tiistai 30. elokuuta 2011

Lähtöpaniikki ja rakas J

Lähtöpaniikki on käynnissä, mutta ei minun vaan J:n. Sain pienen taistelun jälkeen omat matkalaukkuni pakattua ja nyt istun J:n vanhempien luona kirjoittamassa... ja odottamassa. Huominen jännittää hirveästi. Koneeni lähtee puoli viideltä ja J:n kone lähtee sopivasti puolta tuntia myöhemmin. On ehkä parempi unohtaa ripsiväri kotiin ja varautua nenäliinoin, mutta silti minusta on ihanaa, että lähdemme samana päivänä! "Rakastan sua yli kaiken, nyt ja aina." Miten ihmeessä minä olen onnistunut saamaan maailman ihanimman poikaystävän? Vai lähettelevätkö ne kaikki samanlaisia viestejä?

Kuulin eilen, että isäni nuoruusaikanen ystävä on tuleva naapurini ja tulee minua vastaan lentokentälle. Olen niin helpottunut! Kaiken lisäksi Rui on todella mukava ja seurustelee kuuluisan portugalilaisen näyttelijän kanssa. Täytyy koittaa hurmata tämä herrasmiespariskunta, että pääsen piireihin. Torstaina sovin tapaavani Pedron, tulevan tuutorini, johon tutustuin Erasmuslisboan sivuilla. Pedro tulee kanssani Erasmustoimistoon ja auttaa ehkä käytännön järjestelyissä. Mahtavaa! Apua varmasti tarvitaan, koska minä onnistun eksymään kotikulmillanikin... Nyt täytyy mennä esihyvästelemään J. Kamalaa.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Muutto

Olen todella surkea hyvästelijä. Tällä viikolla olen jo monta kertaa joutunut tilanteeseen, jossa täytyy väännellä vaivautuneesti käsiänsä ja yrittää irvistää jonkinlaista hymyä, vaikka oikeasti tekisi mieli juosta pakoon ja uskotella itselleen, että näen hyvästelijäni taas ensi viikolla. Keskiviikko oli ihana päivä. Minulla oli viimeisen kerran vapaata töistä ja käytin koko päivän muutaman huipun kaverin kanssa hengailuun. Teimme todella arkisia asioita: kävimme syömässä tai kahvilla ja pyörimme Helsingin keskustassa. Jostain syystä arkiset asiat vain tuntuvat kauhean erityisiltä nyt juuri ennen lähtöä. Esimerkiksi vaikka se, että Essillä oli päällään sininen paita, jota minä olen ollut mukana valitsemassa. Heidin ja Essin ilon- ja surunsekainen ilme juuri ennen töihin lähtöä jäi mieleen. (Emme varsinaisesti hyvästelleet.) Voi että minä tykkään niistä tytöistä! Illalla menimme J:n kanssa Kampissa olevaan kiinalaiseen, Empire plazaan ja jostain syystä juuri viime keskiviikkona sain maistaa Helsingin parasta tofua. Ehkä Helsinkikin pistää parastaan nyt kun tietää, että olen lähdössä.

Töissä viimiset päivät olivat todella hektisiä vaikkakin mukavia. Tajusin viime hetkellä käyttää hyödykseni työterveyslääkäriä ja sain allergialääkkeet. Ne auttavat nuhaoireisiin, mutta tekevät minusta ylipirteän. Hiki vain virtasi kun nostelin viinipulloja hyllyyn pillerien aiheuttaman energian voimalla. Ilmankos pomo tuli viimeisenä päivänä kättelemään minua ja toivotti minut erittäin tervetulleeksi uudestaan ensi kesänä. Sain vielä shamppanjapullon läksiäislahjaksi. Nyt tulee kyllä ikävä jopa töihin!

En muuten ole enää Espoolainen. Muutimme kaiken omaisuutemme viimeisen kahden päivän aikana vanhempiemme kotipaikkakunnalle. En olisi ikinä arvannut, että meillä on niin paljon tavaraa! Aloitimme pakkaamisen eilen aamulla kello seitsemän ja lopetimme sen illalla kahdeksalta. Sen jälkeen kannoimme tavarat autoon J:n äidin, isäpuolen ja veljen avulla. Puoli yhdeksältä asunto oli vuodesohvaa ja muutamaa jätesäkkiä lukuun ottamatta tyhjä ja nautimme lahjaksi saamani shamppanjapullon tyylikkäästi kertakäyttömukeista. Aika romanttista! Tästä päivästä taas oli romantiikka aika kaukana. En ole varmaan koskaan ollut yhtä stressaantunut. Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö vaatii entisiä asukkaitaan puhdistamaan kämppänsä kunnolla ja meidän 60-luvulla rakennetussa opiskelijakaksiossamme oli pinttynyttä likaa vähintään 40 vuoden edestä. Kumma kyllä seinissä kasvanut punahomekin irtosi kloorin avulla ja loppujen lopuksi jätimme jälkeemme paljon siisitimmän asunnon kuin sen, mihin aikanaan muutimme. Toisin kuin ihmisten ja työpaikan kohdalla, asunnon kohdalla en tuntenut sen suurempaa haikeutta. Lähinnä olin todella kyllästynyt sen joka ikiseen neliöön kuurattuani niitä tuntitolkulla!

tiistai 23. elokuuta 2011

En osaa päättää, olenko iloinen vai surullinen!

