puhua portugalia kotonakin.

Saksalaisten tyttöjen seura tepsi koti-ikävään , koska he muistuttavat niin paljon joitakin suomalaisia ystäviäni! Molemmat ovat kasvissyöjiä ja kaiken lisäksi he rakastavat kirjallisuutta, vaikka ovatkin lääketieteellisessä. Marisa on samassa yliopistossa kanssani ja hän oli huomannut saman kuin minä: tiedon siirto erasmusopiskelijoille tökkii tänä vuonna pahasti. Oli kuitenkin helpotus kuulla, että joku on kaikesta yhtä pihalla kuin minä ja tulimme siihen lopputulokseen, että meitä tuskin potkitaan pihalle, vaikka tekisimmekin jotain väärin ilmoittautumisiin ja muihin paperiasioihin liittyen. Huomenna menen erasmustoimistolle uudemman kerran. Tällä kertaa sen pitäisi olla auki ja minun pitäisi saada jonkinlainen infopaketti, joka toivottavasti selkeyttää asioita. Alan olla aika innoissani koulun alusta, koska tein kaikki kurssivalinnat uusiksi. (Osaa niistä kursseista, jotka valitsin keväällä Suomessa ei edes järjestetä.) Saan pitkästä aikaa opiskella kirjallisuutta! En malta odottaa...

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Koti-ikävä

Pakottaudun kirjoittamaan blogia, vaikka tänään on ensimmäinen todellinen koti-ikäväpäivä (tai ehkä pikemminkin J-ikäväpäivä), eikä minua huvittaisi mikään muu kuin käpertyä sängylle ja nähdä unta siitä, että elän toisenlaisessa todellisuudessa. Nautin Madridin reissun jokaisesta sekunnista ja jopa eilisilta ennen lentokentälle lähtöä oli ihana. Kävelimme J:n ja Luisin kanssa öisessä Madridissa ja katselimme upeasti valaistuja rakennuksia. Öisen turistikierroksemme päätteeksi hyvästelin Luisin ja lähdimme J:n kanssa kohti lentokenttää. Ihana J lähti saattamaan minua aikaiselle aamulennolleni, vaikka hänellä oli tänään luento. Aamuöiseen taksiin meillä ei Madridin hinnoilla olisi ollut varaa.

Lentokentällä nukkuminen tai sen yrittäminen ilman kunnon retkivarustusta olikin sitten yhtä helvettiä. Päädyimme makaamaan jäätävällä kivilattialla, joka tuntui jokseenkin ikävältä sukkahousuja vasten. Madridin helvetti ei ole kuuma vaan kylmä. Lentokentällä, toisin kuin missään muualla kaupungissa, on harvinaisen tehokas ilmastointi. Kun tähän yhdistetään vielä kuukautiskivut voitte (ehkä) kuvitella, millainen viimeyö minulla oli. Kaikesta huolimatta olisin voinut jäädä vaikka asumaan Madridin lentokentälle, jos olisin saanut tehdä sen yhdessä J:n kanssa! Kylmä kivilattia ei tunnu täysin sietämättömältä kun joku lämpöinen olento tuhisee siinä vieressä. Sietämättömältä tuntui sen sijaan Madridista lähteminen. Muuttuuko tämä koskaan yhtään helpommaksi, vai onko seuraava ero entistä pahempi kun J tulee käymään Lissabonissa parin viikon päästä? (Olisipa jo parin viikon päästä!) Joskus mietin, miten voin olla niin onnekas, että rakastan jotakuta näin paljon vielä kolmen ja puolen vuoden seurustelun jälkeenkin. Eikä tunne ole edes laimenemaan päin.

