Viimeisellä viikolla

Vielä viikko jouluun ja Suomeen! Päässäni surisee, sillä saavuin juuri Colombosta, eli Lissabonin uusimmasta ja suurimmasta kauppakeskuksesta. Kyseessä oli tietenkin joululahjojen saalistus ja täytyy kyllä sanoa, että portugalilaiset soittavat kaupoissa aivan kammottavaa joulumusiikkia. Kappaleet ovat samoja kuin kaikkialla, mutta jostakin syystä täällä suositaan tekorokahtavia versioita ja siihen päälle joku lapsikuoro laulaa epävireistä melodiaa. Ehkä musiikilla nopeutetaan ihmisten ostopäätöstä kun he pyrkivät kaupasta ulos niin nopeasti kuin suinkin. Nyt on kaikki joululahjat kuitenkin hankittu ja matkalaukkuni pursuaa moscatelviiniä, kuivattuja viikunoita sekä muita jouluherkkuja. Löyhkäävää kuivaturskaa en sentään suostu vaatteideni sekaan tunkemaan, vaikka se kuuluikin isän lahjatoiveisiin.
'
Monen yön juhlaputken sekä viimeisen yön tenttipaniikin (nukuin kokonaiset kaksi tuntia) jälkeen olen lojunut pari päivää kuin koomassa. Tiistaina olin oikeasti niin väsynyt, etten luentojen jälkeen kyennyt raahautumaan parinsadan metrin matkaa alas kauppaan. Onneksi jääkaapissa oli soijanakkeja (kyllä vain) ja olutta! Koomasta huolimatta sunnuntain ja maanantain välisen yön valvominen kannatti, koska sain tänään tietää, että Brasilian kolonialistisen kirjallisuuden tenttini meni läpi arvosanalla 16/20. Romantiikan ajan portugalilainen kirjallisuuskin on tiedettävästi läpäisty, koska sain ensimmäisestä tentistä 17/20 ja pelkästään sekin riittää ilmeisesti läpipääsyyn. Nyt jännittelen enää Afrikan kirjallisuuden ja Portugalilaisen kielitieteen tuloksia.

Tentti- ja opetuskäytännöt ovat kyllä Lissabonissa aika erilaisia verratuna siihen, mihin on Suomessa tottunut. Olin esimerkiksi aika ihmeissäni kun professori sai totaalisen hermoromahduksen maanantaina vain, koska olin kirjoittanut tenttivastaukseni lyijykynällä. (Sanna neuvoi minua käyttämään kuulakärkikynää, mutta unohdin sen kotiin.) Hän uhkasi laskea arvosanaani väärän kynän takia ja vannotti, etten ikinä enää menisi tekemään vastaavaa. Kun ihmettelin asiaa jälkeenpäin italialaisille kavereilleni, he totesivat että kuulakärkikynän käyttö on pakollista (myös Italiassa), jottei tenttivastauksia voisi jälkikäteen käpelöidä. Suomessa ollaan ilmeisesti sinisilmäisiä tai sitten opiskelijat ovat vain liian rehetejä tai laiskoja käyttääkseen lyijykynän tuomia mahdollisuuksia hyväkseen. Professori oli muuten onneksi leppynyt tähän päivään mennessä, koska oli väärästä kynästä huolimatta tyytyväinen esseeni sisältöön. Lyijykynäpannan lisäksi toinen täällä ihmetyttävä asia on lunttaamisen yleisyys. Olen esimerkiksi hämmentynyt muutaman kerran tenttisalissa kun joku portugalilainen luokkatoverini urkkii aivan avoimesti, mitä minun tenttipaperissani lukee. Suoraan sanottuna on aika kiukuttavaa kun joku tentissä nojailee kylkeen ja hönkii niskaan. Portugalilainen kaverini totesi siihen ainoastaan, että niin tekevät kaikki.

Lunttaamisistaan huolimatta portugalialaiset ja italialaiset luokkatoverini ovat käyneet rakkaiksi syksyn aikana ja on hirmu haikeaa hyvästellä italianot ensi maanantaina kun meillä on viimeinen yhteinen koulupäivä. Afrikkalaisen kirjallisuuden professori lupasi, että voimme mennä yhdessä oluelle yliopiston kuppilaan. Ei hän sentään tarjota luvannut. Tuntuu muuten todella oudolta, että ensimmäinen lukukausi on jo lähes ohi ja puolet vaihdosta siinä samalla! Suomeen paluuta odotan toisaalta innolla ja toisaalta haikeana, koska se merkitsee, etten näe monia ihania ihmisiä täällä enää ensi keväänä.

Vaihdon aikana olen tutustunut moniin huipputyyppeihin ja oppinut itsestäni kaikenlaista kuten sen, että olen pilalle hemmoteltu hempukka. Tänä aamuna otti esimerkiksi jokseenkin koville kun selvisi, ettei hanasta tulekaan vettä ja voimme sanoa hyvästit sekä suihkulle että aamukahville. Iltapäivällä joku oli muistuttanut vuokraemäntää vesilaskusta ja pääsimme taas suihkuun... Suihkuttomuuden ja lämmityksen puutteen kaltaisista pikkuseikosta johtuen on ihan mukavaa päästä hetkeksi Suomeen lomalle. Helmikuussa voi sitten palata tänne virkistynein mielin ja alkaa tähyillä ensimmäisiä auringonottokelejä!

Pikkujoulut

Joku sanoi muistaakseni joskus, että ihmiset, jotka kertovat unistaan ovat ikävystyttäviä. Koska olen jo vakuuttanut teidät ikävystyttävyydestäni (alkoihan tämä blogikin eräällä painajaisella), voin yhtä hyvin kertoa myös uusimmasta kauhu-unestani. Näin unta häistä! Kaiken lisäksi häät olivat minun ja J:n, joten kyseessä on siis todellinen painajaisuni.

Unihäiden kirkko-osuudesta en muista yhtään mitään. Se onkin varmaan häätilaisuuden traumaattisin kokemus, joten ei ihme, että alitajuntani on säästänyt minut siltä kauhulta. Olimme siis kirkon jälkeisessä tilanteessa. Siinä, jossa yleensä ollaan jossakin ravintolassa tai vastaavassa, syödään, juodaan ja juhlitaan. Itse olin hetken paikalla kaameissa morsiamen tamineissani, mutta sitten minut määrättiin (en muista kenen toimesta) myymään viinaa erääseen kojuun hääpaikan laitamille. Olin siellä kojussa uniajassa mitattuna aika kauan eli varmaan useamman tunnin. Myin viinaa yhä enemmän humaltuville häävieraille. Juuri kun olin ajatellut, että koskakohan joku tulee vapauttamaan minut baarimikon tehtävästä, että pääsen katsastamaan millaista häissäni on, isäni tuli vakavan näköisenä kojulle ja sanoi, että hänen täytyy lähteä sairaalaan. Isän tahdistin (eli sellainen elektroninen sydänkoje, joka pitää silloin tällöin laiskasti sykkivän sydämen rytmissä) oli lakannut toimimasta ja hän saattaisi kuolla koska tahansa. Lähdin tietenkin seuraksi sairaalaan ja palasin häihin vasta usean tunnin kuluttua. Siinä vaiheessa vastaani hoippui useita humalaisia sukulaisia sekä äitini, joka iloisesti ilmoitti, että juhlat on jo pidetty. Koska unessa ei selvästikään ollut tähän asti vielä tarpeeksi tragediaa, viimeinen näky, jonka muistan ennen heräämistäni oli se, että eräs parhaista ystävistäni kaahasi autolla hurjasti ohitsemme ja hän oli tulessa. Siis kirjaimellisesti tulessa. Viis siitä, että autoa on ehkä oikeassa elämässä hieman vaikeaa ajaa palavana. Kyseinen näky oli sen verran karmaiseva, että heräsin siihen enkä päässyt edes siivoamaan häideni jälkiä...

Luis nauroi aika paljon painajaiselleni. Kaameasta unitodellisuudesta huolimatta viikonloppu on ehdottomasti ollut yksi parhaista tähän asti! Olen vain niin onnellinen siitä että olen tavannut kaikki täällä olevat ihanat ihmiset sekä siitä, että näin rakkaimman Meksikon ystäväni ennen kuin hajaannumme taas eri mantereille. Perjantaina suuntasimme kotibileisiin pahamaineiselle Martim Monizin asuinalueelle. Pimeillä kujilla vallitsi aika halloweenmainen tunnelma, koska (ensimmäistä kertaa täällä ollessani) yö oli todella sumuinen. Luisilla ei käynyt muutenkaan kovin hyvä tuuri säiden suhteen: lauantaina kun kävimme tutustumassa Orienten maailmannäyttelyalueeseen kastuimme läpimäriksi lyhyen, mutta sitäkin voimakkaamman sadekuuron yllätettyä meidät kesken kävelyn. Martim Monizin kotibileistä löysimme Talvikin, kuopiolaisen taideopiskelijan, joka on aivan huippu tyyppi. Lauantaina päivällä kävelimme ympäri kaupunkia, väistelimme sadekuuroja ja illalla suuntasimme Martan pikkujoulubileisiin. Ilta oli aivan mahtava! Kuuntelimme kammottavia puolalaisia joulurallatuksia, leivoimme ihania saksalaisia joulukeksejä sekä rakensimme sanomalehdistä ja kultapaperista taiteellisen joulukuusen. Hehkuviiniä ja chilikaakaota kului monta litraa ja tajusin vasta aamulla polttaneeni myös hasista kun Luis huomautti minulle asiasta. Hänestä oli aika sööttiä, etten viattomuudessani ollut erottanut kyseistä tuotetta normaalista tupakasta...

Inhoan hyvästejä yli kaiken! On tietysti aivan mahtavaa, että on olemassa Luisin kaltaisia ystäviä, joiden kanssa on vuosienkin jälkeen yhtä mukavaa. Laskimme, että tutustumisestamme Brasiliassa on kulunut jo kuusi vuotta. Tällä menolla olemme hetkessä eläkeläisiä ja sitten voimme kaiken vapaa-ajan puitteissa kyläillä toistemme luona niin paljon kuin haluamme... Sovimme Meksikon visiittini kahden vuoden päähän, sillä siihen asti Luis suorittaa lääketieteellisen harjoittelua jossakin Pohjois-Meksikon peräkylässä, jonne ei ole tietä eikä opasteita. Toivottavasti hän saa kuitenkin internetin toimimaan siellä jossakin, että voimme vähintäänkin skypetellä.

Juhlia ja tenttikuumetta

Hyvää alkanutta joulukuuta! Addiktio on taas ottanut minusta ylivallan. Yöpöydän (joka oikeasti on tavallinen tuoli, mutta jota paremman puutteessa kutsun yöpöydäksi) takana piilottelee pullo täynnä tummaa nestettä. Selitys jatkuvalle kokiksen kittaamiselle on tietysti viime viikolla alkanut tenttikausi. Kokishimon lisäksi tenttikuume saa aikaan muitakin oireita: olen ennen blogin päivitystä jo tiskannut kämppisteni tiskit, skypettänyt vanhemmilleni sekä lukenut läpi kaikki Helsingin Sanomien uutisotsikot. Ehkä tämän blogitekstin jälkeen olen kypsytellyt tarpeeksi ajatusta tenttikirjaan tarttumisesta.

Tenteistä huolimatta en voi valittaa, koska viime viikko oli loistava. Keskiviikkona menin kaverini pikkujouluihin, joihin saapui lopulta lähemmäs 200 vierasta. En ole koskaan ollut niin valtavissa kotibileissä! Aloittelimme puolalaisen Joanan kattohuoneistossa ja puhuimme afrikkalaisesta kirjallisuudesta, johon olemme molemmat hurahtaneet osallistuttuamme yliopistolla samalle kurssille. Joana on suloinen, boheemi runotyttö ja oli aika tunnelmallista kuunnella Joanan kitaransoittoa vanhan lissabonilaisen kattohuoneiston terassilla. Joanan kämppis on portugalilainen ja täytyy sanoa, että ihmettelin hieman kun kuulin hänen olleen vaihdossa Kouvolassa! Varsinaiset pikkujoulut järjestettiin Saldanhassa niin sanotussa Erasmus Palacessa eli kahdentoista erasmuksen solussa, jonne eräs tuttuni oli kutsunut kaikki ihmiset kaverilistaltaan. Kämppä oli aivan mahtava: valtava, antiikkinen rikkaan portugalilaisperheen asunto, jossa oli muun muassa suuri tanssisali ja jokaisessa huoneessa oma takka. Asunnon valtavuudesta huolimatta 200 henkeä oli kuitenkin vähän liikaa jopa kyseiselle kodille ja tunnelma oli kuin missä tahansa täpötäydessä baarissa. Poliisit olivat kuulemma  käyneet jossain vaiheessa pyytämässä, että juhlisimme vähän hiljempaa... Jatkot vietettiin Bacalhoeirossa balkanilaisen musiikin säestyksellä ja jälleen kerran saavuin kotiin aamuyön tunteina. Seuraavana päivänä J sai vastaansa aika nuhjuisen tyttöystävän. Täällä ei malta nukkua!

J oli viimeisellä viikonloppuvierailullaan Lissabonissa ja tentteihin valmistautumisen sijasta pidimme hauskaa. Kävimme elokuvissa ja joulumarkkinoilla sekä järjestimme sisätilapiknikin Lenin kotona, koska ulkona satoi. Lauantaina pääsimme pitkästä aikaa tanssimaan sambaa! Lenin poikaystävä oli oikein hyvää pataa J:n kanssa ja innostui ostelemaan joululahjatequiloita pyytämättäkin. J:n toiveesta kävimme myös katselemassa hääpukuja, mikä oli todella huono idea: menin jäätävään paniikkiin eräässä hääpukuliikkeessä, enkä tietenkään suostunut laittamaan päälleni ainuttakaan kapistusta. Tuntuu vain niin oudolta ajatella, että tunkisin itseni johonkin kermakakkuun ja kompuroisin ympäriinsä kymmenen sentin koroilla. Miksi kaikki valkeat hääpuvut sitä paitsi ovat niin rumia? Onneksi sen miettiminen ei vielä ole kovin ajankohtaista.

Joululoman alkuun on enää pari viikkoa! Odotan innokkaasti ystävien ja sukulaisten tapaamista. Suomen vierailusta tulee vaihdikas, sillä vanhempani aikovat järjestää meille kihlajaiset, joihin kutsutaan koko villi suku. Lisäksi olemme itse luvanneet kestitä Forssassa ainakin kahta eri kaveriporukkaa, tavata molempien sukulaisia sekä matkustaa Helsinkiin uudenvuoden viettoon. Täällä Lissabonissa viimeisistä joulunalusviikoista on tulossa hengästyttäviä kaikkine tentteineen ja rientoineen. Ensi viikonloppuna Luis tulee vihdoin kylään!

