Hyvästit

Nyt on kyllä aivan sekopäiset tunnelmat! Olen riemuissani, sillä elämäni tähän asti vaikein tenttikausi on ohitse ja sain tunti sitten viimeisenkin tentin palautettua. (Tentin palautuksen yhteydessä professori Ivo Castro kätteli ja lähetti terveisiä Timo Riiholle, Castron itsensä ikäiselle kielihistorijoitsijalle, joka edelleen touhuaa Helsingissä Portugalin laitoksen ympyröissä.) Oli ihana sanoa hyvästit yliopiston kirjastolle ja kotona pikkuhiljaa paisuneelle kirjaläjälle. Lissabonille hyvästien sanominen huomenna sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihanaa!

Lissabon antoi viimeisenäkin päivänä oikein parastaan. Pilvettömän sinisen taivaan lisäksi koko kaupunki on yhtäkkiä puhjennut kukkaan. Tahtoisin tietää, mitä lajiketta nuo joka puolelle ilmestyneet violetteja kukkia puskevat puut oikein ovat. Huomiseksi luvataan + 30 astetta. Suomessa sen sijaan kuulemma sataa... Juuri kun olin astumassa metrosta ulos tentin jälkeen huomasin, että oli ensimmäistä kertaa koko vuonna onnistunut kadottamaan ladattavan metrokorttini. Pitikin sitten sattua juuri sillä viimeisellä metromatkalla! En ehtinyt kauaakaan vilkuilla avuttomana ympärilleni kun jostain ilmestyi räsyisen, mutta ystävällisen näköinen vanhempi nainen. "Pssst, eikö sulla ole varaa metrokorttiin? Anna kun mä autan", ja niin nainen vilautti oman metrokorttinsa käteeni, niin että pääsin portista ulos. Juuri tätä minä rakastan Lissabonilaisissa! Säännöistä ollaan tarvittaessa joskus jopa valmiita joustamaan ja kaupunkilaiset ovat aina valmiita auttamaan pulassa olevaa. Olisi tehnyt mieli halata naista ja kehua Lissabonia ja sen asukkaita vuolaasti. Tyydyin ainoastaan kiittelemään naista vuolaasti.

Lissabonilaisittain olen jälleen kerran myöhässä. Minun pitäisi tavallaan jo olla Arte & Manhassa omissa jäähyväiskekkereissäni. Koska olemme Lissabonissa, luotan kuitenkin siihen, että kaikki ovat ainakin tunnin verran myöhässä... En voi uskoa, että joudun hyvästelemään kaikki vaihtariajan kaverini tänään! Ties milloin näämme seuraavan kerran. Tenttien takia en tietenkään ole aloittanut pakkaamista vielä vaan olen jättänyt sen tapani mukaan lähtöpäivän aamuun. Lissabonista lähtö tapahtuu siis samalla vauhdikkaalla tyylillä kuin suuri osa vaihtovuodesta on kulunut. Edellinen yö juhlitaan, aamuyöstä pakataan ja lentokoneessa lopulta nukutaan. Onneksi on kiire. Muuten en varmaan kestäisi sitä, että joudun sanomaan hyvästit tälle kaupungille!

Viimeistä viedään

Ihana laiska sunnuntai... Olin suunnitellut harrastavani terveellistä ulkoilua nyt kun J on palannut Suomeen, mutta aamulenkin sijaan jumituin keittiöön puhumaan Silasin ja Eduardon kanssa kristinuskon etiikasta ja homojen oikeuksista. Mitä tekisinkään ilman noita aina niin seurallisia ja hyväntuulisia brassikämppiksiä (jotka tosin ovat vähän sotkuisia, mutta kukapa meistä on täydellinen)? Mukavaa kun on lounasseuraa, eikä tarvitse yksin J:töntä asuntoa asustella.