Laskeuduin Lissaboniin aamulla kello 7.20 ja olin kuoleman väsynyt, kuten arvata saattaa. Lähdin kuitenkin yliopistolle, koska koulu alkaa jo ensi viikolla, enkä vielä oikein edes tiedä, mitä kaikkea minun pitäisi ennen sitä yliopistolla tehdä. Päivääni ei hiukkaakaan parantanut se, että vastaanotto Erasmustoimistolla oli äärimmäisen tyly. Ymmärsin sen jälkikäteen, sillä ilmeisesti Erasmustoimisto ei ollut varsinaisesti auki tänään. Joko olen tyhmä kun en tullut tarkistaneeksi asiaa etukäteen, tai sitten minulla kävi vain huono tuuri. Oli miten oli tunnen olevani täysin hukassa kouluun liittyvien asioiden suhteen. Kukaan yliopistolla ei neuvo, mitä pitää tehdä ja milloin. Erasmustoimisto ei vastaa sähköposteihin, koska siellä on kuulemma liian kiireistä. Toivottavasti saan Jannelta apua huomenna kun menemme rannalle. Hän on ilmeisesti jo onnistunut hoitamaan joitakin opiskeluun liittyviä paperiasioita. Ehkä hän osaa selittää, mitä pitää tehdä ja mistä saa tietoa. Koulun alku ensi maanantaina jännittää hirveästi! Mitenköhän löydän edes oikeisiin luokkahuoneisiin?

maanantai 12. syyskuuta 2011

En Madrid

Veera oli täysin oikeassa sanoessaan, että mesekeskutelut eivät johda kuin väärinkäsityksiin ja riitoihin. (Voi kunpa J saisi pian hommattua itselleen internet-yhteyden ja Skypen!) J:n osalta viime torstain tapahtumat etenivät seuraavasti: J oli juuri saanut kirjoitettua, että baarissa sattui pieni vahinko ja joku edessä tanssinut espanjalainen tyttö kääntyi ja suuteli häntä innokkaasti. Tässä kohtaa yhteys ilmeisesti katkesi, koska J:llä ei ole omaa nettiä ja hänen on aina tuotava kannettavansa mukaan yliopistolle voidakseen surffailla koneella. Olin juuri ehtinyt vastata, että: "Jaaaaa", jonka J oli tulkinnut niin, että minulle on melkolailla se ja sama, hyökkäävätkö espanjalaiset naarasleijonat hänen kimppuunsa baarissa vai eivät. Niinpä hän ei laittanut katkenneen keskustelun perään edes hintavaa tekstiviestiä vaan jäi iloisena odottamaan seuraavan päivän jälleennäkemistämme. Itse olin varma, että J on idiootti, joka ei enää vastannut "Jaaaa":ta seuranneisiin viesteihin ("Mitä helvettiä?", "Kuinka kännissä olit?" jne.), koska halusi pakoilla minun ärtymystäni. Valvoin koko yön ja mietin, mitä tapahtuisi, jos en ilmestyisikään lentokentälle J:n tullessa vastaan. Onneksi en sentään mennyt toteuttamaan suunnitelmiani!

Madridissa on ollut ihanaa! En voinut olla J:lle vihainen kovin kauaa, vaikka Madridin lentokentällä tunnustan käyttäytyneeni jäätävästi. Se, että J humalassa suutelee vahingossa jotakuta, eikä muista edes tämän kasvoja on kuitenkin aika vähäistä sen rinnalla, että olen itse ollut teini-ikäisenä Brasiliassa ja koonnut listaa niistä yli 50 miehestä, joita olen suudellut. (Puolustukseksi voin kertoa, että muutkin ikäiseni tytöt harrastivat samanlaisia listoja!) Lentokentältä lähdimme aluksi tutustumaan J:n kotiin ja kotikaupunginosaan, Leganésiin. Leganés ja Carlos III de Madridin yliopisto ovat kuin Madridin Otaniemi! Ne sijaitsevat kaukana ydinkeskustasta, metro ei yllä tänne asti ja yliopiston rakennukset on tehty punaisesta tiilestä. J:n luota keskustaan matkaaminen kestää tosiaan noin tunnin, mutta yliopistoon nähden hänen asuntonsa sijainti on loistava. Asunto on myös ihana. Se on pieni, mutta kodikas ja toisin kuin minä, J on tyytyväinen saadessaan omaa rauhaa: hänellä ei ole kämppiksiä. Viimeisen neljän päivän aikana olemme ehtineet tutustua Madridin yöelämään, käydä eläintarhassa ja El Retiron puistossa sekä matkustaa Madridin lähellä sijaitsevaan keskiaikaiseen kaupunkiin, Toledoon.