Yöllisiä seikkailuja

Aamuauringon valossa Lissabon on ihana, uinuva satukaupunki pastellitaloineen ja mukulakivikatuineen. Jos on oikein aikaisin liikkeellä, saattaa jopa löytää vuorokauden ainoan hiljaisen hetken kun kaduilla ei ole hullua liikennettä ja tööttäileviä autoja. En tiedä, johtuiko unenomainen tunnelma tänä aamuna osittain mitättömistä yöunistani vai mahdollisesta humalatilastani, mutta kun vaeltelin hiljaisilla, auringon valossa kylpevillä kaduilla oli pakko todeta, että aamuöinen Lissabon on kauniinpi kuin mikään toinen näkemäni kaupunki. (Sanovat Rioa kauniimmaksi, mutta kukaan ei silloin puhu mitään slummeista.) Olisin varmaan vaeltanut satukaupungissa pidempäänkin, mutta muutama tosiseikka vauhditti kotimatkaani. Huomasin olevani flunssainen ja jäässä ja lisäksi kengissäni ei ollut enää pohjia! Tanssin nimittäin viime yönä kirjaimellisesti kenkäni puhki.

Aika on taas liitänyt, vaikka pelkäsin edeltä käsin, että viikosta tulisi pitkästyttävä, koska niin moni kaverini on tällä viikolla Madeiralla. En voinut lähteä kyseiselle reissulle, koska se osui keskelle pahinta tenttikautta, eikä minulla ole mahdollisuutta uusintatenttimiseen, jos haluan viettää tammikuun Espanjassa. Alkuviikon harmillisin takaisku oli se, että Luisin lento peruttiin torstaisen yleislakon takia. Olin raivoissani tuurilleni kun vuoden 365 päivästä yleislakko sattui juuri sille päivälle, jolloin harvoin tapaamani Meksikon kaveri olisi päässyt kylään. Onneksi lento ei ollut maksanut paljoa ja Luisilla oli varaa uuteen lippuun. Hän tulee kylään yhdeksäs joulukuuta ja pääsee osallistumaan kerrostalomme pikkujoulun viettoon. Siitä tulee mahtavaa!

Opiskelu muuttuu lukukauden loppua kohden koko ajan työläämmäksi ja tällä viikolla olenkin kuluttanut paljon aikaa esseiden kirjoittamiseen ja tenttikirjojen lukuun. Kurssisisällöt ovat kiinnostavia ja opiskelukin on siis ihan mielekästä, mutta en olisi ikinä arvannut, että esimerkiksi portugalin kielisen esseen kirjoittaminen vie niin paljon aikaa! Viiden sivun esseeseen kuluu pahimmillaan koko päivä... Keskiviikkona kävimme Jannen ja puolalaisen kaverini, Joanan kanssa Bacalhoeirossa kuuntelemassa talon jazzorkesteria ja (komeat) muusikot soittivat loistavasti. Rakastun Bacalhoeiroon joka kerta enemmän kun käyn siellä. Miten on mahdollista, että jossakin paikassa on aina niin hyvä meno ja kaikki keikat ja teemapäivät ovat kaiken lisäksi ilmaisia? Ilta tietysti venyi venymistään, mutta se ei haitannut, koska torstain kaikki luennot oli peruttu yleislakon takia. Olin etukäteen vähän jännittänyt torstain mielenosoitusta ja uutisissa varoitettuja mellakoita, mutta lakkopäivänä niistä ei ollut tietoakaan. Tunnelma keskustassa oli jopa hilpeä. Ihmiset kyllä keskustelivat politiikasta ja työväen kuoro lauloi poliittisia lauluja, mutta itse mielenosoitus oli kuin vappukulkue. Sää oli parempi kuin vappuna: lämpöä oli 18 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ei ihme, että mielenosoittajat söivät marssiessaan jätskiä!

Tänään minulla oli pahin krapula aikoihin ja siitä saan kyllä syyttää eilisyön runsasta caipirinhan kulutusta. Oli kyllä aivan mahtavaa! Aloittelimme ensin monta tuntia kahdestaan ihanan Lenin kanssa ja skypetimme jopa hänen mummolleen Brasiliaan. Olisin voinut jäädä Lenille vaikka koko yöksi höpöttelemään, mutta lähdimme  kuitenkin Bairroon, jossa kohtasimme Jhielsonin ja Thayanen (jotka ovat Lenin tavoin ihania brasseja). Olin alkuillasta päättänyt ottaa rauhallisesti, koska sitkeä flunssani ei yhä edelleenkään ole poissa, mutta päädyimme tanssimaan hullun lailla. Kiersimme Bairron parhaita paikkoja, joimme monta caipirinhaa ja taisin olla aika riehakkaassa kunnossa, koska onnistuin esimerkiksi livahtamaan baarimestarin jalkovälin alta baaritiskin toiselle puolelle vain, koska halusin jutella siellä olleelle DJ:lle. Kyseinen baarimestari tietysti huvittui aika paljon etenemistyylistäni. Päädyimme Bairrosta vielä jatkoille Alcántaran discoalueelle ja sieltä Lenille. Olisin ehkä kyennyt nukkumaan edes tunnin, jos Lenin luona ei olisi ollut niin kylmä! Vaikka lämpötila saattaa päivisin olla parinkymmenen asteen tienoilla laskee se öisin usein lähemmäs nollaa. En olisi uskonut, että jonkun koti on vielä pahempi kylmäkaappi kuin meidän kerrostalomme, mutta Lenin talo osoittautui varsinaiseksi pakastimeksi. Saavuin kotiin puoli yhdeksän maissa hampaat kalisten, ilman ääntä ja kengänpohjia, jotka tuhoutuivat yöllisen tanssin aikana. Mitähän kämppikseni ajattelevat minusta tätä nykyä?

Huomenna olisi tarkoitus mennä Pavilhão I:n, Orienteen katsomaan kansainvälistä modernin taiteen festivaalia. En ymmärrä, missä vaiheessa ehdin lukea ensi viikon tentteihin kun täällä on niin paljon kaikkea mukavaa tekemistä. Ensi torstaina J tulee taas kyläilemään Lissaboniin. Jippii!

Leganés

Leganés on hirvittävän ankea syksyllä! Sydämeni on jälleen murusina näin Espanjan matkan päätteeksi kun jouduin jättämään J:n yksikseen tuohon hiljaiseen ja harmaaseen kyläpahaseen, jota joku voisi keskiluokkaiseksi perheidylliksikin nimittää. Kuvaillaanpa Leganésia eli Madridin Vihtiä hieman, että saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tarkoitan. Matka lentokentältä Leganésiin kestää noin tunnin ja 40 minuuttia. Metroa joutuu sinä aikana vaihtamaan monta kertaa ja perille tietää päässeensä siinä vaiheessa kun metrossa ei istu lisäksesi enää ketään muuta. (Leganésin kunniaksi täytyy tosin sanoa, että Vihti-Helsinki välillä ei kulje metroa laisinkaan.) Maan pinnalle tultaessa ympärille aukeaa ristikko toinen toistaan samankaltaisempia katuja, matalia laatikon muotoisia kerrostaloja sekä tähän aikaan vuodesta harmaa taivas. Viikonloppuiltana Leganésissa ei tapahdu juuri mitään. Tiedän tämän nyt, sillä kävimme lauantai-iltana kävelyllä sateisessa Leganésissa. Perheelliset espanjalaiset toki istuivat tavernoissa oluella ja makkaralla jalkapallo-ottelua seuraten ja lapset hyörivät siinä sivussa... Yliopisto-opiskelijoita tai saman ikäisiä nuoria ei sen sijaan näkynyt missään.

Sunnuntaina Leganés on entistä kuolleempi (jos mahdollista), koska kaikki ruokakaupat ovat kiinni, eikä kauduilla ole ketään. Todennäköisesti perhekeskeiset espanjalaiset lounastavat keskiluokkaisessa Leganésissa, keskiluokkaisissa kodeissaan, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää tietenkään. Minua vain hirvittää ajatella noita pitkiä, harmaita leganésilaisia sunnuntaipäiviä, jolloin rakas J:ni joko istuu koko päivän yksin kotona tai vaihtoehtoisesti matkustaa yli tunnin matkan keskustaan nähdäkseen edes jonkin elävän olennon. Silloinkin matka taittuisi ilman seuraa, koska Leganésissa ei ole muita vaihtareita, joita pyytää mukaan. Ei ihme, että J odottaa jo niin kovasti joulua ja sitä, että pääsee muuttamaan Lissaboniin. Tuntuu aivan kauhealta kun rakastaa jota kuta niin paljon ja joutuu seuraamaan sivusta kun tämä joku on onneton. Toivottavasti voimme vielä joskus nauraa sille, että Leganésissakin on tullut käytyä!

Leganésissa oli tietysti hauskaa, koska olimme yhdessä. Jos ei oteta huomioon sitä, että J:n kämppä sijaitsee Leganésissa, se on todella hyvä: kaunis ja kodikas. Lisäksi siellä on lämmitys, mistä alkeellisissa oloissa asuvana lissabonilaisena nautin kovasti. Olen yhä flunssassa. Tauti ei vähäisestä levosta johtuen ole talttunut, eikä koko viikonlopun kestänyt sade helpottanut tilannetta. Osittain minun keuhko-ongelmani takia päätimme kuitenkin ottaa rennosti ja jättää esimerkiksi Madridin baarit koluamatta. Laitoimme ruokaa, kävimme modernin taiteen museossa Salvador Dalia ihailemassa ja tänä aamuna suuntasimme Rastron kirpputorille. Oli ihanaa, tietysti, koska J:n kanssa on. Voisin asua vaikka kaameassa Leganésissa, että saisimme olla yhdessä. (Onneksi se ei kuitenkaan ole tarpeen.) Lähtiessäni Madridista huomasin, että olen kehittänyt lentokenttätrauman. Aiemmin rakastin lentokenttiä, koska niihin liittyi aina seikkailu ja jännitys. Nyt inhoan sekä Lissabonin että Madridin lentokenttää. Molempiin liittyy pelkkä hyvästely ja ikävä. Unohdinko mainita, että perjantaina tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä kun iskin J:n kaverimme bändin, HB:n keikalla Turussa. Aika lentää... Onneksi se lentää, koska tasan kuukauden päästä laskeudun taas Madridin lentokentälle, mutta silloin edessä ei ole enää hyvästelyjä.

Jälleen caipirinhaa ja capoeiraa

Olen uuvuksissa! Takana on niin vauhdikas viikonloppu, etten ole ehtinyt oikein nukkua missään välissä ja tällä elämän rytmillä viime viikolla hankittu flunssakaan ei ole ehtinyt parantua. Onneksi oli kuitenkin hauskaa! Sanoin luokkakaverilleni (joka ihmetteli tänä aamuna turvonneita silmiäni), että minun täytyy elää yhdessä vuodessa koko se Lissabon, johon hänellä aikaa koko loppuikänsä. Naureskelimme, että ensi kesäkuussa olen todennäköisesti harmaantunut, kumara mummo, mikäli jatkan tätä tahtia... Suomessa onkin sitten aikaa opetella kutomaan villasukkia ja leipomaan pullia!

Viikonloppuni alkoi oikeastaan jo torstaina ja tällä kertaa capoeira-festivaalien avajaisilla. Capoeira-ryhmämme toivotti tervetulleeksi ryhmän barcelonalaisia capoeiristoja ja mestareita, jotka tulivat Lissaboniin kanssamme kisailemaan. Minulla oli flunssa, mutta en millään malttanut olla pois harjoituksista, jotka olivatkin todella hauskat. Ekstrana Brasilian koti-yhdistyksen (Casa do Brasil) tanssiopettaja piti meille forró-tanssitunnin ja kaikki meni loistavasti (rakastan forróta!) siihen asti kunnes eräs noin kaksisataakiloinen capoeirista astui varpailleni, kynteni halkesi ja valkoinen sukkani sai uuden punaisen värityksen. Bob on maailman hyväntahtoisin jättiläinen ja hän oli oikeasti tosi pahoillansa. Forró sai kuitenkin jäädä siltä illalta. En kyllä ymmärrä, miten voin onnistua satuttamaan itseni tanssitunnilla kun en ole satuttanut itseäni capoeirassa vielä kertaakaan. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten Bobin kaltaisella valtavan taitavalla capoeiristalla voi olla niin surkea koordinaatiokyky mitä tanssimiseen tulee... Harjoitus tekee kai mestarin?

Perjantaina Joana, maailman herttaisin baianotyttö piti meille axé-tanssitunnin ja kertoi Baian synkretistisistä uskonnoista. Saimme eläytyä afrikkalaisten orjien jälkeläisiltä perittyjen jumalien hahmoihin ja minä olin Iemanja, koska uimaliikkeet olivat ainoita, jotka takarivipaikaltani kykenin omaksumaan. Lopuksi valmistelimme vielä tanssillisen näytelmän, joka liittyy Brasiliassa sadonkorjuuaikaan, mutta tuo suomalaisista perinteistä mieleen lähinnä tiernapojat. Tässä tosin tanssitaan, eikä niinkään lauleta. Kirosin kalpeaa nahkaani ja vaaleaa tukkaani siinä kohdassa kun Joana koko salin yli osoitti minua ja antoi minulle näytelmässä kuningattaren roolin. Kuten oikeassa elämässä, kuningattaren rooli oli näytelmässäkin olla pidättyväinen ja kieltäytyä kaikesta hauskasta. Juuri kun olimme espanjalaisen kuninkaani kanssa omaksumassa hauskoja tanssillisia liikkeitä Joana tuli sanomaan, että kuningasparin rooliin kuuluu vain sipsutella ympäriinsä ja välttää bailausta, jota kaikki muut ympärillä harrastivat. Onneksi tanssiesityksen läpivieminen kesti vain noin tunnin...  Tanssitunnin jättämästä traumasta selvitäkseni suuntasin Jannen kanssa Bacalhoeiroon kuuntelemaan mustalaismusiikkia. Akustinen bändi oli aivan mahtava ja samoin tunnelma! Ihmiset ovat niin kauniita kun tanssivat innoissaan. Olen tainnut unohtanut mainita, että portugalilaiset ovat yleensäkin todella kauniita. Täällä on ihanan paljon erikokoista- ja väristä väkeä kaikista maailman kolkista ja kaunein asuste monen ihmisen päällä on iloinen hymy!

Lauantaina poskionteloni ja kurkkuni olivat niin turtuneita, että päätin jäädä kotiin, vaikka capoeira-festareilla olisikin ollut tarjolla sambaa. Illalla lähdimme belo horizontelaisen kaverini läksijäisiin. Harmillista meidän kannaltamme, mutta hän on saanut historian gradunsa valmiiksi ja palaa Brasiliaan. Ensimmäistä kertaa täällä minulle tuli todella haikea olo siitä, etten välttämättä nää Wessleyta enää koskaan. Juhlat olivat kuitenkin mitä parhaimmat ja suurehkossa kerrostaloasuntossa oli saunamainen tunnelma kun jokainen oli ottanut pari kaveria mukaan bileisiin. Tutustuin moniin huippuihin vapaaehtoistyöntekijöihin, koska yksi Wessleyn kämppäkavereista toimii vapaaehtoistyössä Lissabonissa. Olin pyhästi luvannut itselleni, että en lähde jatkoille, koska olen kipeänä. Aamukolmen aikaan kuitenkin järkeilin, että mielihyvähormooni on oiva parannuskeino ja tekisin itselleni valtavan karhunpalveluksen mikäli en lähtisi jatkoille. Bairro Altossa oli mainiota ja päädyimme muun muassa tanssimaan kadulla joidenkin ennalta tuntemattomien aussipoikien kanssa. Viimeisen caipirinhan siivittämänä päätin kokeilla jotain, mitä en ole aiemmin täällä ollessa vielä uskaltanut tehdä: palata kotiin kävellen, ilman saattajaa. Periaatteessa asun ihan siedettävän kävelymatkan päässä Bairrosta, mutta olen pelännyt esimerkiksi autosta perääni huutelevia ukkoja sen verran, että olen jättänyt aamulenkit väliin tähän asti. Syystakissani on kuitenkin huppu ja joko siitä tai tuurista johtuen sain kävellä koko matkan ihan rauhassa.