Jonnan ja Heinin Lissabonin vierailu sujui loistavasti. Olin jo ehtinyt ikävöidäkin tyttöjä ja oli kiva vaihtaa vuoden kuulumiset Cascaisin auringon lämmössä. Kävimme myös Bairrossa (ilta oli arvatenkin vauhdikas) ja shoppailemassa. Itse en tosin raaskinut ostaa yhtään mitään kun pelkään jo valmiiksi sitä, mitä matkalaukkuni sanoo vuoden mittaan kertyneistä lisäkiloista. Täytyy kyllä sanoa, että olo oli tosi haikea kun hyvästelin kaverit valtavine rinkkoineen ja vielä haikeampaa oli saattaa J seuraavana aamuna tutun taksisedän kyydillä Lissabonin lentokentälle. 

Palattuani takaisin untuvapeiton suojaan mietiskelin, miten huikea vaihtovuosi minulla on ollut. En oikeastaan toivoisi, että mikään olisi mennyt toisin. Vaikka J:n takia olisin tietysti toivonut, että aika Espanjassa olisi sujunut  iloisemmin, täytyy myöntää, että J:n tänne tulo teki keväästäni ihan täydellisen. Sain kokea ihanan Lissabonin kevään ja vaihtarielämän riemut ilman, että tarvitsi edes ikävöidä sulhasta. Harvalla varmaankaan käy niin hyvä tuuri! Vuoden aikana ehdin oppia ainakin sen, että J:n kanssa on kiva asua samassa maassa. Seuraava matkamme onkin sitten varmaan häämatka, mikäli meillä on siihen kaikkien sisustusunelmien jälkeen varaa. (En ole nähnyt hääpainajaisia pitkään aikaan! Jostain syystä bileet yhdessä kavereiden ja sukulaisten kanssa ovat pikkuhiljaa alkaneet vaikuttaa ihan mukavalta ajatukselta, vaikka podenkin yhä esiintymisjännitystä.) 

Tapasin viime viikolla Lenya, joka kertoi, että oli alkanut tapailla uutta miestä. Tämä uusi mies on ilmeisesti ranskalainen ja työskentelee täällä Ranskan suurlähetystössä. Mies on myös loistava kokki ja Leny oli tietenkin onnensa kukkuloilla. Toivottavasti ehdin vielä tapaamaan kyseisen hurmurin ennen lähtöäni. Joka tapauksessa oli huojentavaa nähdä ihana brassityttöni onnellisena. Eilisiltana vietimme suurella joukolla saksalaisen kaverini Vanessan syntymäpäiviä ja herkuttelimme ihanilla italialaisilla kasvisruuilla. Juhlat olivat samalla viimeiset Vanessan ja tämän kämppiksen, Enrican järjestämät vaihtaribileet. Viimeisellä viikolla molemmilla tytöillä on minun tapaani järjettömän monta tenttiä. Ehkä juuri tenttien takia toivoisin, että tämä yliopiston loppurutistus olisi jo ohi... 

Tuleva viikko on varmaankin sen verran hektinen, etten usko ehtiväni enää kirjoittaa. Päivät kuluvat luultavasti yliopiston kirjastossa etsimässä tietoa keskiaikaisista portugalin kielisistä teksteistä. Iltaisin yritän tavata jokaista kaveria vielä ainakin kerran. Lähtö tuntuu kerta kaikkiaan omituiselta! Se on samaan aikaan ihanaa (Suomen kaverit, J ja uusi asunto!) ja kamalaa (kun miettii, näänköhän täällä tapaamiani ihmisiä enää koskaan). Kaiken lisäksi se, etten parin viikon kuluttua ole enää täällä vaikuttaa kumman epätodelliselta. Pelkään potevani koti-ikävää, mutta tällä kertaa Lissaboniin. Lopuksi en voi sanoa muuta kuin, että tämä on aivan valtavan ihana kaupunki ja vaihtokohteista parhain! Tulkaa ihmeessä vierailemaan, jos ette ole täällä vielä käyneet ja jos olette niin tulkaa uudestaan. Lissabonista ei taatusti voi saada tarpeekseen yhdessä viikossa tai edes yhdeksässä kuukaudessa. 