Tapasimme meksikolaisen Luisin, joka oli yksi niistä vaihtareista, joista eniten pidin ollessani Brasiliassa. Luis suorittaa parhaillaan lääketieteellisen harjoittelua Madridissa ja olen onnellinen voidessani tutustuttaa J:n johonkuhun englantia hyvin puhuvaan henkilöön. Hänellä on ymmärrettävästi paljon pahempi kulttuurishokki kuin minulla. Ilman kunnollista espanjankielentaitoa Madridissa on vaikea solmia kontakteja paikallisiin. Onneksi J on niin fiksu! Hän oppii kyllä kieltä kun kuulee sitä joka päivä. Kaupunkina Madrid on todella erilainen kuin Lissabon. Tajusin kotikaupunkiemme kokoeron vasta kun näin Madridin metrokartan. Se on kuin hämähäkin seitti! Lissabon tuntuu tosiaan pieneltä kyläpahaselta Madridiin verrattuna. Madridin keskustassa kävellessä tulee välillä sellainen olo kuin olisi jälleen São Paolon ytimessä. Joka paikka kuhisee ihmisiä. Valtavasta ihmismäärästä huolimatta me olemme J:n kanssa jälleen muukalaisia. J sanoi, että meitä tuijotetaan julkisissa vielä enemmän nyt kun minä olen mukana. Odotan Suomeen paluussa kaikista eniten ehkä juuri sitä, että kadulla saa kulkea rauhassa, ilman katseita.

Reissaaminen J:n kanssa on kuitenkin ollut mahtavaa. Olen varma, että haluan tulla takaisin Madridiin vielä monta kertaa. Yli 36 asteen lämpötilasta johtuen museoiden ja taidegallerioiden kiertäminen ei ole ollut kovin houkuttelevaa. Ensi kerrallekin jää siis paljon nähtävää. Nyt täytyy mennä J:tä vastaan sillä hän pääsee luennolta. Adiós!

torstai 8. syyskuuta 2011

Pudotus maan pinnalle

Pääni on kyllä ihan sekaisin. Minun olisi tarkoitus herätä huomisaamuna kello viisi ja suunnata poikien (Lukasin ja Luizin) kanssa lentokentälle, mutta en ole edes pakannut laukkuja vielä eikä minua huvita sitä tehdäkään. Viimeiset päivät ovat olleet niin ihania, että täytyihän minun jossakin vaiheessa pudotakin maan pinnalle. En vain olisi toivonut, että se tapahtuu tällä tavalla.

Eilen olimme taas koko päivän rannalla ja tutustuin uusiin brasilialaisiin, jotka olivat vihdoinkin tyttöjä. Letícia ja Luana asuvat lähellä kotiani ja varsinkin Letícia vaikutti todella avoimelta ja mukavalta. Sovimme, että menemme Bairro Altoon joku päivä kun tulen takaisin Espanjasta. Kävelimme rannalla, nautimme lämpimästä tuulesta, joka toi terveiset Afrikasta ja rusketuimme, jos minun auringon käräyttämää selkääni ei lasketa. Voisin mennä rannalle vaikka joka päivä. Tänään päädyimme kuitenkin matkustamaan Orienteen katsomaan nähtävyyksiä. Parque das Nações on moderni teemapuisto, jonka Lissabon rakennutti maailmannäyttelyn kunniaksi. Söin myös bacalhauta, perinteisesti valmistettua turskaa ensimmäistä kertaa. Ravintolan omistaja on ihana! Hän on brasilialainen, mutta hänellä on sukujuuria Suomessa ja kuuden euron turska-annokseeni ei lopulta kuulunutkaan pelkkä turska vaan pienenä lisäkkeenä tarjoiltiin ilmaista vinho verdeä ja jälkiruuaksi melonia. Taidanpa mennä uudelleen moikkaamaan kyseistä herraa. Muutama tunti sitten saavuin kotiin onnellisena ja kylläisenä kunnes törmäsin Skypessä roikkuvaan J:hin. Hän ei voinut puhua, koska istui yliopiston kirjaston koneella, mutta Skypen mesetoiminnon avulla sain kuulla sen, mitä en olisi halunnut kuulla.

