Viimeisellä viikolla

Vielä viikko jouluun ja Suomeen! Päässäni surisee, sillä saavuin juuri Colombosta, eli Lissabonin uusimmasta ja suurimmasta kauppakeskuksesta. Kyseessä oli tietenkin joululahjojen saalistus ja täytyy kyllä sanoa, että portugalilaiset soittavat kaupoissa aivan kammottavaa joulumusiikkia. Kappaleet ovat samoja kuin kaikkialla, mutta jostakin syystä täällä suositaan tekorokahtavia versioita ja siihen päälle joku lapsikuoro laulaa epävireistä melodiaa. Ehkä musiikilla nopeutetaan ihmisten ostopäätöstä kun he pyrkivät kaupasta ulos niin nopeasti kuin suinkin. Nyt on kaikki joululahjat kuitenkin hankittu ja matkalaukkuni pursuaa moscatelviiniä, kuivattuja viikunoita sekä muita jouluherkkuja. Löyhkäävää kuivaturskaa en sentään suostu vaatteideni sekaan tunkemaan, vaikka se kuuluikin isän lahjatoiveisiin.
'
Monen yön juhlaputken sekä viimeisen yön tenttipaniikin (nukuin kokonaiset kaksi tuntia) jälkeen olen lojunut pari päivää kuin koomassa. Tiistaina olin oikeasti niin väsynyt, etten luentojen jälkeen kyennyt raahautumaan parinsadan metrin matkaa alas kauppaan. Onneksi jääkaapissa oli soijanakkeja (kyllä vain) ja olutta! Koomasta huolimatta sunnuntain ja maanantain välisen yön valvominen kannatti, koska sain tänään tietää, että Brasilian kolonialistisen kirjallisuuden tenttini meni läpi arvosanalla 16/20. Romantiikan ajan portugalilainen kirjallisuuskin on tiedettävästi läpäisty, koska sain ensimmäisestä tentistä 17/20 ja pelkästään sekin riittää ilmeisesti läpipääsyyn. Nyt jännittelen enää Afrikan kirjallisuuden ja Portugalilaisen kielitieteen tuloksia.

Tentti- ja opetuskäytännöt ovat kyllä Lissabonissa aika erilaisia verratuna siihen, mihin on Suomessa tottunut. Olin esimerkiksi aika ihmeissäni kun professori sai totaalisen hermoromahduksen maanantaina vain, koska olin kirjoittanut tenttivastaukseni lyijykynällä. (Sanna neuvoi minua käyttämään kuulakärkikynää, mutta unohdin sen kotiin.) Hän uhkasi laskea arvosanaani väärän kynän takia ja vannotti, etten ikinä enää menisi tekemään vastaavaa. Kun ihmettelin asiaa jälkeenpäin italialaisille kavereilleni, he totesivat että kuulakärkikynän käyttö on pakollista (myös Italiassa), jottei tenttivastauksia voisi jälkikäteen käpelöidä. Suomessa ollaan ilmeisesti sinisilmäisiä tai sitten opiskelijat ovat vain liian rehetejä tai laiskoja käyttääkseen lyijykynän tuomia mahdollisuuksia hyväkseen. Professori oli muuten onneksi leppynyt tähän päivään mennessä, koska oli väärästä kynästä huolimatta tyytyväinen esseeni sisältöön. Lyijykynäpannan lisäksi toinen täällä ihmetyttävä asia on lunttaamisen yleisyys. Olen esimerkiksi hämmentynyt muutaman kerran tenttisalissa kun joku portugalilainen luokkatoverini urkkii aivan avoimesti, mitä minun tenttipaperissani lukee. Suoraan sanottuna on aika kiukuttavaa kun joku tentissä nojailee kylkeen ja hönkii niskaan. Portugalilainen kaverini totesi siihen ainoastaan, että niin tekevät kaikki.

Lunttaamisistaan huolimatta portugalialaiset ja italialaiset luokkatoverini ovat käyneet rakkaiksi syksyn aikana ja on hirmu haikeaa hyvästellä italianot ensi maanantaina kun meillä on viimeinen yhteinen koulupäivä. Afrikkalaisen kirjallisuuden professori lupasi, että voimme mennä yhdessä oluelle yliopiston kuppilaan. Ei hän sentään tarjota luvannut. Tuntuu muuten todella oudolta, että ensimmäinen lukukausi on jo lähes ohi ja puolet vaihdosta siinä samalla! Suomeen paluuta odotan toisaalta innolla ja toisaalta haikeana, koska se merkitsee, etten näe monia ihania ihmisiä täällä enää ensi keväänä.

Vaihdon aikana olen tutustunut moniin huipputyyppeihin ja oppinut itsestäni kaikenlaista kuten sen, että olen pilalle hemmoteltu hempukka. Tänä aamuna otti esimerkiksi jokseenkin koville kun selvisi, ettei hanasta tulekaan vettä ja voimme sanoa hyvästit sekä suihkulle että aamukahville. Iltapäivällä joku oli muistuttanut vuokraemäntää vesilaskusta ja pääsimme taas suihkuun... Suihkuttomuuden ja lämmityksen puutteen kaltaisista pikkuseikosta johtuen on ihan mukavaa päästä hetkeksi Suomeen lomalle. Helmikuussa voi sitten palata tänne virkistynein mielin ja alkaa tähyillä ensimmäisiä auringonottokelejä!