Ihana helle

Olen Paratiisissa. Avoimista ikkunoista hohtaa pastellinsininen taivas, ulkona vallitsee suloinen 33 asteen helle ja käden ulottuvilla on mansikoita ja viinirypäleitä. Sain Afrikan portugalin tutkielmasta luokan toiseksi parhaan arvosanan ja päätin juhlistaa hellettä ja koulumenestystäni lomailemalla loppupäivän. Kuka sitä paitsi edes kykenee pyörtymättä istumaan paahtavassa luentosalissa kun ulkona on tuollainen sää?

Viime viikon elimme J:n kanssa vauhdikasta kaksoiselämää. Tai ehkä itse elin pikemminkin kolmoiselämää kun yritin sekä toimia turistioppaana Lissabonissa vieraileville äidilleni ja tädilleni että kaapia kaiken irti viimeisistä hetkistäni vaihtarina. Yliopistovelvollisuudetkin vaivasivat luentojen ja viimeviikkoisen tentin muodossa. Ei ihme, että nyt sukulaisten lähdettyä hieman väsyttää... Äitini ja tätini saapuivat keskiviikkona juhlistamaan äidin 50-vuotiasta elämää tänne Lissaboniin. Rouvat olivat etukäteen murehtineet sitä, saako Lissabonissa lainkaan liikuntaa ja päätimme poistaa huolen heti ensimmäisenä päivänä kipuamalla jalkakyydillä Sintran maurilinnalle.

Luulisi, että ensimmäisen päivän rääkki olisi hillinnyt hieman äitini ja tätini menoa, mutta sen sijaan he jaksoivat pelkän salaatin voimalla kavuta Lissabonin kujia ylös ja alas kuin akkuladattavat duracell-puput niin, että parin ensimmäisen päivän jälkeen olin itse pelkkä perässä raahustava zombie. Saimme sentään houkuteltua museointoilijat rannallekin muutaman kerran ja sunnuntaina suuntasimme piknikille Jardim da Estrelan ilmaiseen puistokonserttiin. (Itse olin sen verran uupunut, että nukahdin piknikviltille enkä muista koko konsertista yhtään mitään.)

Lauantaina vietimme vaihtariporukalla italialaisen Ilarian syntymäpäiviä ja päädyimme lopulta tietenkin Bairroon. Ilaria oli loihtinut meille ihania italialaisia herkkuja pinaatista ja pestosta jälkiruokatiramisusta puhumattakaan. Punaviiniä tuli italialaisittain kitattua aivan liikaa ja J jättäytyikin seuraavana päivänä suosiolla pois tulevan anoppinsa silmistä. Minä sen sijaan laahustin urheasti tehotätien perässä ja yritin vahtia, ettei heitä ryöstetä Lissabonin ihmisvilinässä. (Eipä sillä, mahdollinen ryöstäjä olisi todennäköisesti katunut ankarasti tekoaan, jos olisi erehtynyt koskemaan jonkun meidän sukuumme kuuluvan naishenkilön laukkuun!)

Äidin ja tädin lähdettyä oli Jonnan ja Heinin vuoro tulla kylään Lissaboniin. He saapuivat eilen ja aloittavat täältä kahden viikon mittaisen reilinsä Euroopan halki. On tosi kivaa nähdä tyttöjä pitkästä aikaa ja sovimme, että lähdemme huomenna koko päiväksi rannalle, koska lämpöennusteeksi luvattiin 35 astetta. Lupasimme myös esitelle kavereille Lissabonin yöelämää. Mitähän siitä tulee kun vaaleahiuksinen Jonna on jo nyt menettänyt hermonsa kadulla huuteleville lissabonilaisille miehille...