Ei ehkä olisi kannattanut hillua kaupungilla ilman takkia ja valvoa ihan koko yötä. Sain tietenkin kuumeen ja sitkeän flunssan, joka on vaivannut hengityselimistöäni jo viikon. Viimeiset hetket Suomessa ovat aika hektisiä. Viime torstaina yliopistolla järjestettiin lähtöorientaatio, joka osoittautui hyödylliseksi. Opin muun muassa, että Lissabonissa joka puolella pyörivät niin sanotut huumekauppiaat myyvät todellisuudessa kamelin kakkaa tai omalta pihaltaan poimittua ruohoa. Portugalissa huijaaminen ei kuulemma varsinaisesti ole rikos ja sen takia poliisi ei puutu väärennettyjen huumeiden kauppaan. Muistakaa siis tämä, jos joskus saavutte Portugaliin pahat mielessä! 

Orientaation perusteella Lissabon vaikuttaa aivan ihanalta kaupungilta. Odotan jo innolla taidenäyttelyitä, pieniä ravintoloita sekä tietysti viinikellareita, joita kuulemma vilisee kaikkialla keskustassa. Oma orientaatiotuutorimme oli elävä esimerkki siitä, kuinka Lissabon voi viedä ihmisen mennessään: hän asuu siellä jo kolmatta vuotta. Toivottavasti minäkin ihastun uuteen kotikaupunkiini! Torstaina tutustuin myös muutamaan muuhun suomalaiseen, jotka suuntaavat ensi lukuvuodeksi Portugaliin. Lissaboniin lähtee minun kanssani samaan aikaan eräs Janne, miespuolinen italianopiskelija, joka vaikuttaa mukavalta. Riemastuin kun kuulin, että hän on vegaani. Itse murehdin jo sitäkin, miten pärjään kasvissyöjänä, vaikka syön kalaa! Keväällä Lissabonilaiseen seuraamme liittyy niin ikään iloiselta ja avoimelta vaikuttava taidehistorianopiskelijatyttö ja hän yritti saada minut valitsemaan taas uuden sivuaineen. Saatanpa sortua… Porton yliopistoon, Pohjois-Portugaliin lähtee yksi tyttö, Veera, joka lupasi jo tulla luokseni yökylään ensimmäisten Lissabonin viikkojen aikana, sillä hän haluaisi tutustua paremmin pääkaupunkiin ennen luentojen alkua. Minä voisin puolestani vierailla Portossa, joka sijaitsee Dourojoen ja parhaiden portviinitilojen lähistöllä. Vaikuttaa siltä, että en olekaan Lissabonissa ollenkaan niin yksinäinen kuin etukäteen pelkäsin! 

Lauantaina olimme Tiinan ja Jukan tupareilla ja hajosin taas. Ajatus siitä, ettei nää tuttuja ihmisiä mahdollisesti kokonaiseen vuoteen on kieltämättä erittäin hajottava. Ehkä olen jollakin tavalla läheishullu, mutta samalla kun tahtoisin seikkailla, tahtoisin tietää, että Suomessa on kaikki hyvin. Tahtoisin useamman elämän. Yhdessä voisin seikkailla Lissabonissa ja vaikka kaikissa muissakin maailman pääkaupungeissa. Toisessa voisin jakaa arjen kaikkien minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Sunnuntaina vietimme Megalomaanista PöhköPiknikkiä, jonne kutsuimme kaikki ystävät, jotka toivoimme vielä ennen lähtöä näkevämme. Piknik oli pääosin menestys. Aivan kaikki eivät harmi kyllä päässeet paikalle ja Hanna joutui lähtemään ajoissa, koska oli saanut ruokamyrkytyksen samalle päivälle osuneen Ravintolapäivän ansiosta. Murisin kiukusta myös siksi, että eräs puolituttu yritti vikitellä poikaystävääni. Siihen saan varmaan tottua ensi vuoden aikana. Ihmisen elämä on kyllä raadollista.