Eilinen kului capoeira-leirin päätöstapahtumassa ja sain capoeira-kasteen, vaikka minua on kutsuttu Kristalliksi siitä lähtien kun liityin ryhmään. Luulin ensin, että oma nimeni on vähän omituinen (koska se kuulostaa My little pony-hahmolta), mutta kun kaverini kastettiin Juustoleiväksi olin lopulta ihan tyytyväinen. Olin tietysti kuoleman väsynyt nukuttuani ainoastaan tunnin, mutta väsymyksestä huolimatta päivä oli jännittävä. En ole koskaan ennen nähnyt niin nopeaa tai aggressiivistakaan capoeiraa. Olin kauhuissani kun minut määrättiin pelaamaan erään espanjalaisen mestarin kanssa, joka oli hetkeä aiemmin näyttänyt meille mitä hankalampia liikkeitä. Mestari oli kuitenkin aika reilu kun antoi minun leikkiä aikani, kamppasi minut lopulta ja otti sitten ilmalennosta kiinni näyttääkseen, että suojaukseni ei ollut ihan riittävä. Tänä aamuna oloni oli kuin raihnaisella mummolla, eikä yliopistolle meneminen tosiaankaan olisi innostanut. Minulla ei kuitenkaan ole varaa lipsua läsnäolosta enää yhtään kun tentitkin ovat niin lähellä ja joka tunnilla annetaan nykyään kotitehtäviä. En ymmärrä, missä välissä ehdin tehdä kaiken tarvittavan tai lukea tentteihin. Ensi viikonloppuna on tiedossa Madridin matka ja sitten Luis tulee kylään. Kauheaa, että jouluun on kohta enää kuukausi! Ja joulun jälkeen puolet vaihdostani on jo ohi!

Kuume

Kuume ja vatsatauti yhdistettynä vesisateeseen, johon lisätään aamupäivän kestävä metrolakko on kyllä sellainen keitos, jonka minä jätän suosiolla väliin. Luennoille yrittämisen sijasta voinkin kirjoittaa jatkoa tälle saippuaoopperalle. (Ainakin viime kerran kohtalokkaan juonenkäänteen jälkeen blogi alkoi mielestäni valua edellä mainittuun genreen.) En siis pidä teitä nyt jännityksessä vaan kerron heti, että olen päättänyt jäädä Lissaboniin. Kaupunki ja kieli ovat yksinkertaisesti liian ihania, että voisin vaihtaa niitä tammikuiseen Malminkartanoon (tai muuhun helsinkiläislähiöön), josta meille luultavasti tarjottaisiin HOAS:in perhekämppää.  

Perjantai-iltana oli kriisissä. Aloin suunnitella, mitä kaikkea minun vielä tulisi tehdä, ostaa ja kokea ennen kuin suuntaisin takaisin Suomeen. Suunnittelun lopputulemana säntäsin levykauppaan ja kauhistuin kun huomasin kassalla, että lasku lähenteli sataa euroa. Tätä musiikkia ei saa Suomesta käsin. Ei edes Spotifysta! Jos levykaupan lasku ei olisi ylittänyt niin huimasti budjettiani olisin todennäköisesti suunnannut seuraavaksi johonkin kirjakauppaan ja ostanut sen tyhjäksi. Onneksi Janne soitti kesken shoppailukohtaukseni ja kysyi, lähtisinkö myöhemmin Bairro Altoon yksille tai kaksille. Hänen vanhempansa olivat kylässä täällä ja hän kaipasi välissä nuorekkaampaa seuraa. Mikä ettei! Bairro oli viikonpäivän huomioon ottaen melko rauhallinen, mikä johtui ehkä rankasta vesisateesta. Syksyn tullen juhlijat siirtyvät kuulemma suurille nightclubeille tanssimaan, joista yhdelle minäkin olen huomisyönä menossa. Kuumeen olisi parempi häipyä tämän päivän aikana, koska Washed Outin keikkaa en jätä väliin minkään typerän flunssan takia.

Päädyimme istuskelemaan rauhalliseen pubiin, josta sai kerrankin halvalla hyvänmakuista punaviiniä. Niin ihanaa kuin tanssiminen onkin, oli myös aika mukavaa vaihtelua vain istuskella rauhassa ja nauttia pubin lämmöstä ja kynttilöistä. (Omassa huoneessani ei tällä hetkellä ole kumpiakaan. Olen vielä kahden vaiheilla, hankinko patterin vai selviänkö kolmen peiton ja yhden makuupussi turvin talvesta.) Alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut sekoittaa Jannea minun ja J:n väliseen ongelmaan, mutta suurehkon punaviinilasillisen loppuvaiheilla päädyin kuitenkin kertomaan hänelle murheestani. Onneksi päädyin, sillä Jannella oli mielestäni loistavia näkökulmia! Lisäksi oli aika helpottavaa päästä kertomaan tilanteesta muillekin kuin brassipojille, jotka ohittivat tilanteen olankohautuksella. (Heillä on monta tyttöä kierroksessa samaan aikaan, joten vakavamman parisuhteen ongelmat eivät ehkä ole heidän heiniään.) Janne nosti esiin sen näkökulman, että jos jätän kauan odottamani vaihtovuoden kesken se saattaa jossakin vaiheessa muuttaa minut katkeraksi marttyyriksi, joka jossittelee, mitä olisi käynyt jos olisin sittenkin päätynyt jäämään Lissaboniin. Samaa olen itsekin pelännyt. Tämä on niin ainutlaatuinen tilanne oppia kieltä, eikä Erasmus-stipendiä myönnetä kuin yhden kerran. Janne painotti myös objektiivisuuden merkitystä tai ainakin siihen pyrkimistä, mikä on tietysti tunneasioissa erityisen hankalaa. Olen jutellut J:n kanssa syksyn mittaan lähes joka päivä ja nähnyt, miten kurjaa hänellä on. On todella vaikea olla lähtemättä mukaan tuohon tunteeseen, varsinkin kun tahtoisin kaikin keinoin auttaa häntä pääsemään parempaan tilanteeseen. Oma uhrautumiseni ei kai kuitenkaan ole pitkällä aikavälillä paras ratkaisu, vaikka minulla onkin J:tä kova ikävä?  Oli myös helpottavaa kun joku ulkopuolinen sanoi suoraan, että Madridin pään ongelmat eivät ole minun syytäni. Suoraan sanoen olen syyllistänyt J:n ongelmista myös itseäni. Olisi pitänyt ottaa kampuksen sijainnista paremmin selvää, olisi pitänyt patistaa J:tä muuttamaan keskustaan ja vaikka kommuuniin, jossa hän olisi voinut oppia espanjaa... Olisi pitänyt neuvoa J:tä enemmän, koska minähän tässä olen se, jolla on kokemusta ulkomailla asumisesta. Joskus on vain niinkin, että yrittää parhaansa ja silti käy helvetin huono tuuri.

Vertailimme Jannen kanssa omia Lissabonin kokemuksiamme ja tulimme siihen lopputulokseen, että kaupunki on mitä mainioin. Siinä jutustellessamme ymmärsin, että olen kaikkea muuta kuin valmis lähtemään täältä kesken pois. Ei Lissaboniin ehdi tutustua vajaassa puolessa vuodessa! Palasimme kotiin vesisateessa kävellen, mutta puolenlitran caipirinhan siivittämänä koko sadetta ei edes huomannut. Oli huippua. Loppumatkan juoksin Eduardon puiston läpi ja olin niin onnellinen, että olen päässyt vaihtoon. Laitoin vielä J:lle viestiä, että olen päättänyt jäädä Lissaboniin kevääksi. Aamulla olin saanut häneltä seuraavan vastauksen: "Noh, hyvä että oon sitten päätynyt ite siihen ratkasuun, että tuun sinne ens kevääks. Mut ennen ku voin lyödä tota suunnitelmaa lukkoon, mun pitää varmistaa mun vuokranantajalta, että voin varmasti irtisanoutua meidän sopimuksesta etukäteen JA sun pitäis oikeestaan kysyä siltä sun vuokranantajalta niistä vapautuvista huoneista." That´s my man! Varsinkin J:n sukulaiset pitävät meitä varmaan pähkähulluina (omassa suvussani oudohkoihin ratkaisuihin on jo totuttu useammassa sukupolvessa), mutta olen silti tosi onnellinen J:n puolesta! Karsean puolivuotisensa jälkeen hän on todellakin ansainnut mukavan muutaman kuukauden reissun kevätlukukaudella. Kesäksi hän voi sitten palata Suomeen töihin ja minä perässä kesäkuun lopulla.

J on muuten päättänyt myös opiskella portugalin kieltä täällä ollessaan, koska hänen morsiammensa on kerran "portugalihullu". Se on hyvä idea varsinkin siihen nähden, että unelma Brasiliaan muuttamisesta ei ole vieläkään poissuljettu ajatus... Keväästä tulee mahtava! En malta odottaa, että pääsen esittelemään J:lle Lissabonin parhaat palat. Lissabonin esittelystä puheen ollen. Rakas meksikolainen ystäväni Luis tulee muutaman viikon päästä kylään.Viimeksi hän kyläili luonani Suomessa. Pikku hiljaa alkaisi olla vastavierailun paikka ja täällä järjestetty Frida Kalho-näyttely on saanut aikaan jonkinlaisen Meksiko-kuumeen. Mistä saisin siivet, että pääsisin koluamaan kaikki ne paikat joihin olisi kiva lentää?

Halloween ja reissu Portoon

Huomaan, että olen taas ollut laiska blogin pitäjä. Selittelen sitä itselleni sillä, että olen sentään päässyt välissä puhumaan Skypessä Helsingin kavereiden (eli tämän blogin oletetun lukijakunnan) kanssa, sekä kirjoitellut kahdenvälisiä viestejä monille kavereille. (Hannan viimeisimpään viestiin vastaan ihan kohta. Ihanaa kuulla elämästä siellä päässä!) J tuli kylään viime viikon torstaina ja kyseinen viiden päivän vierailu oli tietysti kauan odotettu tapahtuma. Olen kuullut kaukosuhteessa eläviltä kavereilta, että ikävän pitäisi hellittää jossakin vaiheessa. Minulla on tästä tietysti kokemusta ainoastaan kahden kuukauden ajalta, mutta on pakko todeta, että ikävä ei meidän tapauksessamme ole hellittänyt sitten yhtään. Ajattelen J:tä rehellisesti sanottuna ehkä noin 20 kertaa päivässä kaikenlaisissa tilanteissa ja nyt kun J on käynyt täällä muutaman kerran kylässä ja jättänyt ympärilleni merkkejä itsestään (kuten rikkinäisen kahvikupin ja kihlasormuksen esimerkiksi) ikävöin häntä entistä enemmän!

Matkustimme J:n kanssa Portoon, Pohjois-Portugaliin ja reissu oli ihana! Porto ei ole yhtä kaunis ja valoisa kuin Lissabon, mutta kaupunki on todella omaleimainen ja siellä vallitsi näin talven korvilla, kirpeä syksyinen tunnelma. Lauantaina aamuyöllä oli jopa pakkasta! Mäkisyytensä ja rappioromantiikkansa puolesta Porto vetää vertoja Lissabonille, mutta kaiken väriset, lakastuneet puutalot tuovat mieleen pikemminkin Viron Pärnun (ja Neuvostoliiton) kuin Lissabonin valoisat kadut ja kaakeloidut kivitalot. Yövyimme edullisimmassa löytämässäni hotellissa, mutta meidän mittapuullamme se oli todellista luksusta. Talouskriisin kanssa kamppailevasta Portugalista on mahdollista löytää tasokas hotelli, joka sijaitsee kaupungin ydinkeskustassa ja maksaa 48 euroa yöltä. Käytimme tilaisuutta hyväksi ja nautimme hotellin lämpimästä suihkusta ja aamiaisesta. Hävettää tunnustaa, mutta lämmitimme myös huoneemme 24-asteiseksi... Ette voi uskoa, miltä sellainen ihanuus tuntuu kun on tottunut siihen, että lämpötila talojen sisäpuolella on tismalleen sama kuin niiden ulkopuolella!

Parasta matkassamme oli ehdottomasti vierailu Sandemanin portviinikierroksella. Olisin mielelläni vieraillut myös muissa viinitaloissa, mutta koska oppaanamme kaupungissa toimin minä, eksyimme tietenkin ensimmäisenä päivänä kunnolla. Kartasta meillä ei ollut tietoakaan. Kyselemällä joka toiselta vastaantulijalta pääsimme lopulta perille, mutta kello oli jo sen verran paljon, että totesimme ehtivämme ainoastaan yhdelle kierrokselle. (Seuraavan aamun krapulan huomioon ottaen se oli ehkä ihan hyvä asia.) Saimme uutta mielenkiintoista tietoa portiviinin valmistuksesta ja pääsimme tietysti maistelemaan. Tiesittekö että samoja tammitynnyreitä käytetään ensin punaviinin, sitten portviinin ja lopulta viskin valmistukseen? Tai että rypäleiden polkemisen jalo tehtävä varattiin aikanaan ainoastaan miehille, jotka ryyppäsivät, lauloivat ja tanssivat polkiessaan. Pääsisinköhän tuollaiseen hommaan kesätöihin vai hyväksytäänkö portviinin ainesosaksi edelleen ainoastaan miehinen jalkahiki?

Perjantai-iltana tutustuimme Porton yöelämään ja tapasimme Jannea, joka oli myös reissussa Portossa. Suomalaisittain olimme jälleen noin neljä tuntia etuajassa kun lähdimme pubiin puoli kymmeneltä. Tarpeeksi odoteltuamme ja juotuamme saimme huomata, että Porton viikonloppu oli vauhdikkaampi kuin Coimbrassa. Meno oli paikoin lähes yhtä villi kuin Lissabonissa ja samoin oli viimeinen nauttimani caipirinha: seuraavana aamuna voin pahoin ja elimistöni kosti minulle heräämällä kuudelta. Lauantain turistinähtävyydet rajoittuivat siis sellaisiin, joihin ei ollut turhan pitkä kävelymatka, jos hienoa, kaupungin keskellä sijaitsevaa Torre dos Clérigosia ei lasketa. Kipusimme tornin kiviset rappuset urheasti huipulle asti ja räpsimme pakolliset valokuvat yli punatiilisten kattojen. Iltapäivällä näimme Veeraa, joka oli selvinnyt hengissä pahasta ruokamyrkytyksestä ja Portugalin julkisesta terveydenhuollosta. Päätin olla tulematta sairaaksi kun kuulin, että sairaalassa ei muun muassa ollut kuin yksi vessa, jota kukaan ei siivonnut ja, että salmonella testejä ei tehdä kenellekään varallisuussyistä. Toivon hartaasti, että Suomi pitää julkisen terveydenhuoltonsa pystyssä ja palkkaa sairaaloihin tarpeellisen määrän siivoojia. Politiikkaan sen enempää sotkeentumatta voin vain todeta, että en aio mennä täällä lääkäriin.