J oli ottanut osaa ensimmäisiin opiskelijabileisiinsä Madridissa ja kappas vain, oli sitten myös suudellut espanjalaista kaunotarta ensimmäistä kertaa. Olen niin vihainen sekä itselleni että J:lle. Itselleni siitä, että seurustelen lapsellisen idiootin kanssa ja J:lle siitä, että hän on tuo lapsellinen idiootti. Mitä mieltä olette: pitäisiköhän minun alkaa etsiä täältä vähän kypsempää seuraa? Tarjokkaita kyllä löytyisi... Voisin hyvinkin kuvitella muuttavani vielä joskus vaikkapa Brasiliaan. São Paolon yliopistolla annetaan kuulemma suomen kielen oppitunteja.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Stand upia portugaliksi ja vieras Portosta

Ostin menopaluulipun Madridiin! Viime hetkellä ostettu lippu on tietysti melko kallis (yli 70 euroa), mutta tällä kertaa voin myös viipyä Madridissa kokonaiset viisi päivää kun oma kouluni ei vielä ole alkanut. Olen niin onnellinen, että voin nähdä J:n ja olen onnellinen myös siitä tiedosta, että hänkin saa jossain vaiheessa kotiinsa internet-yhteyden. Skype-puhelut ovat kaukosuhteen pelastus.

Toissapäivänä sain suomalaisen vieraan Portosta, Pohjois-Portugalista. Veera on myös ollut Rotary-vaihdossa Brasiliassa kuten minäkin ja opiskelee suomenkieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Huvittava sattuma, että löydän kaksoisolentoni Portugalista! Menin Veeraa vastaan Orienten metroasemalle, joka on punaisen linjan päätepysäkki ja jossa sijaitsee myös muilta paikkakunnilta tulevien bussien terminaali. Saavuin paikalle erittäin hyvissä ajoin, noin kaksi tuntia ennen Veeran saapumista ja olin haltioissani kun huomasin löytäneeni paikallisen Itäkeskuksen. Olen ihmetellyt, mistä portugalilaiset ostavat kaikki hygieniatuotteensa ja päivittäistavaransa, koska keskustan pikkukauppojen tarjonta on aika rajallinen. Orientesta löysin esimerkiksi samaa deodoranttia kuin Suomesta. Soijasta ja seitanista valmistettuja kasvissyöjän herkkuja on Lissabonissa tarjolla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Alkaa tuntua siltä, että voisin todellakin asua täällä vaikka koko loppuikäni!

Kiertelimme Veeran kanssa kävellen Lissabonin keskustaa, kävimme oluella ja lähdimme illalla Bairro Altoon. Pelkäsin, ettei siellä olisi hääppöisiä bileitä maanantai-iltana, mutta olin väärässä: Bairro Altossa on ilmeisesti bileet joka päivä. Tavasimme Veeran brasilialaisen tuttavan, upean noin neljäkymppisen kirjallisuuden tohtorin, jota luulin rehellisesti sanoen korkeintaan kolmekymppiseksi. Tuolta minäkin haluan vaikuttaa parinkymmenen vuoden päästä! Joimme mielettömän hyvää caipiroskaa ja Super Bockia, portugalilaista olutta. Joka paikassa oli paljon Brasilialaisia ja brasilialaista musiikkia, joten tunsin oloni varsin kotoisaksi. Veera puhuu täydellistä portugalia pääkaupunkin aksentilla. Kerroin Veeralle omista vaihtokokemuksistani Limeirassa, São Paolon maaseudulla ja totesimme, ettei lottovoitto tainnut Rotary-vaihdossa osua ihan minun kohdalleni. Välillä minuun iskee täälläkin pelko, että joku vangitsee minut siivoamaan uima-allastaan hammasharjalla tai pesemään omia alushousujaan (nämä asiat koin jo vuonna 2005 Brasiliassa), mutta sitten muistan, että olenkin Lissabonissa, olen jo iso tyttö ja olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja tekemisistäni täällä. Jospa tämä vaihto olisi kokonaisuutena hieman onnistuneempi kokemus kuin Brasilian vuosi, josta puolet kului varsin hankalissa olosuhteissa.