Pelästyn joka kerta kun katson kalenteria! Aivoni eivät oikein suostu ymmärtämään, että asun Lissabonissa enää seuraavat kaksi viikkoa ja sitten onkin jo aika palata. Mieluummin ne tahtoisivat jäädä tänne koko kesäksi ja sulaa tässä lämmössä. J:kin lähtee ensi lauantaina töihin ja takaisin Helsinkiin. Muutos jännittää melkein yhtä paljon kuin sillon kun olin lähdössä vaihtoon...

Vappu Lissabonissa

Se etukäteen pelkäämäni kielihistorian tentti on nyt ohitse ja lisäksi sain kuulla, että läpäisin sen kirkkaasti, vaikka puolet portugalilaisista luokkakavereistani reputti kokeen! (Sain 15 pistettä kahdestakymmenestä, mikä vastaa Suomessa ehkä noin kolmosta.) Sitkeys ja tylsistyminen näköjään kannattivat. Joku muu voisi olla eri mieltä, mutta minulle keskiaikaisen portugalin sanaston etymologian ulkomuistiin tankkaaminen on kauniilla säällä ollut melkoista kärsimystä. Vielä suurempaa kärsimystä se on, jos sattuu olemaan vappuaatto...

En ahkerista suunnitelmistani huolimatta kyennyt viettämään koko viikonloppua neljän seinän sisällä vaan läksin myös tenttikauden keskellä huhkivan Eveliinan kanssa kahville Arte & Manhahan. Lauantaina opiskelu-urakkani sai mieluisen keskeytyksen kun jo Madridissa tapaamani brassisisko, Victoria soitti ja kertoi olevansa kahden kaverinsa kanssa läpikulkumatkalla Lissabonissa. (Tytöt olivat lähdössä Ibizalle. Olisin kyllä halunnut karata mukaan!) Vietimme mukavan illan eräässä todella edullisessa crepe-ravintolassa. Suomessa tulee varmaan aikanaan ikävä sitä, että viidellä eurolla voi täällä syödä itsensä ihan ähkyyn!

Maananataina olikin sitten vappuaatto... Ja täällä oli ihan tavallinen tenttipäivä. Illalla tentin jälkeen kärsin ehkä koko vaihtoaikani pahimmasta koti-ikävästä. Soittelin surkeana Turkuun keskelle perheeni perinteistä vappuhumua ja katselin J:n kanssa Game of Thronesia. Vappupäivänä järjestimme aurinkoisessa Eduardo V:n puistossa kunnon vappupiknikin suomalaisten fysioterapiaopiskelijoiden, Minnin ja Sallan kanssa. Oli ihan mahtavaa! Tytöt olivat panostaneet vappurekvisiittaan oikein tosissaan. Ylioppilaslakkien sijasta pukeuduimme tyylikkäästi lasten synttärihattuihin. (Jokainen ohikulkija kävi tietenkin ihmettelemässä asuvalintaamme.) Ilmapalloja ja munkkejakin oli. J:n kanssa olimme keskittyneet lähinnä viinien ja herkkujen haalimiseen. Illalla miespuoliset kämppikseni eivät tietenkään tahtoneet pysyä nahoissaan kun toin kaksi vaaleaa suomalaistyttöä kyläilemään. Minniä varten on kuulemma perustettu jo faniklubikin!

Eilen laitoimme taas pitkästä aikaa yhdessä ruokaa Monikan luona. Koska Monikan puolalaiset kaverit olivat porukalla kyläilemässä, illan teemana oli tällä kertaa puolalainen ruokaperinne. Leivoimme taikinaa, johon tuli muun muassa kananmunaa, perunaa ja jauhoja ja joka lopuksi pyöriteltiin pieniksi palleroiksi. Nämä taikinapallerot lisättiin osaksi mausteista pataruokaa, jonka nimeä en kykene muistamaan. (Puolalaisten ruokalajien nimet ovat yhtä vaikeita ääntää kuin monet puolalaiset nimetkin. Onneksi hyvillä puolalaisilla kavereillani sattuu olemaan niinkin helppoja nimiä kuin Marta tai Monika...)