Pikkujoulut

Joku sanoi muistaakseni joskus, että ihmiset, jotka kertovat unistaan ovat ikävystyttäviä. Koska olen jo vakuuttanut teidät ikävystyttävyydestäni (alkoihan tämä blogikin eräällä painajaisella), voin yhtä hyvin kertoa myös uusimmasta kauhu-unestani. Näin unta häistä! Kaiken lisäksi häät olivat minun ja J:n, joten kyseessä on siis todellinen painajaisuni.

Unihäiden kirkko-osuudesta en muista yhtään mitään. Se onkin varmaan häätilaisuuden traumaattisin kokemus, joten ei ihme, että alitajuntani on säästänyt minut siltä kauhulta. Olimme siis kirkon jälkeisessä tilanteessa. Siinä, jossa yleensä ollaan jossakin ravintolassa tai vastaavassa, syödään, juodaan ja juhlitaan. Itse olin hetken paikalla kaameissa morsiamen tamineissani, mutta sitten minut määrättiin (en muista kenen toimesta) myymään viinaa erääseen kojuun hääpaikan laitamille. Olin siellä kojussa uniajassa mitattuna aika kauan eli varmaan useamman tunnin. Myin viinaa yhä enemmän humaltuville häävieraille. Juuri kun olin ajatellut, että koskakohan joku tulee vapauttamaan minut baarimikon tehtävästä, että pääsen katsastamaan millaista häissäni on, isäni tuli vakavan näköisenä kojulle ja sanoi, että hänen täytyy lähteä sairaalaan. Isän tahdistin (eli sellainen elektroninen sydänkoje, joka pitää silloin tällöin laiskasti sykkivän sydämen rytmissä) oli lakannut toimimasta ja hän saattaisi kuolla koska tahansa. Lähdin tietenkin seuraksi sairaalaan ja palasin häihin vasta usean tunnin kuluttua. Siinä vaiheessa vastaani hoippui useita humalaisia sukulaisia sekä äitini, joka iloisesti ilmoitti, että juhlat on jo pidetty. Koska unessa ei selvästikään ollut tähän asti vielä tarpeeksi tragediaa, viimeinen näky, jonka muistan ennen heräämistäni oli se, että eräs parhaista ystävistäni kaahasi autolla hurjasti ohitsemme ja hän oli tulessa. Siis kirjaimellisesti tulessa. Viis siitä, että autoa on ehkä oikeassa elämässä hieman vaikeaa ajaa palavana. Kyseinen näky oli sen verran karmaiseva, että heräsin siihen enkä päässyt edes siivoamaan häideni jälkiä...

Luis nauroi aika paljon painajaiselleni. Kaameasta unitodellisuudesta huolimatta viikonloppu on ehdottomasti ollut yksi parhaista tähän asti! Olen vain niin onnellinen siitä että olen tavannut kaikki täällä olevat ihanat ihmiset sekä siitä, että näin rakkaimman Meksikon ystäväni ennen kuin hajaannumme taas eri mantereille. Perjantaina suuntasimme kotibileisiin pahamaineiselle Martim Monizin asuinalueelle. Pimeillä kujilla vallitsi aika halloweenmainen tunnelma, koska (ensimmäistä kertaa täällä ollessani) yö oli todella sumuinen. Luisilla ei käynyt muutenkaan kovin hyvä tuuri säiden suhteen: lauantaina kun kävimme tutustumassa Orienten maailmannäyttelyalueeseen kastuimme läpimäriksi lyhyen, mutta sitäkin voimakkaamman sadekuuron yllätettyä meidät kesken kävelyn. Martim Monizin kotibileistä löysimme Talvikin, kuopiolaisen taideopiskelijan, joka on aivan huippu tyyppi. Lauantaina päivällä kävelimme ympäri kaupunkia, väistelimme sadekuuroja ja illalla suuntasimme Martan pikkujoulubileisiin. Ilta oli aivan mahtava! Kuuntelimme kammottavia puolalaisia joulurallatuksia, leivoimme ihania saksalaisia joulukeksejä sekä rakensimme sanomalehdistä ja kultapaperista taiteellisen joulukuusen. Hehkuviiniä ja chilikaakaota kului monta litraa ja tajusin vasta aamulla polttaneeni myös hasista kun Luis huomautti minulle asiasta. Hänestä oli aika sööttiä, etten viattomuudessani ollut erottanut kyseistä tuotetta normaalista tupakasta...