Aika J:n kanssa kului taas liian nopeasti. Pakoilimme kämppiksiä ja seikkailimme kaupungilla. Halloweenyön vietimme saksalaisen ystäväni kommuunissa Baixassa. J:kin pääsi tutustumaan aitoon Erasmus-elämään. Kaukana Madridin keskustasta, kielitaidottomana ja kampuksen lähestulkoon ainoana vaihto-opiskelijana hänen syksynsä on ollut lähinnä valtava pettymys. Olen välillä niin huolissani, että en saa nukuttua. Voi kun J olisi tullut kanssani Lissaboniin! Kaupunki on vaihto-opiskelijan unelma: kaunis ja edullinen ja kaiken lisäksi Euroopan aurinkoisin pääkaupunki. Afrikka ja Etelä-Amerikkakin ovat melkein lähellä. En ole koskaan tuntenut olevani näin keskellä kaikkea. J lähti tiistaina iltapäivällä ja sillä hetkellä hajosin taas täysin. Olisin varmaankin hautautunut itkemään sänkyyni kolmeksi päiväksi, ellei puolalainen ystäväni (joka on muuten yksi kauneimmista tuntemistani ihmisistä) olisi kutsunut minua kahville juuri kun olin aikeissa toteuttaa suunnitelmaani eristäytymisestä. Paikalle saapuivat Asian lisäksi myös ihana Marta ja saksalaiset Hannah ja Leni. Vietimme lopulta hauskan tyttöjen illan ja eksyimme Lenin kanssa Alfamaan. Eihän noilla kapeilla, umpikujia täynnä olevilla kaduilla osaisi liikkua sellainenkaan, jolla on parempi suuntavaisto kuin minulla. Sain tytöt houkuteltua mukaani brasilialaisen Caetano Veloson ja Maria Gadun keikalle, joka järjestettiin eilen Orienten suuressa paviljongissa. Keikka oli menestys ja esiintyjät joutuivat tekemään kaksi comebackia, koska yleisö ei suostunut päästämään heitä pois paikalta. Olin todella fiiliksissä! En olisi ikinä uskonut, että pääsen kyseisten artistien keikalle, sillä Brasilia on hieman liian kaukana Suomesta sekä fyysisesti että henkisesti. Ja tässä sitä vain ollaan keikan jälkeisestä huumasta pöllämystyneinä!

Näin keikalla pitkästä aikaa myös Luizia ja Fernandoa. Minulla on ollut ikävä brasilialaisia oikkispoikia ja sovimme Fernandon kanssa, että menemme tänään Bairro Altoon. Oli myös helpotus, että pääsin avaamaan pojille sydäntäni minua vaivaavassa asiassa. (En yksinkertaisesti ole uskaltanut avautua asiasta tytöille. He ovat ihania, mutta tiedän, että he tappaisivat minut, jos tietäisivät minun edes harkitsevan Suomeen palaamista.) Asia on nimittäin niin, että J on päättänyt jättää vaihdon kesken. Tavallaan olen jopa helpottunut, että hän on tehnyt jonkinlaisen ratkaisun tilanteen muuttamiseksi. Hänen kärsimyksensä sivusta seuraaminen on tietysti ollut kamalaa myös minulle, joka ajattelee häntä jatkuvasti. Asioita mutkistaa puolestaan se tosiseikka, että mikäli J päätyy palaamaan Suomeen, meidän on mahdotonta nähdä pitkään aikaan. J on nähtävästi ajatellut samaa, koska hän pyysi minua palaamaan kanssaan. En tiedä mitä tehdä! Tähän asti olemme voineet nähdä kahden tai pahimmillaan kolmen viikon välein, mikä on tehnyt välimatkasta sellaisen, että sen kanssa voi elää. (Odotan jo innolla puolentoista viikon päästä koittavaa Madridin reissua!) Luulin, että pystyisin elämään kuten monet suomalaiset kaverini, jotka seurustelevat kuka brasilialaisen, kuka perulaisen kanssa ja tyytyvät siihen, että näkevät toisiaan puolen vuoden välein. Jos jotakin olen täällä oppinut, niin sen että en pysty! Ikävä on yksinkertaisesti liian suuri. Päätös on sen verran vaikea, että en voi enkä haluakaan ratkaista sitä heti. Noudatan taas jälleen kerran brasilialaisen kämppikseni neuvoa ja elän hetkessä. Nautin jokaisesta kuulemastani portugalin kielisestä lauseesta ja halvasta espressokupillisesta. Toisaalta voin nyt jo todeta, että olen saanut ihan kaiken mitä olisin ikinä voinut vaihdolta toivoa. Rakastan Lissabonia. Ja rakastan J:täni vielä enemmän. Voi himskatti.

Syksy saapuu Lissaboniin

Syksy on saapunut Lissaboniin. Se tarkoittaa täällä sitä, että on enää noin 20 astetta lämmintä ja olen kylmissäni! Sunnuntaina jopa satoi ensimmäistä kertaa sitten tänne tuloni ja tänään kun menin kouluun ripotteli myös hiukan. Ihmiset pukeutuvat takkeihin ja valittelevat kylmyyttä ja syysmasennusta(!). Joka paikassa tuoksuu paahdettu kastanja, joka tuntuu täällä tekevän hyvin kauppansa. Ostin itsekin töttöröllisen. Minullekin tuli syksyisen haikea olo, sillä osallistuin tänään ensimmäiseen tenttiini Portugalissa. Se oli hurjan vaikea! En todellakaan osannut sanoa yhtään mitään 1800-luvun portugalilaisen runouden metriikasta, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että tavutussysteemi on täällä erilainen kuin Suomessa. Onneksi tällä kurssilla täytyy läppäistä vain kaksi kolmesta tentistä...

Viime viikko ikään kuin lensi ohitse, koska vietin jokaisen päivän vanhempieni ja veljeni parissa. Kiertelimme kaupunkia ja söimme joka päivä ravintolassa. Oli ihan mukavaa taas katsella Lissabonia matkaoppaan ohjeistuksella. Otin turistielämästä muutenkin ilon irti: kävin onnellisena suihkussa hotellissa, jossa vesi on aina lämmintä ja osallistuin hotelliaamiaisille. Kävimme Bairro Altossa ja Oceanáriossa, Lissabonin ihanassa akvaariumissa, jota voin lämpimästi suositella kaikille täällä vieraileville. Törmäsin toista kertaa Projeto Tamariin, merikilpikonnien suojeluprojektiin, johon olen tutustunut jo Brasiliassa vieraillessani itärannikon luonnonsuojelualueella. Kilpikonnat ovat mahtavia eläimiä! Huimaa, että ne voivat elää niin paljon kauemmin kuin ihmiset (elleivät takerru kalastusalueiden verkkoihin) ja uiskennella koko tämän ajan maalauksellisten korallien ja muiden meren kummajaisten keskellä. Akvaario oli paikoin rakennettu niin, että kilpikonnia ja muita meriötököitä pääsi katsomaan niiden alapuolelta. Tunne muistutti avaruusseikkailua ja saimme muistoksi upeita valokuvia. Taidan sittenkin harkita vapaaehtoistyötä Brasilian rannikolla kilpikonnien kääntelijänä! Sellaistakin työtä on kuulemma tarjolla. Vaatiikohan se paljon voimaa?

Tänään kyläilin melko spontaanisti forssalaisten tuttujen, Pekan ja Piritan luona Alfamassa. He ovat täällä kahden viikon lomareissulla ja oli hauskaa, että saatoin lähteä seuraksi Orienten ympäristöön, jossa he eivät olleet vielä käyneet. Suomi-ikävä ei tosiaan pääse yllättämään, sillä torstaina on vuorossa J:n vierailu. Ankeasta tenttimenestyksestä ja sen seuraamasta syystunnelmasta huolimatta loppuviikosta on siis tulossa mukava. Huomenna illastamme kaveriporukalla saksalaisen kaverini kotona ja tutustumme hänen brasilialaiseen poikaystäväänsä, joka on täällä kylässä. Torstaina taas saapuu J. En malta odottaa! Ajattelimme tehdä viikonloppureissun Portoon nyt kun Veera on vielä siellä. Toivottavasti onnistun löytämään tieni portviinitehtaille surkeasta suunnistustaidostani huolimatta...

Perhe

Opiskeljan pitäisi olla jo nukkumassa, mutta on pakko kirjoittaa, koska olen niin iloinen! Veljeni ja vanhempani ovat täällä kyläilemässä ja pari viimeistä päivää ovat olleet mainioita. Perheenjäsenet saapuivat myöhään maanantai-iltana ja toivat tullessan valavan määrän suomalaista ruokaa, vaatteita, kirjoja ja kaikkea, mitä Portugalissa voi tai ei voi talvella kuvitella tarvitsevansa, kuten esimerkiksi lämmittävän sähköpatjan. (Minulla ei tietenkään ole huoneessani patteria tai mitään muutakaan lämmitysjärjestelmää.) J:kin saa todella tuntea itsensä jo osaksi sukua ensi viikolla kun tulee käymään, sillä vanhempani toivat rutkasti lahjoja myös tulevalle vävylle. Myös isovanhempani olivat lähettäneet lahjoja. En tiedä, miten J saa kaiken kuljetettua Espanjaan Easyjetin painorajoitukset huomioon ottaen... Kämppäni nähdessään vanhempani totesivat, että se ei ehkä sopisi sellaiselle henkilölle, joka on kovin tarkka esimerkiksi siisteyden suhteen. En ollut jaksanut stressata muiden tiskaamattomista tiskeistä, koska vältän täällä marttyyrin roolia ja tiskaan yleensäkin periaatteen vuoksi vain omat astiani. Toisin sanoen keittiötilat näyttivät siltä kuin yleensäkin... Oma huoneeni oli tietysti siisti. Nyt se pursuaa sähköpeittoa ja talvivaatetta, koska en tiedä, minne laittaisin kaikki saamani tuliaiset. Vanhempani ovat kyllä herttaisia! Sain esimerkiksi valtavasti lakritsia ja salmiakkia sekä kunnon suomalaisen sadetakin. Talvikautena sillä luulisi olevan täälläkin käyttöä.

Tiistaina kävelimme koko matkan Cais do Sodrelta Belémiin. Pysähdyimme yhteen uusista telakkarakennuksiin perustetuista ravintoloista ja ruoka oli ihanaa. Torre de Belémiin pääsimme puoleen hintaan perhelipulla, koska onnistuin puijamaan lipunmyyjää ja hankkimaan itselleni ja veljelleni lastenliput. Jotakin hyötyä tästä suomalaisesta vauvanaamasta siis näyttäisi olevan. Illalla otin veljeni mukaan capoeiraan. Pikkuveljeni harrastaa kuntonyrkkeilyä ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti hän oppi capoeiran perusjutut ilman yhteistä kieltä ohjaajan kanssa. Olisi ehkä itsekin pitänyt aloittaa urheilu vähän nuorempana. Tänään vietimme päivän rannalla Cascaisissa, jonne pääsee junalla suoraan Lissabonin keskustasta. Itse ranta ei ollut kaunein, jolla olen Portugalissa käynyt, mutta seitsemän asteisesta Suomesta saapuvat vieraani olivat onneksi erittäin tyytyväisiä sekä aurinkoiseen säähän että rantakaupunkiin. Illalla tapasimme isän Amerikan aikaisen ystävän, Ruin, joka vei meidät syömään ihanaan, kotoisaan kalaravintolaan Alcantaran kaupunginosaan. (Maistoin ensimmäistä kertaa paahdettuja kastanjoita ja minusta tuntuu, että olen löytänyt uuden lempiherkun, jos salmiakkia ei lasketa.) Rui on arkkitehti, joka tosin työskentelee tätä nykyä mieluummin teatterilavasteiden parissa, sillä hänen miesystävänsä on näyttelijä. Rui on valtavan sympaattinen ja lisäksi hänellä oli niin paljon kiinnostavia juttuja kerrottavana neilikkavallankumoiksen ajalta, että olisin voinut jäädä ravintolaan koko yöksi niitä kuuntelemaan. Enpä olisi esimerkiksi arvannut, että Ruin miesystävä on nuoruudessaan pidätetty radiossa esitetyn, vasemmistolaisen pilkkalaulun takia ja että José Saramago on saapunut oikeuteen häntä puolustamaan.

Arkea

Minua luullaan täällä aika usein brasilialaiseksi, mutta yhdessä asiassa olen erittäin suomalainen. Tulen aina ajoissa joka paikkaan ja ajoissa oleminen johtaa Lissabonissa siihen, että saa odotella muita puolesta tunnista tuntiin, koska kukaan muu ei koskaan ole ajoissa. Tällä kertaa sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa blogia sen sijaan, että vilkuilisin kelloa ja miettisin, pitäisikö minun jo lähteä bileisiin puoli yhdeksältä. (Bileet alkavat yhdeksältä.)

En edes muista mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Luennoilla olen käynyt ahkerasti, mutta väsyneenä. Kuumuus on vieläkin uskomattoman tukahduttavaa ja tällä viikolla jopa siinä määrin, että osa professoreista on perunut iltapäiväluentoja tai päästänyt meidät aikaisemmin kotiin. Luentosalit ovat kuin kasvihuoneita, sillä niissä on suuret 60-luvun ikkunat, mutta ei minkäänlaista ilmastointia tai ilmanvaihtoa. Sanomattakin selvää, että me olemme päivän jälkeen melkoisia vihanneksia istuttuamme noissa saleissa. Turruttavien luentojen sijasta vapaa-aika on ollut antoisaa. Tiistaina pääsin capoeirassa kokeilemaan ensimmäistä kertaa taistelua rodassa eli ympyrässä, jonka ympärillä muut laulavat ja soittavat capoeirasoittimia. Olin etukäteen jännittänyt rodaa hieman, mutta loppujen lopuksi se olikin ihanaa. Capoeira on vähän kuin tanssi-improvisaatiota. Ainakin näin aluksi... Taisteluparini olivat tietysti aika huomaavaisia kanssani ja tuskin olisin saanut potkua otsaani, vaikka väistöni eivät olisikaan onnistuneet. Minut kutsuttiin rodaan myös huomenna, mutta harmikseni en voi olla useassa paikassa yhtä aikaa! Luotan siihen, että minulla on aikaa parannella brassi-ikävääni capoeiralla myös Suomessa.