Illan mittaan mietiskelin haikeana sitä, miten vähän aikaa minulla on Lissabonissa enää jäljellä. Vaihtariporukassamme on niin monta huippua tyyppiä, että tahtoisin tosissani viettää kesän Portugalissa heidän kanssaan. Toisaalta porukka osoittaa jo hajaantumisen merkkejä. Max ja Karin ovat vuokranneet talon Lissabonin ulkopuolelta, Carcavelosista ja heidän päivänsä kuluvat lähinnä surffatessa ja kiipeillessä. Leni puolestaan lähtee ensi perjantaina taas Brasiliaan. (Toivotin Lenin ja brassipoikaystävän tervetulleeksi Suomeen, koska he tahtoisivat matkustaa Trans-Siperian radan päästä päähän.) Monika ja Marta ovat täällä koko kesän. Francoisesta en osaa edes sanoa.

Ensi viikolla äitini ja tätini saapuvat muuten äidin 50-vuotisjuhlien kunniaksi Lissaboniin. Sitä seuraavalla viikolla tulevat puolestaan Heini ja Jonna ja sitten onkin jäljellä enää muutama tentti ja paluu Suomeen. Tuntuu uskomattomalta, että vaihto on mennyt ohi näin nopeasti...

O Dia 25 de Abril

Iloista neilikkavallakumouksen vuosipäivää! Portugalissa on parhaillaan kansallinen vapaapäivä, jolla juhlistetaan vapautta ja diktatuurin päättymistä. Tuntuu omituiselta ajatella, että ennen vuotta 1974 (eli vain 38 vuotta sitten) elämä oli täällä aivan erilaista kuin nykyään. Sananvapautta ei sensuurin ansiosta ollut olemassakaan,  valtiovaltaa ei kantelun pelossa saanut kritisoida edes kotonaan (rangaistuksena kritiikistä käytettiin muun muassa kidutusta), ulkomaisten tuotteiden kuten Coca-Colan juominen oli kiellettyä, naiset eivät saaneet pukeutua housuihin ja tarvitsivat aviomiehensä luvan, jos halusivat matkustaa maan rajojen ulkopuolelle... Ajatella, että täällä asuva vanhempi väki on kokenut kaiken tämän.

Tänne kuuluu unettomia öitä ja tenttistressiä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä puskin viimeisillä voimillani paperille loput Afrikan portugali-kurssin analyysistä. Maanantaina puolestaan koin epätoivon hetkiä kun käsittelimme luennolla 1200-luvulta peräisin olevaa ranskankielistä tekstiä ja professori ilmoitti luennon päätteeksi, että samankaltaisen tekstin saamme eteemme ensi viikon tentissä. Hienoa! Minulla on vajaa viikko aikaa opetella ranskaa ja sen varhaisempia muotoja, mikäli tahdon läpäistä kyseisen kurssin. Ei ihme, etten saanut unta vielä maanantaiyönäkään... Koulu-uupumuksen lisäksi alkuviikkoon on sisältynyt huima annos keittiöterapiaa, sillä Lenyn lisäksi myös Elina erosi viime viikolla portugalilaisesta poikaystävästään. En voi ottaa surua pois ystävieni harteilta, mutta ainakin voin kuunnella, keittää teetä ja yrittää lohduttaa. Olen sydämestäni sitä mieltä, että molemmat tytöt ovat niin huippuja, että ansaitsevat vain parasta! Toivottavasti seuraavat poikaystävät tajuavat sen edeltäjiään paremmin.

Eilen päädyin ensimmäistä ja toivottasti myös viimeistä kertaa Urban Beach-nimiseen baariin, ihan oikeisiin Erasmus-bileisiin. Tietysti olen ollut vuoden mittaan lukemattomissa kotibileissä, jotka ovat olleet täynnä Erasmus-vaihtareita, mutta tällä kertaa kyseessä olivat portugalilaisen ESN:n järjestämät juhlat. Alkuillan vietimme virolaisen naapurini, Marisin kotona ja pidimme hauskaa. Puolen yön aikaan joku sai päähänsä, että meidän täytyy päästä edellä mainittuihin Erasmus-kekkereihin ja koska en ollut kertaakaan käynyt ESN:n järjestämissä tapahtumissa ajattelin antaa bileille mahdollisuuden. Paikka oli ihan hirveä!