Lähtöön on enää viikko, enkä ole nähnyt tsunamiunta sitten taksiunen jälkeen. Ehkä olen lakannut pelkäämästä lähtöä. Tai sitten opettelen surffaamaan unitsunamin harjalla kun ensi kerran näen kyseistä unta. Jännittää ihan hirveästi, mutta tämä jännitys on mukavaa jännitystä. Olenko vielä ehtinyt mainita, että opiskelen perillä portugalilaista filologiaa? Portugalin kieli on ehdottomasti maailman kaunein! Suomi tulee perässä hyvänä kakkosena ja espanjalle lahjoitan armeliaasti kolmannen sijan.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Läksiäiset ja pieni romahdus

Enää kaksi viikkoa lähtöön. Eilen järjestimme Arabianrannassa juhlat kuuden reissuun lähtijän kunniaksi. Olen onnellinen siitä, että minulla on niin paljon ihania ystäviä. Nämä läksiäiset olivat opiskelukavereille. Heidi ja Essi olivat suunnitelleet onginnan juhlien kohokohdaksi ja onkijoille oli varattu hauskoja tehtäviä. Minä osallistuin järjestämiseen valitsemalla punaviinin sangriaa varten. Loppuillasta vaelsimme DTM:ään ja silloin tapahtui se, mitä olin jo etukäteen pelännyt. Aloin vollottaa alkoholin ja väsymyksen ansiosta.

Lähtemisessä on se etu, että omaa elämäänsä alkaa tarkastella kriittisessä valossa. Lähdön yhteydessä tarjoutuu mahdollisuus muuttaa asioita, jättää aiemmin eletty taakseen ja oppia uutta. Ainut ongelma minun kohdallani on se, että elämäni on jo jotakuinkin täydellistä! Tietysti koti voisi olla hieman siistimpi ja sijaita lähempänä Helsingin ydinkeskustaa, voisin ansaita työstäni enemmän rahaa ja niin edelleen… Siitä huolimatta uskallan väittää, että olen tällä hetkellä ehkä pääkaupunkiseudun, tai ainakin Espoon onnellisin tyttö. Asun rakastamani kaupungin rajan vieressä. Voin ylittää sen kävellen koska tahansa. Ystäväni ovat maailman parhaita perheenjäsenistä puhumattakaan. Asun täällä Helsingin ja Espoon rajalla elsiHemaailmankaikkeuden ihanimman poikaystävän kanssa. Olen yksinkertaisesti niin onnekas, etten usko suuremman onnellisuuden olevan edes mahdollista. Miksi ihmeessä pyrin eroon tästä kaikesta?

Näitä ajatuksia pohdiskelin viime yönä ja lopulta minun oli päästävä pois tanssilattialta ja mentävä vessaan parkumaan. Itkettyäni itseni niin kuivaksi, että muistutin todennäköisesti rutistettua tiskirättiä, päätin nestetasapainon saavuttamiseksi hakea tiskiltä lisää olutta. (Tunnustan, että olut ei yleensä ole paras lääke lähtöjännitykseen!) Sain hetken istua rauhassa katselemassa tanssivia ihmisiä. Baarissa tanssivia ihmisiä on mielestäni mukava katsoa. Liike on kaunista.

Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että olen sittenkin aika onnekas kun pääsen Lissaboniin, kuulin itseäni kutsuttavan. Tutustuin erääseen vanhempaan herrasmieheen. Kutsutaan häntä vaikka herra O:ksi. Herra O kertoi, että oli juuri eilen eronnut kuusi vuotta kestäneestä parisuhteestaan. Avomies oli yllättäen vain pakannut matkalaukkunsa ja lähtenyt viestiä jättämättä. Kerrottuaan oman tarinansa herra O kysyi, miksi olen itkenyt. Meikkini taisivat olla sen verran levällään, että herra O ajatteli minunkin olevan keskellä erokriisiä... Siinä vaiheessa kun kerroin, että poikaystäväni ja ystäväni ovat kyllä täällä jossain, herra O vaikutti avoimen loukkaantuneelta ja kertoi kohteliaasti poistuvansa paikalta. Tarinan opetus on siinä, että toisin kuin herra O:lla, minulla ei ole todellista syytä surra. Menettämisen pelko on eri asia kuin menettäminen ja tästä lähin aion suhtautua toiveikkaasti tulevaan vuoteen sekä siihen, että ystäväni ja poikaystäväni ovat elossa vielä vuoden kuluttuakin. Kerroinko muuten, että J eli poikaystäväni lähtee vaihtoon Madridiin? Välimatkaa Madridin ja Lissabonin välillä on suunnilleen saman verran kuin Oulun ja Helsingin. 

Näin tsunamiunen uudestaan. Viimeisimmässä versiossa yritän paeta tsunamia taksilla, mutta epäonnistun, koska jään liian pitkäksi aikaa tinkaamaan taksikuskin kanssa. Pitäisi ehkä opetella tinkimään vähemmän vähemmän, vai mitä?