Inhoan hyvästejä yli kaiken! On tietysti aivan mahtavaa, että on olemassa Luisin kaltaisia ystäviä, joiden kanssa on vuosienkin jälkeen yhtä mukavaa. Laskimme, että tutustumisestamme Brasiliassa on kulunut jo kuusi vuotta. Tällä menolla olemme hetkessä eläkeläisiä ja sitten voimme kaiken vapaa-ajan puitteissa kyläillä toistemme luona niin paljon kuin haluamme... Sovimme Meksikon visiittini kahden vuoden päähän, sillä siihen asti Luis suorittaa lääketieteellisen harjoittelua jossakin Pohjois-Meksikon peräkylässä, jonne ei ole tietä eikä opasteita. Toivottavasti hän saa kuitenkin internetin toimimaan siellä jossakin, että voimme vähintäänkin skypetellä.

Juhlia ja tenttikuumetta

Hyvää alkanutta joulukuuta! Addiktio on taas ottanut minusta ylivallan. Yöpöydän (joka oikeasti on tavallinen tuoli, mutta jota paremman puutteessa kutsun yöpöydäksi) takana piilottelee pullo täynnä tummaa nestettä. Selitys jatkuvalle kokiksen kittaamiselle on tietysti viime viikolla alkanut tenttikausi. Kokishimon lisäksi tenttikuume saa aikaan muitakin oireita: olen ennen blogin päivitystä jo tiskannut kämppisteni tiskit, skypettänyt vanhemmilleni sekä lukenut läpi kaikki Helsingin Sanomien uutisotsikot. Ehkä tämän blogitekstin jälkeen olen kypsytellyt tarpeeksi ajatusta tenttikirjaan tarttumisesta.

Tenteistä huolimatta en voi valittaa, koska viime viikko oli loistava. Keskiviikkona menin kaverini pikkujouluihin, joihin saapui lopulta lähemmäs 200 vierasta. En ole koskaan ollut niin valtavissa kotibileissä! Aloittelimme puolalaisen Joanan kattohuoneistossa ja puhuimme afrikkalaisesta kirjallisuudesta, johon olemme molemmat hurahtaneet osallistuttuamme yliopistolla samalle kurssille. Joana on suloinen, boheemi runotyttö ja oli aika tunnelmallista kuunnella Joanan kitaransoittoa vanhan lissabonilaisen kattohuoneiston terassilla. Joanan kämppis on portugalilainen ja täytyy sanoa, että ihmettelin hieman kun kuulin hänen olleen vaihdossa Kouvolassa! Varsinaiset pikkujoulut järjestettiin Saldanhassa niin sanotussa Erasmus Palacessa eli kahdentoista erasmuksen solussa, jonne eräs tuttuni oli kutsunut kaikki ihmiset kaverilistaltaan. Kämppä oli aivan mahtava: valtava, antiikkinen rikkaan portugalilaisperheen asunto, jossa oli muun muassa suuri tanssisali ja jokaisessa huoneessa oma takka. Asunnon valtavuudesta huolimatta 200 henkeä oli kuitenkin vähän liikaa jopa kyseiselle kodille ja tunnelma oli kuin missä tahansa täpötäydessä baarissa. Poliisit olivat kuulemma  käyneet jossain vaiheessa pyytämässä, että juhlisimme vähän hiljempaa... Jatkot vietettiin Bacalhoeirossa balkanilaisen musiikin säestyksellä ja jälleen kerran saavuin kotiin aamuyön tunteina. Seuraavana päivänä J sai vastaansa aika nuhjuisen tyttöystävän. Täällä ei malta nukkua!

J oli viimeisellä viikonloppuvierailullaan Lissabonissa ja tentteihin valmistautumisen sijasta pidimme hauskaa. Kävimme elokuvissa ja joulumarkkinoilla sekä järjestimme sisätilapiknikin Lenin kotona, koska ulkona satoi. Lauantaina pääsimme pitkästä aikaa tanssimaan sambaa! Lenin poikaystävä oli oikein hyvää pataa J:n kanssa ja innostui ostelemaan joululahjatequiloita pyytämättäkin. J:n toiveesta kävimme myös katselemassa hääpukuja, mikä oli todella huono idea: menin jäätävään paniikkiin eräässä hääpukuliikkeessä, enkä tietenkään suostunut laittamaan päälleni ainuttakaan kapistusta. Tuntuu vain niin oudolta ajatella, että tunkisin itseni johonkin kermakakkuun ja kompuroisin ympäriinsä kymmenen sentin koroilla. Miksi kaikki valkeat hääpuvut sitä paitsi ovat niin rumia? Onneksi sen miettiminen ei vielä ole kovin ajankohtaista.

Joululoman alkuun on enää pari viikkoa! Odotan innokkaasti ystävien ja sukulaisten tapaamista. Suomen vierailusta tulee vaihdikas, sillä vanhempani aikovat järjestää meille kihlajaiset, joihin kutsutaan koko villi suku. Lisäksi olemme itse luvanneet kestitä Forssassa ainakin kahta eri kaveriporukkaa, tavata molempien sukulaisia sekä matkustaa Helsinkiin uudenvuoden viettoon. Täällä Lissabonissa viimeisistä joulunalusviikoista on tulossa hengästyttäviä kaikkine tentteineen ja rientoineen. Ensi viikonloppuna Luis tulee vihdoin kylään!