Sain ensimmäiset kunnon mustelmat jo jonottaessamme sisään baariin kun humalainen, mölisevä ihmismassa työnsi meitä eteenpäin ja ovilla partioiva portsariarmeija puolestaan taaksepäin. Ajauduttuamme massan mukana vihdoin sisälle baariin saimme käteemme ladattavat juomakortit, joista meidän oli maksettava kahdeksan euroa per pää. Tapahtuman mainoksessa oli sanottu, että sisäänpääsymaksu oikeuttaa kahteen ilmaiseen olueen, mutta kukaan ei ollut ilmoittanut, että oluet tarjoiltaisiin paremminkin nukkekotisisustukseen sopivissa olutlaseissa. Lapinkullan makuinen juoma oli niin pieni, ettei litrahinnaltaan yhtä kallista olutta myydä tavallisessa baarissa edes Suomessa. Omituiselta tuntuva korttisysteemi paljasti todellisen hankaluutensa vasta siinä vaiheessa kun yritimme päästä baarista ulos. Jos kortti esimerkiksi katoaa illan aikana, poket eivät päästä asiakasta ulos ennen kuin kortti löytyy ja sille ladatut juomat on maksettu. (Eräs porukastamme oli tietenkin tuossa vaiheessa iltaa jo tehnyt kyseisen virheen.) Entä jos asiakas ostaa humalapäissään niin paljon juotavaa, ettei hänellä lopuksi ole varaa maksaa itseään ulos? Enpä haluaisi olla töissä Urban Beachissa.

Ensi viikolla yliopistolla on monta välitenttiä ja luulen, että blogin kirjoitteluuni tulee sen takia hieman taukoa. Aion ainakin yrittää jonkinlaista hiljaiseloa ensi viikonloppuna. Toivottavasti pystyn pitämään pintani ja opiskelemaan kun muut lähtevät juhlimaan.

Madonnat ja rakastajattaret

Bileet! Eilen oli taas vaihteeksi sellainen ilta, ettei tarvinnut lähteä sisäpihaa kauemmaksi juhlimaan kun juhlat sijoittuivat alakertaamme. Brasilialainen vuokranantajaperheemme järjesti grillikaudenavajaiset, jonne oli kutsuttu kaikki kerrostalomme asukkaat. Oli huippua! Tutustuimme kolmeen tosi mukavaan virolaiseen, jotka olivat jo pari kuukautta asuneet täällä tietämättämme. Kolmikon miespuolinen jäsen, Maik on Pärnusta. Mahtavaa tavata joku, joka on kotoisin lapsuuteni kesänviettopaikasta! Lisäksi puhuin muun muassa maalaamisesta kämppikseni, Eduardon kanssa. Olin arvatenkin intoa täynnä kun havaitsin, että kanssani asuu joku, joka tietää vaikka kuinka paljon väreistä ja eri maalaustekniikoista. Tanssimme myöhäiseen yöhön ja juhlat loppuivat vasta kun joku naapuritalon asukkaista oli soittanut poliisin paikalle.

Perjantaina osallistuimme J:n ja Even kanssa 50-vuotiaan Jamaican itsenäsyyspäivän juhlintaan. Emme J:n kanssa viipyneet kuin hetken, sillä tiesin, että minun olisi uhrattava koko lauantaipäivä opiskelulle. (Välitentteihin ja esseiden palautuksiin on aikaa enää viikko.) Olisi ehkä kuitenkin kannattanut jäädä, koska Eve oli kuulemma tanssinut reggaeta aamukuuteen asti! Kuulin pitkästä aikaa myös brasilialaisesta kaveristani Lenysta. Olin ollut jo jonkin aikaa hieman loukkaantunut kun tuntui, ettei Lenyllä tätä nykyä ollut aikaa tavata koskaan, vaikka syksyllä olimme olleet kuin Pilli ja Pulla. Kuten kavereiden epätavalliseen käytökseen yleensäkin, myös Lenyn katoamistemppuun löytyi hyvä syy.