Eilen lähdimme Veeran ja Jannen kanssa Sintraan. Janne on toinen Helsingin yliopiston Erasmus-vaihtari ja ajattelin, että hänkin ehkä haluaisi lomailla vielä ennen opiskelujen alkua. Turistioppaassa sanottiin, että Palácio de Pena ja maurilinna eli Sintran päänähtävyydet sijaitsevat noin kymmenen minuutin matkan päässä Sintran keskustasta. Emme vain ymmärtäneet tarkistaa, tarkoittiko opas kymmenen minuutin kävelymatkaa. Ilmeisesti ei tarkoittanut. Kävelimme yli tunnin jyrkkää ylämäkeä hiostavassa kuumuudessa, ja kun viimein pääsimme vuoren huipulle, olimme niin uupuneita, ettemme enää jaksaneet lähteä maurilinnoitukselle, joka oli vielä Penaakin hankalamman taipaleen päässä. Palácio de Pena oli vaikuttava paikka. Romanttista, manueliinista ja jopa goottityyliä yhdistävä linnake on ollut portugalilaisten kuninkaallisten käytössä. Linnan muureilta aukenivat huikaisevat näköalat kohti Lissabonin lähialueita. Illalla lähdimme etsimään fadoklubia. Emme löytäneet perinteistä portugalilaista musiikkia, mutta sen sijaan päädyimme kuuntelemaan stand upia portugaliksi. Se oli outo kokemus. Portugalilaiset esiintyjät esimerkiksi tekivät pilaa brasilialaisista maahanmuuttajista riolaisaksentteineen, vammaisista ja jopa suomalaisista (varmaankin finanssikriisin takia). Rehellisesti sanoen en pitänyt esitystä kovin hauskana. Kestää ehkä hetken ennen kuin pääsen sisälle portugalilaisen huumorin saloihin.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Turistin touhuja

Löhöilen sängylläni ja syön omenaa. Olo alkaa tuntua kotoisalta. Lukuun ottamatta sitä, että ikävöin J:tä luulen, että voisin pitää Lissabonista ainakin yhtä paljon kuin Helsingistä. Alan myös tottua uuteen kotiini, joskin tänään sain myös ensimmäisen kulttuurishokkikohtaukseni. Omapa on vikani, mutta lähdin reissuun ilman sairausvakuutusta (vakuutellen itselleni, etten lähes koskaan ole sairastu.) Lienee kohtalon ivaa, että olen ollut kipeänä jo yli kaksi viikkoa, eikä flunssa ota laantuakseen. Kaiken lisäksi oikean kylkeeni sattuu jatkuvasti ja kipu pahenee rasituksessa, mikä on hieman ikävää Lissabonin mäkistä maastoa ajatellen. Kysyin saksalaiselta, täällä jo vuoden asuneelta kämppikseltäni lääkärikuluista ja hän sanoi, ettei Lissabonissa kannata mennä lääkäriin edes julkiselle puolelle, koska maksut ovat huimia. Hävettää myöntää, mutta sillä hetkellä puhkesin itkuun.

Koti-ikävä iskee helposti kun eteen tulee tilanne, jossa ei tiedä miten toimia. Suomessa marssisin tietenkin YTHS:lle, eikä se maksaisi juuri mitään. Täällä on näköjään toisin... Kaiken lisäksi hengitysvaikeudet ovat minusta pelottavia. Lapsellisesta itkustani oli kuitenkin jotain hyötyä. Rodrigo talutti minut kädestä pitäen apteekkiin ja sain hankittua sekä särkylääkettä että hengitystiet avaavaa allergialääkettä. Sen jälkeen hän on huvittanut minua kysymällä tunnin välein: "Oletko muistanut ottaa lääkkeesi?". Rodrigo on reilu! Hän esimerkiksi ohjasi minut ystävällisesti kauppaan ja vaati saada kantaa kauppakassini eilen. (En ollut löytänyt lähikauppaa vaan kävelllyt joka kerta pitkän matkan edestakaisin.)