Keskiviikkona jouduin pitämään ensimmäisen julkisen esitelmäni angolalaisesta novellikokoelmasta. Esitelmä oli menestys, ei niinkään omien loistavien argumenttieni ansiosta, vaan siksi, että koko sali alkoi puhua puolestani. Valitsin esiteltäväksi paljon seksiä sisältävän angolalaisten naisten asemaa kritisoivan novellin ja se herätti niin paljon polemiikkia, että ehdin itse puhua tunnista noin 15 minuuttia. Illalla menimme katsomaan José Saramagon viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia "José e Pilar" ja se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos sattuu pitämään Saramagosta. Eilisen yön vietimme Bacalhoeirassa, ihanassa pienessä underground-pubissa, jossa lasi viiniä maksaa euron ja pala talon pinaattipiirakkaa 1,5 euroa. Liityin Bacalhoeira-yhdistyksen jäseneksi ja sain kanta-asiakaskortin. Tuen mielelläni Lissabonin elävää taidetta (Bacalhoeirassa on esityksiä lähes joka ilta) varsinkin kun vuosijäsenyys maksaa ainoastaan 12 euroa. Huomenna matkustamme Penicheen katsomaan 40 maailman taitavinta surffaria. Olen koko viikon odottanut, että pääsen rannalle! Onneni olisi täydellistä, ellen olisi koko ajan huolissani J:stä, joka tuntuu elävän melko eristyksissä Madridin elämänmenosta. Miksei hän voi olla täällä Lissabonissa? Unohdin kertoa, että tein jo ensimmäisen pyhiinvaellusmatkani Belémiin. Samalla kävin Lissabonissa ensimmäistä kertaa kävelyllä. Olen ylpeä tästä urheilusuorituksestani.

Retki Coimbraan

Toisinaan vieraalla kielellä kommunikointi tuntuu siltä kuin puolet älykkyysosamäärästäni olisi leikattu pois ja lopuilla on sinniteltävä niin hyvin kuin kykenee. Toisin sanoen kielellinen kompetenssini yliopiston kursseilla ei tällä hetkellä ole ihan niin hyvä kuin toivoisin. Onneksi voin aina purkaa turhautumistani suomeksi tähän blogiin silloin kun diskurssianalyysin vääntäminen portugaliksi alkaa tuntua ylivoimaiselta... (Sitä voi halutessaan kutsua myös sijaistoiminnoksi, joka on seurausta epämieluisan tehtävän välttelemisestä.)

Keskiviikkona oli kansallinen vapaapäivä joten suuntasimme Marisan ja Laran kanssa Praia Granden rannalle Sintran kaupunkiin. Nimensä vastaisesti ranta ei ollut kovinkaan suuri, mutta sitäkin kauniimpi. Vesi oli niin kirkasta ja puhtaan näköistä, että uskaltauduin jopa sukeltelemaan ensimmäistä kertaa täällä Portugalissa. Laskuveden aikaan löysimme kauempaa rannalta hienon luolaston, jonka meri oli kovertanut rantakallioihin.
Perjantaina olivat puolestaan vuorossa Sophien läksiäiset, joiden kunniaksi asuntomme täyttyi ihmisistä, ruuasta ja viinistä. Pysyttelin röyhkeästi poissa juhlavalmisteluista, koska minulle iski tekemättömistä tehtävistä koulustressi (ensimmäistä kertaa täällä Portugalissa). Juhliin tietenkin osallistuin. En oikein voi olla osallistumatta meillä järjestettäviin kommuunibileisiin, vaikka joskus haluaisinkin. Perjantaina esimerkiksi tiesin, että minun olisi herättävä kello seitsemän ehtiäkseni Jannen kanssa Coimbraan lähtevään linja-autoon, mutta valvoin silti aamukolmeen: meteli kodissamme oli niin järkyttävä, että en olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Kittasin siis viiniä ja koetin elää hetkessä, mihin täällä jokainen jatkuvasti kehottaa. Aamuviideltä heräsin siihen, että pari viimeistä juhlijaa (brasilialaisia tientenkin) kiljuivat olohuoneessa täyttä kurkkua. Siinä hetkessä eläminen ei minua enää juurikaan huvittanut, joten nousin ylös ja komensin pojat ulos asunnostamme ja nukkumaan. Yläkertalaiset olivat ilmeisesti hieman humalassa, koska sopersivat, etteivät tiedä missä asuvat ja ohjattuani heidät kotiovelle olin itse jo niin hereillä, että menin suihkuun ja lähdin linja-autoasemalle aamupalalle.

Eilisen vietimme Jannen ja Veeran kanssa Coimbrassa. Almeida Garretin ja muiden 1800-luvun kirjailijoiden lisäksi jokainen 1800-luvun lusofonialainen intellektuelli sai aikanaan koulutuksensa Coimbran yliopistossa: se oli nimittäin ainoa yliopisto koko kolonialistisen ajan imperiumissa. Yliopiston kirjasto näyttikin siltä, että sinne on rahdattu kiloittain Brasilialaista kultaa ja yliopisto kokonaisuudessaan oli hieno nähtävyys. Muuten Coimbra osoittautui kauniiksi, mutta melko pieneksi ja hiljaiseksi kaupungiksi. Paikallisilta nuorilta kuulimme, että paras viikonpäivä tutustua Coimbran yöelämään olisi ollut tiistai. Lauantai-illaksi perhekeskeiset portugalilaiset matkustavat kotikaupunkeihinsa perheidensä luokse. Onneksi meidän illastamme ei juhlintaa puuttunut, koska yövyimme coimbralaisessa teinihostellissa, joka oli täynnä villejä espanjalaisia. Löysimme jälleen paikallisten vinkkien avulla ihanan olohuonemaisen baarin, jossa caipirinha maksoi kaksi ja puoli euroa... Humalluimme ja poltin noin puoli askillista. Minun tekisi niin mieli ostaa tupakkaa täällä, koska se on paljon halvempaa kuin Suomessa, mutta pidättäydyn kiusauksesta, sillä en halua jäädä vielä pahemmin koukkuun. Juhlapolttaminen ja tupakan pummiminen saa siis riittää. Tässä mielessä on vahingollista, että juhlia on niin paljon.

Kihlat

Keskittymiskykyni on nollassa. Avaan Afrikan kirjallisuuden novellikokoelman, mutta kun yritän lukea ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin Angolan pääkaupungissa ja sen poliittisessa tilanteessa. Ihan pähkähullua, mutta minä olen nyt kihloissa. Jos joku olisi sanonut tämän minulle viime torstaina, olisin todennäköisesti purskauttanut oluet tämän naamalle ja räjähtänyt nauruun, mutta niin se nyt vain on, että kihloissa ollaan. Eikä se tunnu edes ahdistavalta vaan oikeastaan aika kivalta!

J saapui tänne perjantaiaamuna kello seitsemän lennolla. Sain luonnollisestikin nukuttua todella huonosta, sillä odotin armastani kuin pikkulapsi joulupukkia. (Kerroinko, että J on suomalaisuutensa vuoksi saanut kämppiksiltäni lempinimen Papai Noel?) J:kin oli tavatessamme kuin teekkari vappupäivän aamuna, sillä hän oli viettänyt edeltävän yön Madridin lentokentällä, yrittänyt nukkua lentokentän vessassa siinä onnistumatta ja päätynyt lopulta valvomaan koko yön varhaista lentoaan odotellen. Perjantaina otimme siis rauhallisesti, nukuimme monta tuntia, nautimme Lissabonin edullisista hinnoista paikallisessa ostoskeskuksessa ja kävimme iltakävelyllä Tejon rannassa. Kymmenen jälkeen lähdimme kämppisteni kanssa tutustumaan Bairro Altoon ja häpeäkseni täytyy todeta, että siinä vaiheessa unohdin J:n portugalin taidottomuuden täysin. Olin niin haltioissani erään kauniin brassitytön riolaisaksentista ja portugalilaisista ginha-shoteista, että keskustelujen kääntäminen hieman unohtui. Onneksi yksi kämppiksistäni osaa myös espanjaa...

Lauantaina suuntasimme päiväretkelle Belémiin, koska en ollut siellä vielä käynyt ja J:lle kaikki Lissabonissa oli vielä uutta. J:stä tulisi loistava portugalilainen, koska hän ihastui ensimaistamalta Pastel de Natoihin. Budjettisyistä järjestimme piknikin ja kauniissa puistossa, sinisen taivaan alla se olikin varmasti paras vaihtoehto. Belémin hyvä puoli on siinä, että tukahduttavasta helteestä (,joka siis jatkuu aina vain niin, että koulussa istuminen on yhtä hikoilua) huolimatta reipas merituuli tekee siitä miellyttävän paikan. Kävelimme nähtävyydeltä toiselle ja otimme pakollisia turistivalokuvia tornista, löytöretkeilijöiden patsaasta sekä Mosteiro dos Jerónimoksesta. Siinä kävellessämme J sitten tavallaan kosi minua. Sanon tavallaan, koska en ensin ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti kysyessään, voisinko joskus mennä naimisiin hänen kanssaan. Luulin, tietenkin, että hän tarkoitti, voisinko yleisellä tasolla joskus kuvitella meneväni naimisiin ylipäätään kenen tahansa ihanan ihmisen niin kuin J:n kanssa ja vastasin, että mikäs siinä. Kesti oikeasti tovin ennen kuin ymmärsin, että J oli ajatellut ostaa sormukset juuri vierailuviikonloppunaan. Siitä meninkin jo enemmän hämilleni, mutta hetken mietittyäni vastasin uudelleen, että mikäs siinä ja nyt olemme kihloissa.

Sunnuntaina kiertelimme epätoivoisesti kultakauppoja ja yritimme löytää nimettömääni sopivaa kohtuuhintaista sormusta. Jostakin kumman syystä olen onnistunut saamaan käsiini niin pienet sormet, ettei nimettömässäni paikallaan pysyvää sormusta löytynyt mistään. Aloin jo tuskastua, kun joka liikkeessä todettiin, että senhoritalla on niin pieni nimetön, ettei sen kokoisia kihlasormuksia valitettavasti valmisteta. Lopulta löysimme yhden sormuksen, joka oli hieman pienempi kuin aiemmat sovittamani. Se pysyy juuri ja juuri oikean käden nimettömässä, sillä oikean käden nimetön on vasemman käden nimetöntä onneksi aavistuksen verran suurempi. J löysi sopivan sormuksen ensimmäisestä liikkeestä, johon astui.

Tänään olen ollut alla päin, koska J:n täytyi palata Madridiin lintsattuaan jo kaikilta maanantain oppitunneilta. Onneksi sain muuta ajateltavaa kun Veera ehdotti viikonloppureissua Coimbraan ja Lara taas kutsui minut ensi keskiviikkona mukaansa rannalle. J sai puolestaan vihdoinkin hankittua kämpälleen nettiyhteyden, mikä mahdollistaa tiiviimmän yhteydenpidon jatkossa. Aika täällä kuluu nopeasti. Kuvitella, että olen ollut Lissabonissa jo kuukauden! Kämppikseni Rodrigo sanoi mielestäni viisaasti kun totesi, että jos ei opettele nauttimaan pienistä asioista, jäljelle ei lopulta jää yhtään mitään. Oikeasti tunnen, että taidan olla Lissabonissakin maailman onnellisin tyttö. Joka päivä tapahtuu ainakin jotakin uutta ja jännittävää ja nyt rakastamani henkilö on kaiken lisäksi todennut, että haluaa jakaa tulevaisuutensa kanssani. Kahdeksan kuukautta on loppuelämän kannalta niin lyhyt aika, että sen voisi seistä vaikka päällään. Aikansa voi kuitenkin  käyttää muuhunkin kuin murehtimiseen ja päällään seisomiseen, joten yritän parhaani olla sortumatta kumpaankaan ja toivon, että myös J siellä jossain tekee samoin. Olet ihanin!

Sosiaalisuudesta

Suomessa en juuri koskaan ole kärsinyt unettomuudesta, mutta täällä olen joutunut totuttelemaan kyseiseen ilmiöön. Nukkumatin ajoittaiselle uupumiselle löytyy hyvä selityskin, koska edessämme olevalla kadulla tehdään erittäin äänekkäitä rakennustöitä (esimerkiksi räjäytyksiä) lähes joka yö. Voisikohan sitä kutsua kirjaimellisesti pimeäksi työksi? Onneksi valvomisen voi käyttää hyödyksi ja kirjoittaa vaikkapa blogia tai nauttia siitä, että saa kerrankin olla itsekseen. Juttelin J:n kanssa Skypessä (tänään, eilen ja toissapäivänä) ja totesimme, että asumismuotomme aiheuttavat täysin päinvastaisia ongelmia. Yksin asustava J saattaa välillä viettää kokonaisen päivän sanomatta sanaakaan kellekään, jos meidän lähes päivittäisiä Skypetyksiämme ei oteta lukuun. Minä puolestani joudun näkemään vaivaa, jos haluan joskus olla rauhassa ja esimerkiksi lukea ilman, että joku tulee koko ajan keskeyttämään tekemiseni. Muutaman kerran olen hiippaillut huoneeseeni rankan yliopistopäivän päätteeksi, ainoana toiveenani saada viettää pieni hetki aivan itsekseni ja olen kyllä saanut jo kuulla herjaa tästä synnistäni kun kämppikset ovat tajunneet, että olen ollut kotona. Erään kerran yksi kämppis ryntäsi huoneeseeni koputtamatta kun olin vaihtamassa paitaa ja Skypelinja sattui olemaan auki. Sanomattakin selvää, että sen jälkeen minua on pidetty armottomana nettisekstaajana.

Parhaaksi konstiksi runojen lukemiseen ja omissa maailmoissani haahuiluun olen havainnut kodista poistumisen. Olen lueskellut koulukirjoja puistossa nyt kun säätkin ovat vielä houkuttelevia ja välillä olen vaeltanut muutaman tunnin portugalilaisessa supermarketissa onnellisena siitä, että minua ei tunneta, eikä kukaan välttämättä tule juttelemaan. Saan itseni kuulostamaan aika omituiselta, mutta selitykseksi kelvatkoon se, että portugalilaiset, erityisesti vanhemmat ihmiset, ovat uteliaisuudessa omaa luokkaansa! Jos kämppikseni ovat supersosiaalisia (eli minua vielä paljon sosiaalisempia ja Suomessa minuakin on luonnehdittu ylisosiaaliseksi) niin vanhempi väki on taatusti tämän kasvatuksen takana. Lukiessani kirjaa junassa matkalla Évoraan eräs vanha mies tuli luokseni ja kysyi, ymmärränkö todella lukemaani. Kun vastasin brassiaksentilla, että opiskelen kirjallisuutta Lissabonin yliopistossa mies meni noloksi ja pyyteli hetken vuolaasti anteeksi, mutta jäi kuitenkin istuksimaan minua vastapäätä veikeä ilme naamallaan. Yritä siinä nyt sitten lueskella. Loppumatka kuluikin siihen, että kertasin miekkoselle elämäntarinaani. Toinen esimerkkini portugalilaisesta sosiaalisuudesta tapahtui metromatkalla kun matkustin saksalaisen ystäväni kanssa ensimmäiseen fadokonserttiimme. Eräs, jälleen vanhempi rouvashenkilö oli kuunnellut keskusteluamme ja päätti siltä seisomalta esittää meille kunnollisen fadokonsertin, ettei meille vain jäisi Bairro Alton esityksestä väärää käsitystä. En muista, mistä muusta olimme ennen "konsertin" alkua puhuneet, mutta nyt meidän ei auttanut kuin kuunnella esitystä Baixa-Chiadon pysäkille asti. Ei varmaankaan ole vaikea päätellä, että portugalissa niin sanottu henkilökohtainen tila on huomattavasti pienempi kuin Suomessa. Tavallaan se on aika ihanaa ja johtaa edellä kuvattuihin hupaisiin tilanteisiin, mutta opiskelua se ainakin minun kohdallani hankaloittaa.