Puhuin Lenyn kanssa torstaina pitkään ja selvisi, että hän oli hiljattain eronnut portugalilaisesta poikaystävästään, Andresta ja oli parhaillaan ystävänsä luona Mafran kaupungissa toipumassa. Sääli! Andre vaikutti minusta mukavalta tyypiltä ja hän oli täällä yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisen englantinsa ansiosta mainiosti toimeen J:n kanssa. Andre ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mitään unelmapoikaystäväkastia, koska hän oli pettänyt Lenya. Olen tyttöystävieni kertoman perusteella tullut siihen käsitykseen, että portugalilaiset miehet suhtautuvat keskimäärin varsin kevyesti pettämiseen. Lähes jokainen tuntemani sinkku vaihtarityttö on kokenut tilanteen, jossa portugalilainen deittikumppani paljastaa, että hänellä on kotona portugalilainen tyttöystävä ja että hän tahtoo tämän lisäksi ainoastaan rakastajattaren. Jos joku tytöistä sitten on närkästynyt uutisesta, portugalilainen hurmuri on ollut lähinnä ihmeissään. Eivät kai blondit halua muuta kuin seksiä? Veronika kertoi, että eräs jätkä oli tosissaan ollut sitä mieltä, ettei sama nainen voi olla kunnollinen tuleva äiti sekä hyvä sängyssä. Rakastajattarien pitäminen on siis ainoa vaihtoehto. Naisille ei Portugalissa tietääkseni sallita samanlaista huikentelevaisuutta. (Tai sitten se on vain tabu, josta ei puhuta.)

Ainiin! Lähes unohdin kertoa, että saimme J:n kanssa kesäkuuksi kämpän Otaniemestä! Olimme uutisesta valtavan onnellisia, sillä vapaat vuokra-asunnot ovat pääkaupunkiseudulla kiven alla. Asunto on pikkuinen 40 neliöinen kaksio, mutta vuokrakin on sen mukainen. En malta odottaa, että pääsen sisustamaan uutta kämppää!

Petipunkkeja ja sohvasurffareita

Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset? Kerron ensin huonot, koska siten hyvä fiilis jää toivottavasti päällimmäiseksi. Siispä, meillä on petipunkkeja! Ihan kuin kämppisten kuvottava sotkuisuus ei olisi riittänyt. (Brassipojat luisuivat hetkellisestä siisteyspuuskastaan huolimatta nopeasti vanhoihin tapoihinsa eli keittiössä lemuavat tiskit ja vessassa paska.) Pääsimme pienten, iljettävien verenimijöiden jäljille, sillä aloimme J:n kanssa molemmat saada kutisevia, punaisia paiseita ympäri kehoa. Esimerkiksi vasenta poskeani koristaa tällä hetkellä valtava, sinipunainen allergialäikkä. Onneksi en ole liian turhamainen, koska muuten tulisin varmaankin hulluksi. Pahinta tilanteessa on se, että meillä ei juurikaan ole mahdollisuuksia päästä pienistä petivieraista eroon, vaan meidän on luultavasti siedettävä niitä koko vaihtoajan loppuun asti.

Luin netistä, että petipunkkien joukkomurha onnistuu muun muassa pakastamalla ne alle -32 asteen lämpötilassa, keittämällä ne tai estämällä niiden pääsyn ruuan, eli meidän houkuttelevien ruumidemme ääreen. Ongelmana on se, että käytössämme olevaa ikivanhaa patjaa ei ole mahdollista vaihtaa. (Vuokraemäntä ei suostu ostamaan uutta, eikä meillä ole varaa.) Petipunkit voivat myös ilmeisesti selvitä pitkiäkin aikoja ilman ruokaa (eli verta) kunhan olosuhteet ovat mukavan kosteat. Alkaa siis vaikuttaa siltä, että vanha, homeinen huoneemme on petipunkkien taivas! Ötököiden hyökkäystä lukuun ottamatta takana ovat kuitenkin loistavat viisi päivää.