Hengitysvaikeuksia ja inhottavaa flunssaa lukuun ottamatta viimeiset kolme päivää ovat olleet loistavia. Torstain juhlien jälkeen päädyin viettämään perjantain Alfamassa ja Chiadossa são paololaisten, Luizin ja Fernandon sekä puolalaisen Lukasin kanssa. Olin niin onnellinen kun pääsin höpöttelemään koko päivän portugalia! Kiersimme nähtävyyksiä ja söimme ensimmäistä kertaa Pastel de Nata-nimisiä vaniljaleivoksia. Lauantaina kokosimme isomman porukan ja lähdimme rannalle Lissabonin ulkopuolelle, lähelle Cabo da Rocaa. Nyt minäkin olen nähnyt Euroopan läntisimmän kolkan omin silmin. Ranta oli ihana. Vesi vain oli yhtä kylmää kuin Suomessa eli jäätävää. Tänä aamuna huomasin kärähtäneeni kunnolla ja pahentaneeni flunssaa kylmän veden avulla.

Tänään yritin flunssan takia ottaa rennosti. Lounastin isäni portugalilaisen ystävän kotona ja iltapäivällä teimme kierroksen Chiadossa. Ruin miesystävä, João on näyttelemisen lisäksi opiskellut lingvistiikkaa ja hän lahjoitti minulle portugalin suuren sanakirjan. Olin onnessani myös kun pääsin kirjakauppaan selailemaan muita portugalilaisia aarteita. Miten ihmeessä saan tungettua kokonaisen kirjaston matkalaukkuuni ensi kesäkuussa?

perjantai 2. syyskuuta 2011

Eksymistä ja sähläämistä

Voisin eilisen päivän perusteella osallistua eksymisen ja sähläämisen maailmanmestaruuskisoihin. Aamulla lähdin etsimään Erasmus-toimistoa, joka sijatsee Bairro Alton kaupunginosassa. Aamulla oloni oli vielä aika virkeä eikä muutama eksyminen matkalla Marquês de Pombalin patsaalta Rua da Silvalle haitannut. Lissabon näyttää, kuulostaa ja tuoksuu juuri sellaiselta kuin olen ajatellut. Ilma on tähän aikaan kosteaa ja lämmintä eli ainakin iho ja hiukset riemuitsevat. Bairro Altossa vastaan tulevat portugalilaiset ja koko kaupunginosa vaikuttivat sympaattisilta. Talot ovat koristeellisia, mutta ränsistyneitä ja vastaantulijatkin jotenkin ihanan puolihuoliteltuja. Yhdeltä parvekkeelta koiransa kanssa elämän menoa tarkkaileva mummo vilkutti minulle ja kaikki ovat todella avuliaita mitä tien kysymiseen tulee. Onneksi ovat, koska kysyin tietä eri vastaantulijoilta noin 20 kertaa. Erasmustoimistosta sain tarvittavat paperit julkisen liikenteen korttia varten, tietoa Erasmuslisboan toiminnasta sekä portugalilaisen sim-kortin. Sim-kortti tosin on kämppikseni mukaan turhan kallis: 15 euroa kuukaudessa ja yritän ottaa selvää, jos löytäisin halvemman liittymän.

Iltapäivällä alkoi sähläys. Minun oli tarkoitus löytää tieni yliopistolle, ilmoittautua ja pyytää tarvittavat leimat metrokorttia varten. Ilman kuukausikorttia menopaluu maksaa täällä 2,10 euroa. Se ei ole kovin paljoa, mutta joudun kulkemaan metrolla kouluun joka päivä ja pitkällä aikavälillä kuukausikortti tulee halvemmaksi. Matkalla Bairro Altosta Marquês de Pombalin metroasemalle en vielä onnistunut eksymään. Sisällä asemalla eksyin. Kun lopulta löysin lippuautomaatin totesin, että en osaa käyttää sitä. (Onnistuin tukkimaan yhden automaatin pahvisella kortilla ja jouduin siirtymään seuraavaan.)  Onneksi portugalilaiset ovat avuliaita! Vartija oli katsellut sivusta touhujani ja tuli ystävällisesti auttamaan. Hän näytti miten ostan menopaluun yliopistolle. Harmi vain, ettei hän tullut mukaani metroon, koska valitsin keltaisen sijasta sinisen metrolinjan ja ajelin toiselle puolelle kaupunkia ennen kuin tajusin, että jotain on vialla. Ja ajelin vielä takaisin. Ostettuani uuden metromatkan yliopistolle (yksin tällä kertaa) onnistuin vihdoinkin löytämään kampusalueen. Kielten laitoksen löytäminen ei sitten ollutkaan yhtä helppoa. Kävelin valehtelematta jokaisen yliopistorakennuksen vastaanottoon, josta minut aina ohjattiin seuraavaan. Päästyäni kielten laitokselle jonotin vastaanottoon noin 20 minuuttia, koska siellä oli jonoa. Jonottamisen jälkeen selvisi, että olen väärässä paikassa ja minun olisi pitänyt mennä Erasmustoimistoon, joka sijaitsee yliopiston kirjastorakennuksessa.