Ennen kuin saatte väärän kuvan ihanista kämppiksistäni riennän ylistämään heidän hyviä puoliaan. Enpä olisi arvannut, että tänään kun tulen rättiväsyneenä capoeiratunnilta saan iltapalaksi jäätelöä, karamelisoituja hedelmiä ja muscatelviiniä. Ja mikäpä olisi sen helpompaa kuin, että bileisiin ei tarvitse sen kummemmin lähteä vaan, että ne järjestetään omassa kodissa.

Capoeira

Kirjoitan pikaisen postauksen ennen luennolle lähtöä, koska olen laiminlyönyt blogiani viimeaikoina. Viikonloppu oli taas onnistunut. Perjantaina menimme saksalaisten tyttöjen kanssa Évoran kylään, Alentejoon, joka on tunnettu myös hyvistä viineistään. Évoraan olisi kuitenkin kannattanut suunnata mieluummin jonkin juhlapyhän aikana, sillä tavallisena perjantaina se oli ehkä turhankin rauhallinen. Teimme neljän tunnin piknikin ja sen jälkeen jatkoimme pieneen kuppilaan, josta sai viiniä. Kotimatkalla olin aikan väsynyt ja J-ikävä iski jälleen. Olen huomannut, että varsinkin väsyneenä tai päivinä, jolloin aktiviteetteja ei ole riittävästi alan murehtia niitä kuukausia, jotka vielä ovat jäljellä ennen kuin asumme taas samassa maassa. Inhottaa sanoa, mutta siinä mielessä tämä vaihtoaika on yhtä hiljaista kidutusta, jonka olen itse itselleni järjestänyt. Illalla itkeskelin ennen nukkumaan menoa ja mietin, miksi ihmeessä emme järjestäneet itseämme samaan maahan.

Lauantaiaamuna suuntasimme tyttöjen kanssa Lissabonin ihanalle luomutorille ostimme ainekset illallista varten. Olen jostakin ihmeen sattumasta onnistunut haalimaan ystäviä, jotka ovat innokkaita ja kaiken lisäksi loistavia amatöörikokkeja. Illallinen Bairro Altossa Marisan kotona olikin koko viikonlopun kohokohta. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt jotain niin hyvää ja nauttinut yhtä paljon viinistä ja seurasta. Palasimme kotiin aamuyöstä ja sillä kertaa olin onneksi niin väsynyt, etten kyennyt murehtimaan J:n puuttumista. Sunnuntaina tutustuin kämppikseni kautta erääseen capoeiraryhmään ja sain ilmaista opetusta Eduardo VII:n puistossa. Capoeira oli ihan mahtavaa! Aivan eritasoa, kuin se ainoa tunti, jolle olen Suomessa osallistunut. Opettaja oli aito bahiano ja puhui kunnon koillisrannikon aksentilla niin, että aloin kuvitella todella olevani Lissabonin sijasta jossain Nordestessa. Ilmeisesti capoeirastakin on olemassa erilaisia tyylisuuntia, mutta tämä tunti oli juuri sellaista capoeiraa, johon olen itse Brasiliassa törmännyt eli melkoista akrobatiaa siis. Sunnuntai-illan vietin jälleen iki-ihanien brasilialaisten kanssa ilmaisen jazzin parissa ja täytyy sanoa, että niinä hetkinä olen täällä onnellisimmillani. Olin varmaankin taas ainoa eurooppalainen, mutta tunsin oloni kotoisemmaksi kuin Suomessa! Olenko muuten kertonut, että täällä ollessani Brasiliaikäväni on yltynyt huomattavasti? Tahtoisin viedä J:n katsomaan hienoimpia paikkoja. Ilmaisesta majoituksesta ei ainakaan olisi pulaa: minut on kutsuttu jo niin moneen kotiin eri puolilla maata, että niiden kiertämisessä kuluisi varmaankin puolisen vuotta...

Professorit pitävät omaa lomaa

Ensimmäinen kouluviikko on nyt takana ja näin jälkikäteen voin todeta, ettei se ollut aivan sellainen kuin edeltä olin kuvitellut. Hyvänä uutisena voin ilmoittaa sen tosiseikan, että perjantait tulevat olemaan vapaapäiviä koko syyslukukauden ajan. Hyvänä tai huonona uutisena, katsontatavasta riippuen, voin myös ilmoittaa, että en tule haalimaan syksyn aikana niin paljoa opintopisteitä kuin etukäteen ajattelin.

Maanantaina menin koululle erittäin hyvissä ajoin eli noin puolitoista tuntia ennen ensimmäisen luennon alkua. Aikainen heräämiseni johtui osittain siitä, että panikoin sokkeloisessa yliopistorakennuksessa sijaitsevien luentosalien löytämistä. Olen ehkä joskus maininnut, että olen mestari eksymään. Luentosalit löytyivät lopulta varsin helposti kysymällä. Missään kovin loogisessa järjestyksessä ne eivät todellakaan sijaitse. Esimerkiksi yläkerrasta löytyvät salit 2,12 ja ensimmäisestä kerroksesta puolestaan salit 4 ja 7, joista kaikissa minulla on syksyn aikana luentoja. Osa salien nimistä on kirjoitettu oppaaseen väärin: eräs pohjakerroksen sali oli oppaaseen merkitty nimellä F´s ja lopulta paljastui, että salin oikea nimi on F´2. Salien löytäminen oli kuitenkin pienin murheistani ensimmäisenä päivänä.

Kun kello oli jo puoli 12, vaikka luennon piti alkaa yhdeltätoista, uskaltauduin kysymään muutamalta kurssikaveriltani, mahdanko olla oikeassa salissa (Brasilian kolonialistisen kirjallisuuden kurssilla.) Muut kurssilaiset totesivat, että totta kai, mutta he häipyvät nyt, koska näyttää siltä, että professori ei aio saapua paikalle. Jäin saliin kahdestaan erään italialaisen tytön kanssa ja iloksemme totesimme, että meillä oli paljon yhteisiä kursseja. Päätimme siis koittaa onneamme seuraavalla luennolla. Myöskään seuraavan kurssin professori ei saapunut paikalle, joten menimme yhdessä syömään ja kahville. Viimeiselle luennolle mennessä olimme jo valmistautuneet aikaiseen kotiinpääsyyn, mutta ihme kyllä Afrikkalaisen kirjallisuuden professori istui salissa sinne mennessämme. Hän on ihana, keski-ikäinen tumma nainen, joka käyttää värikkäitä vaatteita. Meillä synkkasi heti ja sain ensimmäiseksi luettavakseni kirjan, jonka nimi on vapaasti suomennettuna: "Päivä, jolloin Aku Ankka söi Margaridan ensimmäisen kerran." Kuultuani kirjan nimen viittasin ja kysyin: "Opettaja, mitä tarkoittaa, että Aku Ankka syö Margaridan?", koska en tosiaankaan ymmärtänyt otsikon kaksoismerkitystä. Kommentillani sain koko luokan räjähtämään nauruun. Verbiä "syödä" voi ilmeisesti käyttää myös merkityksessä "harrastaa seksiä". (Sama kaksoimerkitys taitaa esiintyä suomenkielessäkin. Tajusin sen liian myöhään.) Kun kerroin kommentistani kämppikselleni hän vain totesi, että: "Hyvä juttu. Nyt opettaja muistaa sinut varmasti."

Toinenkaan koulupäivä ei ollut aivan sellainen kuin olin kuvitellut. Meidät Erasmusopiskelijat on potkittu ulos muutamalta kurssilta, koska opetusresursseja ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Portugalin poliittinen tilanne näkyy yliopistoelämässä muutenkin esimerkiksi ensimmäisen viikon mielenosoituksina. Onneksi ne kurssit, joille minut lopulta on hyväksytty vaikuttavat lupaavilta. Kirjallisuudenprofessorit ovat molemmat ihania ja sympaattisia rouvia ja kurssisisällöt jännittäviä. Tunnen myös pärjääväni ja ymmärtäväni varsin hyvin, vaikka opiskelenkin vieraalla kielellä. Brasilian kolonialistinen kirjallisuus alkaa vasta ensi viikolla, koska herra professori on kuulemma lomamatkalla Brasiliassa. Nyt on minun vuoroni lomailla ja lähteä kuuntelemaan fadoa, perinteistä portugalilaista musiikkia sekä ehkä mennä juomaan muutama lasillinen Bairro Alton ihanaa ja halpaa mojitoa. Oikeastaan aika hyvä, että ne kurssit, joilta minut potkittiin pois olisivat olleet perjantaisin...

Não há festa como esta!

Huomenna alkaa yliopisto! Olisin ihan hyvin voinut lomailla vielä vaikka kuukauden. Lissabonissa ei ole pulaa kivasta tekemisestä. Luentojen alkamisesta huolimatta olen pikkuhiljaa alkanut omaksua paikallisten rennon elämänasenteen. Minulla ei esimerkiksi ole vielä mitään tietoa, mitä kursseja aion syksylle haalia, mutta ei se mitään! Lopulliset valinnat täytyy tehdä vasta kuukauden päästä. Viimeiset kolme päivää ovat olleet aivan mahtavia. Taidan olla rakastumassa Lissaboniin...

 Perjantaina menin viimein yliopiston vaihtotoimistolle ja sain sieltä ohjekirjasen, jonka mukaan minun tulee syksyn mittaan toimia. Erasmustoimiston nainen on ehdottamasti epäsympaattisin henkilö, jonka olen Portugalissa tavannut. Saman totesi myös Pedro. Raahasin portugalilaisen ystäväni oikeuksiani puolustamaan, koska itse olen jo kaksi kertaa jäätynyt samaisen naisen edessä ja ryhtynyt änkyttämään portugaliksi. (Änkyttäminen ei yleensä kuulu tapoihini millään kielellä.) Harmi vain, että tämä kyseinen neiti sai Pedron aivan yhtä hiljaiseksi kuin minutkin. Ohjekirjasesta oli sentään hyötyä ja sen jälkeen kiertelimme yliopiston tiloissa ja kävimme syömässä yliopiston vegaaniruokalassa. Lissabonin kasvisruokalassa käytetään myös seitania ja ruoka maksaa lähes saman verran kuin Unicafessa, 2,40 euroa. Täällä sen valmistamiseen ei tosin taideta saada valtion apua. Ilahduin siitä, että ruoka oli hyvää sekä siitä että Lissabonin yliopistollakin on yliopistoliikunnan kaltainen organisaatio. Toisaalta en usko, että minun kannattaa hankkia vuosijäsenyyttä, koska olen ollut jokseenkin laiska urheilija Suomessakin...

Perjantai-illaksi olin sopinut treffit Jannen kanssa ja tarkoituksemme oli suunnata yhdessä Erasmusbileisiin Alfaman kaupunginosaan. Erasmusbileet paljastuivat surkeiksi: kello kahteentoista mennessä paikalle oli raahautunut muutama eksyneen oloinen vaihtari ja pääsymaksu oli 10 euroa. Pakenimme Bairro Altoon brasilialaisiin bileisiin ja joimme lohdukkeeksemme muutaman puolen litran caipirinhamukillisen. Loppuillasta koittikin sitten ensimmäinen taksimatkani täällä Lissabonissa. Minua on varoiteltu siitä, että jotkut taksikuskit ovat täällä huijareita (heillä ei tietenkään ole mitään kattojärjestöä) ja puijaavat erityisesti blondeja, puolustuskyvyttömiä turisteja ajamalla turhaan ympäri kaupunkia ja pyytämällä sen jälkeen paljon suuremman korvauksen kuin olisi tarpeen. Ehkä osittain hilpeästä nousuhumalastani johtuen päätin siis höpöttää taksikuskille koko matkan. Juttelimme taksikuskin lapsuudesta ja hänen perhe-elämästään. Muistaakseni lohdutin häntä myös harmillisen avioeron takia. En tietenkään muistanut, enkä osannut selittää missä asun, mutta onneksi meillä synkkasi niin hyvin: taksikuski laittoi mittarin pois päältä, vaikka jouduimme kotiani etsiessä tekemään monta ylimääräistä lenkkiä. Lopuksi hän antoi minulle vielä käyntikorttinsa ja käski soittaa, jos ikinä olen eksyksissä. Varmasti soitankin! Koko matka maksoi minulle kolme euroa.

Eilen pidimme saksalaisten tyttöjen ja heidän kanadalaisen kokkiystävänsä kanssa vegaanipiknikin. Ruoka oli todella hyvää ja minua vähän hävetti kun olin niin huonosti valmistautunut. Krapulan ja heikkojen kokkaustaitojen ansiosta toin itse paikalle lähinnä hedelmiä. Alice, kanadalainen tyttö ehdotti, että ajaisimme ensi perjantaina rannalle, tekisimme nuotion ja nukkuisimme siellä yön yli. Idea on ihanan romanttinen! Saa nähdä, miten ehtii... Olen ehtinyt lupautua tekemään viikonloppuisin vaikka mitä! Eilen illalla oli viimein meidän kerrostalomme voimin järjestetty Churrasco eli brasilialainen grillijuhla. Ne olivat koko tähän astisen vaihtoaikani parhaat bileet. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten paljon rakastan tanssimista! Tanssin koko yön forróta, salsaa ja sambaa ja pojat totesivat, että minun on yksinkertaisesti pakko muuttaa brasiliaan, koska olen brasilialaisempi kuin he. Karnevaaleille on ainakin vielä päästävä! Tutustuin bileissä kolmeen portugalilaiseen ja varsinkin yhden kanssa synkkasi täydellisesti. Tulin todella iloiseksi kun kuulin, että Ana (joka muuten näyttää aivan Anna Abreulta) muuttaa kuun lopussa naapurihuoneeseeni. Ana on arkitehtiopiskelija ja sovimme, että menemme ensi viikolla yhdessä tanssimaan. Joskus aamuviiden maissa, juotuani vähintään puoliämpärillistä sangriaa kömmin yläkertaan. Tänään päätin ottaa sittenkin vähän rauhallisemmin, vaikka lupauduinkin viime yönä eräisiin toisiin brasilialaisiin bileisiin.

Minua ihastuttaa täällä ihmisten vallattomuus ja spontaanius. Esimerkiksi tänään kun olimme eräässä puistossa kuuntelemassa ilmaista jazzkonserttia monet olivat konsertin lopussa nousseet piknikvilteiltään ja alkaneet tanssia, mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lissabon taitaa olla täynnä todella taitavia amatööritanssijoita. Olen jokseenkin varma, että seuraava Michael Jackson tulee täältä!

