Pikkujoulut

Joku sanoi muistaakseni joskus, että ihmiset, jotka kertovat unistaan ovat ikävystyttäviä. Koska olen jo vakuuttanut teidät ikävystyttävyydestäni (alkoihan tämä blogikin eräällä painajaisella), voin yhtä hyvin kertoa myös uusimmasta kauhu-unestani. Näin unta häistä! Kaiken lisäksi häät olivat minun ja J:n, joten kyseessä on siis todellinen painajaisuni.

Unihäiden kirkko-osuudesta en muista yhtään mitään. Se onkin varmaan häätilaisuuden traumaattisin kokemus, joten ei ihme, että alitajuntani on säästänyt minut siltä kauhulta. Olimme siis kirkon jälkeisessä tilanteessa. Siinä, jossa yleensä ollaan jossakin ravintolassa tai vastaavassa, syödään, juodaan ja juhlitaan. Itse olin hetken paikalla kaameissa morsiamen tamineissani, mutta sitten minut määrättiin (en muista kenen toimesta) myymään viinaa erääseen kojuun hääpaikan laitamille. Olin siellä kojussa uniajassa mitattuna aika kauan eli varmaan useamman tunnin. Myin viinaa yhä enemmän humaltuville häävieraille. Juuri kun olin ajatellut, että koskakohan joku tulee vapauttamaan minut baarimikon tehtävästä, että pääsen katsastamaan millaista häissäni on, isäni tuli vakavan näköisenä kojulle ja sanoi, että hänen täytyy lähteä sairaalaan. Isän tahdistin (eli sellainen elektroninen sydänkoje, joka pitää silloin tällöin laiskasti sykkivän sydämen rytmissä) oli lakannut toimimasta ja hän saattaisi kuolla koska tahansa. Lähdin tietenkin seuraksi sairaalaan ja palasin häihin vasta usean tunnin kuluttua. Siinä vaiheessa vastaani hoippui useita humalaisia sukulaisia sekä äitini, joka iloisesti ilmoitti, että juhlat on jo pidetty. Koska unessa ei selvästikään ollut tähän asti vielä tarpeeksi tragediaa, viimeinen näky, jonka muistan ennen heräämistäni oli se, että eräs parhaista ystävistäni kaahasi autolla hurjasti ohitsemme ja hän oli tulessa. Siis kirjaimellisesti tulessa. Viis siitä, että autoa on ehkä oikeassa elämässä hieman vaikeaa ajaa palavana. Kyseinen näky oli sen verran karmaiseva, että heräsin siihen enkä päässyt edes siivoamaan häideni jälkiä...

Luis nauroi aika paljon painajaiselleni. Kaameasta unitodellisuudesta huolimatta viikonloppu on ehdottomasti ollut yksi parhaista tähän asti! Olen vain niin onnellinen siitä että olen tavannut kaikki täällä olevat ihanat ihmiset sekä siitä, että näin rakkaimman Meksikon ystäväni ennen kuin hajaannumme taas eri mantereille. Perjantaina suuntasimme kotibileisiin pahamaineiselle Martim Monizin asuinalueelle. Pimeillä kujilla vallitsi aika halloweenmainen tunnelma, koska (ensimmäistä kertaa täällä ollessani) yö oli todella sumuinen. Luisilla ei käynyt muutenkaan kovin hyvä tuuri säiden suhteen: lauantaina kun kävimme tutustumassa Orienten maailmannäyttelyalueeseen kastuimme läpimäriksi lyhyen, mutta sitäkin voimakkaamman sadekuuron yllätettyä meidät kesken kävelyn. Martim Monizin kotibileistä löysimme Talvikin, kuopiolaisen taideopiskelijan, joka on aivan huippu tyyppi. Lauantaina päivällä kävelimme ympäri kaupunkia, väistelimme sadekuuroja ja illalla suuntasimme Martan pikkujoulubileisiin. Ilta oli aivan mahtava! Kuuntelimme kammottavia puolalaisia joulurallatuksia, leivoimme ihania saksalaisia joulukeksejä sekä rakensimme sanomalehdistä ja kultapaperista taiteellisen joulukuusen. Hehkuviiniä ja chilikaakaota kului monta litraa ja tajusin vasta aamulla polttaneeni myös hasista kun Luis huomautti minulle asiasta. Hänestä oli aika sööttiä, etten viattomuudessani ollut erottanut kyseistä tuotetta normaalista tupakasta...

Inhoan hyvästejä yli kaiken! On tietysti aivan mahtavaa, että on olemassa Luisin kaltaisia ystäviä, joiden kanssa on vuosienkin jälkeen yhtä mukavaa. Laskimme, että tutustumisestamme Brasiliassa on kulunut jo kuusi vuotta. Tällä menolla olemme hetkessä eläkeläisiä ja sitten voimme kaiken vapaa-ajan puitteissa kyläillä toistemme luona niin paljon kuin haluamme... Sovimme Meksikon visiittini kahden vuoden päähän, sillä siihen asti Luis suorittaa lääketieteellisen harjoittelua jossakin Pohjois-Meksikon peräkylässä, jonne ei ole tietä eikä opasteita. Toivottavasti hän saa kuitenkin internetin toimimaan siellä jossakin, että voimme vähintäänkin skypetellä.