Erasmustyöntekijä oli mukava, nuori nainen ja rauhoitteli minua kun kerroin, millaisen matkan olin taittanut toimistolle. Hän kertoi, että koulun alkuun on vielä aikaa (koulu alkaakin 20. päivä 13. päivän sijaan) ja sitä ennen minulla on vielä paljon aikaa tutustua uuteen kotikaupunkiini. Käytyäni Erasmustoimistossa, en löytänyt enää reittiä ulos, koska rakennus on sokkeloinen. Metrossa huomasin, että olin unohtanut tuoreen opiskelijakorttini Erasmustoimistoon. Hienoa! Eksyminen on raskasta. Toilailuni tuntuvat lähinnä huvittavilta nyt kun istun turvallisesti kotini olohuoneessa, mutta eksymistilanteessa hätä ja ärsyyntyminen on aitoa. Onneksi voi aina kysyä neuvoa... Puoli viiden maissa iltapäivällä olin nälkäinen, väsynyt jatkuvaan eksymiseen ja tunsin oloni alieniksi. Ihmiset tarkoittavat tuskin pahaa kun tuijottavat minua kadulla, autot hidastavat kohdallani ja osa huutelee perääni asioita kuten: "Piutiful, linda, bella...". On kuitenkin rasittavaa olla eksynyt muukalainen. Ehkä siihen tottuu.

Löydettyäni lähikaupan, joka ei valitettavasti ollut kovin lähellä kotiani ja eksyttyäni kotimatkalla päätin, että en lähde tänään enää mihinkään. Kahdeksalta meillä oli Skype-treffit J:n kanssa ja hän sai osansa vuodatuksestani. Tajusin, että minulla on oikeasti vähän liian kova ikävä J:tä siinä vaiheessa kun katselin haikeana pulupariskunnan pussailua vessan ikkunasta. Rajansa kaikella, vai mitä? Puhuimme yli tunnin ja suunnittelimme, että minä voisin mennä käymään Madridissa ehkä jo ennen luentojen alkua eli ihan pian! Skype-puhelun jälkeen yksi kämppiksistäni tuli kotiin ja kerroin hänellekin päiväni kulusta. Rodrigo on mukava brasilialainen ja hän vain nauroi seikkailuilleni. Rodrigo kertoi, että yläkerrassa järjestetään läksiäiset erään puolalaisen tytön kotiinpaluun takia ja minäkin sain kutsun. Yläkerran naapurit ovat huippuja! Suurin osa on brasilialaisia ja minut otettiin aksenttini takia iloisesti mukaan. Enpä olisi uskonut, että tanssin forróta ja sambaa ensimmäisenä iltanani Portugalissa! 

torstai 1. syyskuuta 2011

Perillä Lissabonissa

Perillä ollaan. Kaikki tuntuu kamalan epätodelliselta. Ihan kuin olisin vieraalla planeetalla ja saisin yhteyden Maahan. (Humanistille wifi-yhteyden avaaminen omatoimisesti ei ollut kovin helppoa.) Eilinen aamupäivä oli hirveä. Vasta matkalla lentokentälle minulle valkeni se tosiseikka, että olen ihan oikeasti muuttamassa yli yhdeksäksi kuukaudeksi eri maahan J:n kanssa. Pelottaa ajatella, miten kova ikävä vielä tulee, koska menin paniikkiin jo siinä vaiheessa kun J:n pankkireissu kesti eilen suunniteltua kauemmin. Nordean töpeksimisestä johtuen meille jäi enää vähän aikaa olla yhdessä lentokentälle. Astuessani koneeseen en muistaakseni nähnyt juuri mitään, koska itkin niin paljon. 31. 8. 20011 kello 16.55 on ollut ehkä tähänastisen elämäni pahin hetki.