Vielä yksi kesälomapäivä

Mikään ei tepsi koti-ikävään paremmin kuin portugalilainen ranta! (Paitsi ehkä brasilialainen ranta.) Tänään matkustimme Marisan ja Laran kanssa Ericeiran aaltoja katsomaan ja ne toden totta olivat valtavia. Olen niin iloinen, että olen viimein onnistunut saamaan naispuolisiakin kavereita. Täällä ollessa tuntui aluksi, että vain pojat (enimmäkseen brasilialaiset) haluavat tehdä tuttavuutta kanssani, mutta itse arvostan sitä, että saan ystävikseni molempien sukupuolien edustajia. Kaiken lisäksi Marisa ja Lara ovat todella huippuja! En aluksi tutustunut heihin kovin hyvin, koska vaikka Lara on kämppikseni, hän ei puhu kovin hyvää portugalia vielä ja minusta tuntuu, että ymmärsimme toisiamme kunnolla vasta tänään kun puhuimme koko päivän englantia rannalla. Ehkä minun täytyy hieman joustaa portugalin puhumisesta erasmusporukoissa. Kuulenhan sitä ensi viikosta lähtien koulussa joka päivä ja Rodrigon kanssa voin puhua portugalia kotonakin.

Saksalaisten tyttöjen seura tepsi koti-ikävään , koska he muistuttavat niin paljon joitakin suomalaisia ystäviäni! Molemmat ovat kasvissyöjiä ja kaiken lisäksi he rakastavat kirjallisuutta, vaikka ovatkin lääketieteellisessä. Marisa on samassa yliopistossa kanssani ja hän oli huomannut saman kuin minä: tiedon siirto erasmusopiskelijoille tökkii tänä vuonna pahasti. Oli kuitenkin helpotus kuulla, että joku on kaikesta yhtä pihalla kuin minä ja tulimme siihen lopputulokseen, että meitä tuskin potkitaan pihalle, vaikka tekisimmekin jotain väärin ilmoittautumisiin ja muihin paperiasioihin liittyen. Huomenna menen erasmustoimistolle uudemman kerran. Tällä kertaa sen pitäisi olla auki ja minun pitäisi saada jonkinlainen infopaketti, joka toivottavasti selkeyttää asioita. Alan olla aika innoissani koulun alusta, koska tein kaikki kurssivalinnat uusiksi. (Osaa niistä kursseista, jotka valitsin keväällä Suomessa ei edes järjestetä.) Saan pitkästä aikaa opiskella kirjallisuutta! En malta odottaa...

Koti-ikävä

Pakottaudun kirjoittamaan blogia, vaikka tänään on ensimmäinen todellinen koti-ikäväpäivä (tai ehkä pikemminkin J-ikäväpäivä), eikä minua huvittaisi mikään muu kuin käpertyä sängylle ja nähdä unta siitä, että elän toisenlaisessa todellisuudessa. Nautin Madridin reissun jokaisesta sekunnista ja jopa eilisilta ennen lentokentälle lähtöä oli ihana. Kävelimme J:n ja Luisin kanssa öisessä Madridissa ja katselimme upeasti valaistuja rakennuksia. Öisen turistikierroksemme päätteeksi hyvästelin Luisin ja lähdimme J:n kanssa kohti lentokenttää. Ihana J lähti saattamaan minua aikaiselle aamulennolleni, vaikka hänellä oli tänään luento. Aamuöiseen taksiin meillä ei Madridin hinnoilla olisi ollut varaa.

Lentokentällä nukkuminen tai sen yrittäminen ilman kunnon retkivarustusta olikin sitten yhtä helvettiä. Päädyimme makaamaan jäätävällä kivilattialla, joka tuntui jokseenkin ikävältä sukkahousuja vasten. Madridin helvetti ei ole kuuma vaan kylmä. Lentokentällä, toisin kuin missään muualla kaupungissa, on harvinaisen tehokas ilmastointi. Kun tähän yhdistetään vielä kuukautiskivut voitte (ehkä) kuvitella, millainen viimeyö minulla oli. Kaikesta huolimatta olisin voinut jäädä vaikka asumaan Madridin lentokentälle, jos olisin saanut tehdä sen yhdessä J:n kanssa! Kylmä kivilattia ei tunnu täysin sietämättömältä kun joku lämpöinen olento tuhisee siinä vieressä. Sietämättömältä tuntui sen sijaan Madridista lähteminen. Muuttuuko tämä koskaan yhtään helpommaksi, vai onko seuraava ero entistä pahempi kun J tulee käymään Lissabonissa parin viikon päästä? (Olisipa jo parin viikon päästä!) Joskus mietin, miten voin olla niin onnekas, että rakastan jotakuta näin paljon vielä kolmen ja puolen vuoden seurustelun jälkeenkin. Eikä tunne ole edes laimenemaan päin.

Laskeuduin Lissaboniin aamulla kello 7.20 ja olin kuoleman väsynyt, kuten arvata saattaa. Lähdin kuitenkin yliopistolle, koska koulu alkaa jo ensi viikolla, enkä vielä oikein edes tiedä, mitä kaikkea minun pitäisi ennen sitä yliopistolla tehdä. Päivääni ei hiukkaakaan parantanut se, että vastaanotto Erasmustoimistolla oli äärimmäisen tyly. Ymmärsin sen jälkikäteen, sillä ilmeisesti Erasmustoimisto ei ollut varsinaisesti auki tänään. Joko olen tyhmä kun en tullut tarkistaneeksi asiaa etukäteen, tai sitten minulla kävi vain huono tuuri. Oli miten oli tunnen olevani täysin hukassa kouluun liittyvien asioiden suhteen. Kukaan yliopistolla ei neuvo, mitä pitää tehdä ja milloin. Erasmustoimisto ei vastaa sähköposteihin, koska siellä on kuulemma liian kiireistä. Toivottavasti saan Jannelta apua huomenna kun menemme rannalle. Hän on ilmeisesti jo onnistunut hoitamaan joitakin opiskeluun liittyviä paperiasioita. Ehkä hän osaa selittää, mitä pitää tehdä ja mistä saa tietoa. Koulun alku ensi maanantaina jännittää hirveästi! Mitenköhän löydän edes oikeisiin luokkahuoneisiin?

En Madrid

Veera oli täysin oikeassa sanoessaan, että mesekeskutelut eivät johda kuin väärinkäsityksiin ja riitoihin. (Voi kunpa J saisi pian hommattua itselleen internet-yhteyden ja Skypen!) J:n osalta viime torstain tapahtumat etenivät seuraavasti: J oli juuri saanut kirjoitettua, että baarissa sattui pieni vahinko ja joku edessä tanssinut espanjalainen tyttö kääntyi ja suuteli häntä innokkaasti. Tässä kohtaa yhteys ilmeisesti katkesi, koska J:llä ei ole omaa nettiä ja hänen on aina tuotava kannettavansa mukaan yliopistolle voidakseen surffailla koneella. Olin juuri ehtinyt vastata, että: "Jaaaaa", jonka J oli tulkinnut niin, että minulle on melkolailla se ja sama, hyökkäävätkö espanjalaiset naarasleijonat hänen kimppuunsa baarissa vai eivät. Niinpä hän ei laittanut katkenneen keskustelun perään edes hintavaa tekstiviestiä vaan jäi iloisena odottamaan seuraavan päivän jälleennäkemistämme. Itse olin varma, että J on idiootti, joka ei enää vastannut "Jaaaa":ta seuranneisiin viesteihin ("Mitä helvettiä?", "Kuinka kännissä olit?" jne.), koska halusi pakoilla minun ärtymystäni. Valvoin koko yön ja mietin, mitä tapahtuisi, jos en ilmestyisikään lentokentälle J:n tullessa vastaan. Onneksi en sentään mennyt toteuttamaan suunnitelmiani!

Madridissa on ollut ihanaa! En voinut olla J:lle vihainen kovin kauaa, vaikka Madridin lentokentällä tunnustan käyttäytyneeni jäätävästi. Se, että J humalassa suutelee vahingossa jotakuta, eikä muista edes tämän kasvoja on kuitenkin aika vähäistä sen rinnalla, että olen itse ollut teini-ikäisenä Brasiliassa ja koonnut listaa niistä yli 50 miehestä, joita olen suudellut. (Puolustukseksi voin kertoa, että muutkin ikäiseni tytöt harrastivat samanlaisia listoja!) Lentokentältä lähdimme aluksi tutustumaan J:n kotiin ja kotikaupunginosaan, Leganésiin. Leganés ja Carlos III de Madridin yliopisto ovat kuin Madridin Otaniemi! Ne sijaitsevat kaukana ydinkeskustasta, metro ei yllä tänne asti ja yliopiston rakennukset on tehty punaisesta tiilestä. J:n luota keskustaan matkaaminen kestää tosiaan noin tunnin, mutta yliopistoon nähden hänen asuntonsa sijainti on loistava. Asunto on myös ihana. Se on pieni, mutta kodikas ja toisin kuin minä, J on tyytyväinen saadessaan omaa rauhaa: hänellä ei ole kämppiksiä. Viimeisen neljän päivän aikana olemme ehtineet tutustua Madridin yöelämään, käydä eläintarhassa ja El Retiron puistossa sekä matkustaa Madridin lähellä sijaitsevaan keskiaikaiseen kaupunkiin, Toledoon.

Tapasimme meksikolaisen Luisin, joka oli yksi niistä vaihtareista, joista eniten pidin ollessani Brasiliassa. Luis suorittaa parhaillaan lääketieteellisen harjoittelua Madridissa ja olen onnellinen voidessani tutustuttaa J:n johonkuhun englantia hyvin puhuvaan henkilöön. Hänellä on ymmärrettävästi paljon pahempi kulttuurishokki kuin minulla. Ilman kunnollista espanjankielentaitoa Madridissa on vaikea solmia kontakteja paikallisiin. Onneksi J on niin fiksu! Hän oppii kyllä kieltä kun kuulee sitä joka päivä. Kaupunkina Madrid on todella erilainen kuin Lissabon. Tajusin kotikaupunkiemme kokoeron vasta kun näin Madridin metrokartan. Se on kuin hämähäkin seitti! Lissabon tuntuu tosiaan pieneltä kyläpahaselta Madridiin verrattuna. Madridin keskustassa kävellessä tulee välillä sellainen olo kuin olisi jälleen São Paolon ytimessä. Joka paikka kuhisee ihmisiä. Valtavasta ihmismäärästä huolimatta me olemme J:n kanssa jälleen muukalaisia. J sanoi, että meitä tuijotetaan julkisissa vielä enemmän nyt kun minä olen mukana. Odotan Suomeen paluussa kaikista eniten ehkä juuri sitä, että kadulla saa kulkea rauhassa, ilman katseita.

Reissaaminen J:n kanssa on kuitenkin ollut mahtavaa. Olen varma, että haluan tulla takaisin Madridiin vielä monta kertaa. Yli 36 asteen lämpötilasta johtuen museoiden ja taidegallerioiden kiertäminen ei ole ollut kovin houkuttelevaa. Ensi kerrallekin jää siis paljon nähtävää. Nyt täytyy mennä J:tä vastaan sillä hän pääsee luennolta. Adiós!

Pudotus maan pinnalle

Pääni on kyllä ihan sekaisin. Minun olisi tarkoitus herätä huomisaamuna kello viisi ja suunnata poikien (Lukasin ja Luizin) kanssa lentokentälle, mutta en ole edes pakannut laukkuja vielä eikä minua huvita sitä tehdäkään. Viimeiset päivät ovat olleet niin ihania, että täytyihän minun jossakin vaiheessa pudotakin maan pinnalle. En vain olisi toivonut, että se tapahtuu tällä tavalla.

Eilen olimme taas koko päivän rannalla ja tutustuin uusiin brasilialaisiin, jotka olivat vihdoinkin tyttöjä. Letícia ja Luana asuvat lähellä kotiani ja varsinkin Letícia vaikutti todella avoimelta ja mukavalta. Sovimme, että menemme Bairro Altoon joku päivä kun tulen takaisin Espanjasta. Kävelimme rannalla, nautimme lämpimästä tuulesta, joka toi terveiset Afrikasta ja rusketuimme, jos minun auringon käräyttämää selkääni ei lasketa. Voisin mennä rannalle vaikka joka päivä. Tänään päädyimme kuitenkin matkustamaan Orienteen katsomaan nähtävyyksiä. Parque das Nações on moderni teemapuisto, jonka Lissabon rakennutti maailmannäyttelyn kunniaksi. Söin myös bacalhauta, perinteisesti valmistettua turskaa ensimmäistä kertaa. Ravintolan omistaja on ihana! Hän on brasilialainen, mutta hänellä on sukujuuria Suomessa ja kuuden euron turska-annokseeni ei lopulta kuulunutkaan pelkkä turska vaan pienenä lisäkkeenä tarjoiltiin ilmaista vinho verdeä ja jälkiruuaksi melonia. Taidanpa mennä uudelleen moikkaamaan kyseistä herraa. Muutama tunti sitten saavuin kotiin onnellisena ja kylläisenä kunnes törmäsin Skypessä roikkuvaan J:hin. Hän ei voinut puhua, koska istui yliopiston kirjaston koneella, mutta Skypen mesetoiminnon avulla sain kuulla sen, mitä en olisi halunnut kuulla.

J oli ottanut osaa ensimmäisiin opiskelijabileisiinsä Madridissa ja kappas vain, oli sitten myös suudellut espanjalaista kaunotarta ensimmäistä kertaa. Olen niin vihainen sekä itselleni että J:lle. Itselleni siitä, että seurustelen lapsellisen idiootin kanssa ja J:lle siitä, että hän on tuo lapsellinen idiootti. Mitä mieltä olette: pitäisiköhän minun alkaa etsiä täältä vähän kypsempää seuraa? Tarjokkaita kyllä löytyisi... Voisin hyvinkin kuvitella muuttavani vielä joskus vaikkapa Brasiliaan. São Paolon yliopistolla annetaan kuulemma suomen kielen oppitunteja.

Stand upia portugaliksi ja vieras Portosta

Ostin menopaluulipun Madridiin! Viime hetkellä ostettu lippu on tietysti melko kallis (yli 70 euroa), mutta tällä kertaa voin myös viipyä Madridissa kokonaiset viisi päivää kun oma kouluni ei vielä ole alkanut. Olen niin onnellinen, että voin nähdä J:n ja olen onnellinen myös siitä tiedosta, että hänkin saa jossain vaiheessa kotiinsa internet-yhteyden. Skype-puhelut ovat kaukosuhteen pelastus.

Toissapäivänä sain suomalaisen vieraan Portosta, Pohjois-Portugalista. Veera on myös ollut Rotary-vaihdossa Brasiliassa kuten minäkin ja opiskelee suomenkieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Huvittava sattuma, että löydän kaksoisolentoni Portugalista! Menin Veeraa vastaan Orienten metroasemalle, joka on punaisen linjan päätepysäkki ja jossa sijaitsee myös muilta paikkakunnilta tulevien bussien terminaali. Saavuin paikalle erittäin hyvissä ajoin, noin kaksi tuntia ennen Veeran saapumista ja olin haltioissani kun huomasin löytäneeni paikallisen Itäkeskuksen. Olen ihmetellyt, mistä portugalilaiset ostavat kaikki hygieniatuotteensa ja päivittäistavaransa, koska keskustan pikkukauppojen tarjonta on aika rajallinen. Orientesta löysin esimerkiksi samaa deodoranttia kuin Suomesta. Soijasta ja seitanista valmistettuja kasvissyöjän herkkuja on Lissabonissa tarjolla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Alkaa tuntua siltä, että voisin todellakin asua täällä vaikka koko loppuikäni!