Opiskelukaverimme Maidi lensi perjantaina Lissaboniin suoraan Sheffieldistä, jossa itse on vaihdossa ja oli ihanaa viikonloppuseuraa! Tutustuin Maidiin paremmin oikeastaan vasta täällä vaihdossa ja on itse asiassa aika hassu sattuma, etten ole aikaisemmin huomannut, miten paljon meillä on yhteistä. Maidikin on kotoisin pienehköstä hämäläisestä kunnasta, Maidinkin vanhemmat ovat (oman isäni tavoin) opettajia ja olemme esimerkiksi notkuneet samoina vuosina Forssan musiikkiopistolla. On ihme, että en muista nähneeni noin nättiä ja sympaattista tyttöä siellä kertaakaan! Lissabonin viikonloppumme oli joka tapauksessa vauhdikas ja saman tyyppisistä asioista kiinnostuneen vieraan kanssa kierteleminen oli kivaa ja helppoa. Maidi oli Sheffieldiläisissä vegaanipiireissä pyöriessään hurahtanut kasvissyöntiin, joten kävimme tutustumassa Portugalilaisiin kasvisravintoloihin. Kahvitellessamme Monikan kanssa viime torstaina olimme kehitelleet bar hoppingille lissabonilaisen vastineen eli café hoppingin, joka toimisi kunnianosoituksena Lissabonin eläväiselle ja värikkäälle kahvilakulttuurille. Maidikin pääsi tietysti heti testaamaan tätä uutta, lissabonilaista urheilulajia.

Kaupunkikierroksen, kirppisten ja vintage-putiikkien (löysin ihanan kesämekon seitsemällä eurolla!) lisäksi kävimme tutustumassa muun muassa Arte & Manhãn viikonloppuiseen keikkatarjontaan. Lauantaina vierailimme suomalaisen Even upeassa taiteilijakodissa ja saimme jälleen kerran todeta, kuinka pieni paikka maailma on. Meille nimittäin selvisi, että Even Suomessa olevat, nykyään Tampereella opiskelevat kämppikset ovat Maidin lapsuudenkavereita! Oli siinä varmaan Even ja Maidin yhteisillä kavereillakin ihmettelemistä kun he saivat yllättäen ystäviltään puhelun Lissabonista. Eve lähti kanssamme Bacalhoeiron Balkan-bileisiin ja ilokseni sain jälleen huomata, että illan mittaan kotoisa kantapaikkamme täyttyi tuttavista. Sunnuntaina suuntasimme aurinkoiseen Sintraan patikoimaan ja Maidin pyynnöstä kiipesimme koko matkan vuoren huipulla sijaitsevalle maurilinnoitukselle asti. Kylmästä tuulesta huolimatta linnasta aukeava näkymä oli henkeäsalpaava ja tiedän jo nyt tahtovani kiivetä linnalle vielä kerran ennen toukokuun loppua...

Maidi on käsityöihminen ja hallitsee hyvin esimerkiksi vintage-vaatteiden yhdistelemisen sekä ompelukoneen käytön. (Ihailen kyseistä taitoa suuresti!) Ehkä Maidin, Even ja Elinan kaltaisten taiteellisten tyyppien seuran takia olen tällä hetkellä ihan valtavan inspiraation vallassa. Keksin koko ajan lisää maalausaiheita (ja sisustusideoita) enkä malta odottaa, että pääsen Suomeen taulupohjien ja akryylivärien ääreen! Pelkät lyijykynätkin riittäisivät, mutta ne maksavat täällä aivan yhtä paljon kuin Suomessa. Pitäisiköhän tehdä uusi aluevaltaus ja opiskella tussipiirustusta?