Lentokoneessa oli pakko lopettaa itkeminen, koska siellä oli niin kuuma, että nestehukka oli muutenkin lähellä. Lähdimme matkaan yli kolme tuntia myöhässä, sillä niin kauan kesti saada koneen rikkoutunut jäähdytysjärjestelmä kuntoon. Seitsemän tuntiseksi venähtäneen odottelun aikana ehdin saada ensimmäisen portugalilaisen ystäväni, Valerion, joka on kotoisin Albufeirasta Etelä-portugalista. Valerio on ehkä noin kolmekymppinen, sympaattinen teekkari, joka työskentelee Suomessa Nokialle. Minulle kerrottiin etukäteen, että portugalilaiset ovat ujoja. Valerio totesi, että ujous ei kuitenkaan Portugalissa ole sama asia kuin sulkeutuneisuus ja hän oli varma, että saan perillä paljon ystäviä, koska puhun jo valmiiksi portugalia. Toisella puolellani istui jyväskyläläinen, häämatkaa aloitteleva opiskelijapariskunta. Tuore vaimo oli minua ehkä vuoden pari vanhempi ja innostui kun kerroin, että olen lähdössä vaihtoon. Hän oli itse ollut vaihdossa Istanbulissa ja seurustellut sulhasensa kanssa jo silloin. He antoivat paljon vinkkejä kaukosuhteessa eläville ja painottivat erityisesti, että on tärkeää pitää toinen osapuoli kartalla omassa elämässään. (Muista siis lukea blogiani J!)

Saavuimme Lissaboniin kolme ja puoli tuntia myöhässä ja jännitin kovasti, oliko isäni ystävä, Rui saanut tiedon myöhästymisestäni. Onneksi oli. Ensinnäkin, en olisi löytänyt edes lentokentältä ulos ilman Valeriota, koska eksyn helposti jopa sisätiloissa. Toiseksi, Lissabonissa oli aivan kamala sää. Rui kertoi, ettei tähän aikaan vuodesta yleensä sada näin paljoa, mutta ilmastonmuutos tekee täälläkin tekosiaan. Rui on ihana! Hän on juuri sellainen kuin ajattelin portugalilaisten olevan: ujo, jopa hieman vaatimaton, mutta todella sympaattinen. Onneksi hänellä on hyvä huumorintaju! Minusta tuntui, että tulimme heti toimeen ja hän sanoikin, että voin kutsua häntä sedäkseni. Vanhempani ovat hänelle kuulemma kuin perhettä. Kotikatuni löytäminen ei ollut kovinkaan yksinkertaista varsinkaan siinä sateessa. Huomasin myös, että Portugalin liikennekulttuuri muistuttaa lähinnä Italian ja Espanjan vastaavaa. Emme meinanneet löytää parkkipaikkaa mistään, koska kaikki olivat jättäneet autonsa lojumaan minne sattuu. Useilla kaduilla vapaana oli ainoastaan toinen kaista. (Onnea vain vastaantulevalle liikenteelle!) Kun lopulta löysimme tulevan kotini, kello oli jo yksi yöllä. Vuokraemäntäni totesi kellon olevan sen verran paljon, että saan lisää käytännön ohjeita asumiseen huomenna. Hän kuitenkin antoi minulle Lissabonin kartan ja avaimet omaan huoneeseeni, ulko-oveen ja välioveen. En todellakaan muista mikä niistä on mikin.

Asuntoni on muuten ihana! Tämä on vanha talo, jossa on korkeat huoneet ja keittiössä on azulejoja, portugalilaisia koristekaakeleita. Huoneessani on appelissiininväriset seinät ja pieni parveke. En voisi olla onnellisempi missään muussa huoneistossa. Kaikki täällä on vanhaa, mutta sympaattista. Esimerkiksi vessassa ihmettelin jonkin tovin, miten se vedetään, kunnes äkkäsin yläpuolellani roikkuvan säiliön ja narun, johon hädin tuskin yletin. Lattiat ovat paksua, tummaa lankkua. Kämppäkavereihini en ole ehtinyt törmätä vielä, koska tulin eilen niin myöhään. Pitäisiköhän uskaltautua ulos huoneestani tervehtimään?