Kiertelimme Veeran kanssa kävellen Lissabonin keskustaa, kävimme oluella ja lähdimme illalla Bairro Altoon. Pelkäsin, ettei siellä olisi hääppöisiä bileitä maanantai-iltana, mutta olin väärässä: Bairro Altossa on ilmeisesti bileet joka päivä. Tavasimme Veeran brasilialaisen tuttavan, upean noin neljäkymppisen kirjallisuuden tohtorin, jota luulin rehellisesti sanoen korkeintaan kolmekymppiseksi. Tuolta minäkin haluan vaikuttaa parinkymmenen vuoden päästä! Joimme mielettömän hyvää caipiroskaa ja Super Bockia, portugalilaista olutta. Joka paikassa oli paljon Brasilialaisia ja brasilialaista musiikkia, joten tunsin oloni varsin kotoisaksi. Veera puhuu täydellistä portugalia pääkaupunkin aksentilla. Kerroin Veeralle omista vaihtokokemuksistani Limeirassa, São Paolon maaseudulla ja totesimme, ettei lottovoitto tainnut Rotary-vaihdossa osua ihan minun kohdalleni. Välillä minuun iskee täälläkin pelko, että joku vangitsee minut siivoamaan uima-allastaan hammasharjalla tai pesemään omia alushousujaan (nämä asiat koin jo vuonna 2005 Brasiliassa), mutta sitten muistan, että olenkin Lissabonissa, olen jo iso tyttö ja olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja tekemisistäni täällä. Jospa tämä vaihto olisi kokonaisuutena hieman onnistuneempi kokemus kuin Brasilian vuosi, josta puolet kului varsin hankalissa olosuhteissa.


Eilen lähdimme Veeran ja Jannen kanssa Sintraan. Janne on toinen Helsingin yliopiston Erasmus-vaihtari ja ajattelin, että hänkin ehkä haluaisi lomailla vielä ennen opiskelujen alkua. Turistioppaassa sanottiin, että Palácio de Pena ja maurilinna eli Sintran päänähtävyydet sijaitsevat noin kymmenen minuutin matkan päässä Sintran keskustasta. Emme vain ymmärtäneet tarkistaa, tarkoittiko opas kymmenen minuutin kävelymatkaa. Ilmeisesti ei tarkoittanut. Kävelimme yli tunnin jyrkkää ylämäkeä hiostavassa kuumuudessa, ja kun viimein pääsimme vuoren huipulle, olimme niin uupuneita, ettemme enää jaksaneet lähteä maurilinnoitukselle, joka oli vielä Penaakin hankalamman taipaleen päässä. Palácio de Pena oli vaikuttava paikka. Romanttista, manueliinista ja jopa goottityyliä yhdistävä linnake on ollut portugalilaisten kuninkaallisten käytössä. Linnan muureilta aukenivat huikaisevat näköalat kohti Lissabonin lähialueita. Illalla lähdimme etsimään fadoklubia. Emme löytäneet perinteistä portugalilaista musiikkia, mutta sen sijaan päädyimme kuuntelemaan stand upia portugaliksi. Se oli outo kokemus. Portugalilaiset esiintyjät esimerkiksi tekivät pilaa brasilialaisista maahanmuuttajista riolaisaksentteineen, vammaisista ja jopa suomalaisista (varmaankin finanssikriisin takia). Rehellisesti sanoen en pitänyt esitystä kovin hauskana. Kestää ehkä hetken ennen kuin pääsen sisälle portugalilaisen huumorin saloihin.

Turistin touhuja

Löhöilen sängylläni ja syön omenaa. Olo alkaa tuntua kotoisalta. Lukuun ottamatta sitä, että ikävöin J:tä luulen, että voisin pitää Lissabonista ainakin yhtä paljon kuin Helsingistä. Alan myös tottua uuteen kotiini, joskin tänään sain myös ensimmäisen kulttuurishokkikohtaukseni. Omapa on vikani, mutta lähdin reissuun ilman sairausvakuutusta (vakuutellen itselleni, etten lähes koskaan ole sairastu.) Lienee kohtalon ivaa, että olen ollut kipeänä jo yli kaksi viikkoa, eikä flunssa ota laantuakseen. Kaiken lisäksi oikean kylkeeni sattuu jatkuvasti ja kipu pahenee rasituksessa, mikä on hieman ikävää Lissabonin mäkistä maastoa ajatellen. Kysyin saksalaiselta, täällä jo vuoden asuneelta kämppikseltäni lääkärikuluista ja hän sanoi, ettei Lissabonissa kannata mennä lääkäriin edes julkiselle puolelle, koska maksut ovat huimia. Hävettää myöntää, mutta sillä hetkellä puhkesin itkuun.

Koti-ikävä iskee helposti kun eteen tulee tilanne, jossa ei tiedä miten toimia. Suomessa marssisin tietenkin YTHS:lle, eikä se maksaisi juuri mitään. Täällä on näköjään toisin... Kaiken lisäksi hengitysvaikeudet ovat minusta pelottavia. Lapsellisesta itkustani oli kuitenkin jotain hyötyä. Rodrigo talutti minut kädestä pitäen apteekkiin ja sain hankittua sekä särkylääkettä että hengitystiet avaavaa allergialääkettä. Sen jälkeen hän on huvittanut minua kysymällä tunnin välein: "Oletko muistanut ottaa lääkkeesi?". Rodrigo on reilu! Hän esimerkiksi ohjasi minut ystävällisesti kauppaan ja vaati saada kantaa kauppakassini eilen. (En ollut löytänyt lähikauppaa vaan kävelllyt joka kerta pitkän matkan edestakaisin.)

Hengitysvaikeuksia ja inhottavaa flunssaa lukuun ottamatta viimeiset kolme päivää ovat olleet loistavia. Torstain juhlien jälkeen päädyin viettämään perjantain Alfamassa ja Chiadossa são paololaisten, Luizin ja Fernandon sekä puolalaisen Lukasin kanssa. Olin niin onnellinen kun pääsin höpöttelemään koko päivän portugalia! Kiersimme nähtävyyksiä ja söimme ensimmäistä kertaa Pastel de Nata-nimisiä vaniljaleivoksia. Lauantaina kokosimme isomman porukan ja lähdimme rannalle Lissabonin ulkopuolelle, lähelle Cabo da Rocaa. Nyt minäkin olen nähnyt Euroopan läntisimmän kolkan omin silmin. Ranta oli ihana. Vesi vain oli yhtä kylmää kuin Suomessa eli jäätävää. Tänä aamuna huomasin kärähtäneeni kunnolla ja pahentaneeni flunssaa kylmän veden avulla.

Tänään yritin flunssan takia ottaa rennosti. Lounastin isäni portugalilaisen ystävän kotona ja iltapäivällä teimme kierroksen Chiadossa. Ruin miesystävä, João on näyttelemisen lisäksi opiskellut lingvistiikkaa ja hän lahjoitti minulle portugalin suuren sanakirjan. Olin onnessani myös kun pääsin kirjakauppaan selailemaan muita portugalilaisia aarteita. Miten ihmeessä saan tungettua kokonaisen kirjaston matkalaukkuuni ensi kesäkuussa?

Eksymistä ja sähläämistä

Voisin eilisen päivän perusteella osallistua eksymisen ja sähläämisen maailmanmestaruuskisoihin. Aamulla lähdin etsimään Erasmus-toimistoa, joka sijatsee Bairro Alton kaupunginosassa. Aamulla oloni oli vielä aika virkeä eikä muutama eksyminen matkalla Marquês de Pombalin patsaalta Rua da Silvalle haitannut. Lissabon näyttää, kuulostaa ja tuoksuu juuri sellaiselta kuin olen ajatellut. Ilma on tähän aikaan kosteaa ja lämmintä eli ainakin iho ja hiukset riemuitsevat. Bairro Altossa vastaan tulevat portugalilaiset ja koko kaupunginosa vaikuttivat sympaattisilta. Talot ovat koristeellisia, mutta ränsistyneitä ja vastaantulijatkin jotenkin ihanan puolihuoliteltuja. Yhdeltä parvekkeelta koiransa kanssa elämän menoa tarkkaileva mummo vilkutti minulle ja kaikki ovat todella avuliaita mitä tien kysymiseen tulee. Onneksi ovat, koska kysyin tietä eri vastaantulijoilta noin 20 kertaa. Erasmustoimistosta sain tarvittavat paperit julkisen liikenteen korttia varten, tietoa Erasmuslisboan toiminnasta sekä portugalilaisen sim-kortin. Sim-kortti tosin on kämppikseni mukaan turhan kallis: 15 euroa kuukaudessa ja yritän ottaa selvää, jos löytäisin halvemman liittymän.

Iltapäivällä alkoi sähläys. Minun oli tarkoitus löytää tieni yliopistolle, ilmoittautua ja pyytää tarvittavat leimat metrokorttia varten. Ilman kuukausikorttia menopaluu maksaa täällä 2,10 euroa. Se ei ole kovin paljoa, mutta joudun kulkemaan metrolla kouluun joka päivä ja pitkällä aikavälillä kuukausikortti tulee halvemmaksi. Matkalla Bairro Altosta Marquês de Pombalin metroasemalle en vielä onnistunut eksymään. Sisällä asemalla eksyin. Kun lopulta löysin lippuautomaatin totesin, että en osaa käyttää sitä. (Onnistuin tukkimaan yhden automaatin pahvisella kortilla ja jouduin siirtymään seuraavaan.)  Onneksi portugalilaiset ovat avuliaita! Vartija oli katsellut sivusta touhujani ja tuli ystävällisesti auttamaan. Hän näytti miten ostan menopaluun yliopistolle. Harmi vain, ettei hän tullut mukaani metroon, koska valitsin keltaisen sijasta sinisen metrolinjan ja ajelin toiselle puolelle kaupunkia ennen kuin tajusin, että jotain on vialla. Ja ajelin vielä takaisin. Ostettuani uuden metromatkan yliopistolle (yksin tällä kertaa) onnistuin vihdoinkin löytämään kampusalueen. Kielten laitoksen löytäminen ei sitten ollutkaan yhtä helppoa. Kävelin valehtelematta jokaisen yliopistorakennuksen vastaanottoon, josta minut aina ohjattiin seuraavaan. Päästyäni kielten laitokselle jonotin vastaanottoon noin 20 minuuttia, koska siellä oli jonoa. Jonottamisen jälkeen selvisi, että olen väärässä paikassa ja minun olisi pitänyt mennä Erasmustoimistoon, joka sijaitsee yliopiston kirjastorakennuksessa.

Erasmustyöntekijä oli mukava, nuori nainen ja rauhoitteli minua kun kerroin, millaisen matkan olin taittanut toimistolle. Hän kertoi, että koulun alkuun on vielä aikaa (koulu alkaakin 20. päivä 13. päivän sijaan) ja sitä ennen minulla on vielä paljon aikaa tutustua uuteen kotikaupunkiini. Käytyäni Erasmustoimistossa, en löytänyt enää reittiä ulos, koska rakennus on sokkeloinen. Metrossa huomasin, että olin unohtanut tuoreen opiskelijakorttini Erasmustoimistoon. Hienoa! Eksyminen on raskasta. Toilailuni tuntuvat lähinnä huvittavilta nyt kun istun turvallisesti kotini olohuoneessa, mutta eksymistilanteessa hätä ja ärsyyntyminen on aitoa. Onneksi voi aina kysyä neuvoa... Puoli viiden maissa iltapäivällä olin nälkäinen, väsynyt jatkuvaan eksymiseen ja tunsin oloni alieniksi. Ihmiset tarkoittavat tuskin pahaa kun tuijottavat minua kadulla, autot hidastavat kohdallani ja osa huutelee perääni asioita kuten: "Piutiful, linda, bella...". On kuitenkin rasittavaa olla eksynyt muukalainen. Ehkä siihen tottuu.

Löydettyäni lähikaupan, joka ei valitettavasti ollut kovin lähellä kotiani ja eksyttyäni kotimatkalla päätin, että en lähde tänään enää mihinkään. Kahdeksalta meillä oli Skype-treffit J:n kanssa ja hän sai osansa vuodatuksestani. Tajusin, että minulla on oikeasti vähän liian kova ikävä J:tä siinä vaiheessa kun katselin haikeana pulupariskunnan pussailua vessan ikkunasta. Rajansa kaikella, vai mitä? Puhuimme yli tunnin ja suunnittelimme, että minä voisin mennä käymään Madridissa ehkä jo ennen luentojen alkua eli ihan pian! Skype-puhelun jälkeen yksi kämppiksistäni tuli kotiin ja kerroin hänellekin päiväni kulusta. Rodrigo on mukava brasilialainen ja hän vain nauroi seikkailuilleni. Rodrigo kertoi, että yläkerrassa järjestetään läksiäiset erään puolalaisen tytön kotiinpaluun takia ja minäkin sain kutsun. Yläkerran naapurit ovat huippuja! Suurin osa on brasilialaisia ja minut otettiin aksenttini takia iloisesti mukaan. Enpä olisi uskonut, että tanssin forróta ja sambaa ensimmäisenä iltanani Portugalissa! 

Perillä Lissabonissa

Perillä ollaan. Kaikki tuntuu kamalan epätodelliselta. Ihan kuin olisin vieraalla planeetalla ja saisin yhteyden Maahan. (Humanistille wifi-yhteyden avaaminen omatoimisesti ei ollut kovin helppoa.) Eilinen aamupäivä oli hirveä. Vasta matkalla lentokentälle minulle valkeni se tosiseikka, että olen ihan oikeasti muuttamassa yli yhdeksäksi kuukaudeksi eri maahan J:n kanssa. Pelottaa ajatella, miten kova ikävä vielä tulee, koska menin paniikkiin jo siinä vaiheessa kun J:n pankkireissu kesti eilen suunniteltua kauemmin. Nordean töpeksimisestä johtuen meille jäi enää vähän aikaa olla yhdessä lentokentälle. Astuessani koneeseen en muistaakseni nähnyt juuri mitään, koska itkin niin paljon. 31. 8. 20011 kello 16.55 on ollut ehkä tähänastisen elämäni pahin hetki.

Lentokoneessa oli pakko lopettaa itkeminen, koska siellä oli niin kuuma, että nestehukka oli muutenkin lähellä. Lähdimme matkaan yli kolme tuntia myöhässä, sillä niin kauan kesti saada koneen rikkoutunut jäähdytysjärjestelmä kuntoon. Seitsemän tuntiseksi venähtäneen odottelun aikana ehdin saada ensimmäisen portugalilaisen ystäväni, Valerion, joka on kotoisin Albufeirasta Etelä-portugalista. Valerio on ehkä noin kolmekymppinen, sympaattinen teekkari, joka työskentelee Suomessa Nokialle. Minulle kerrottiin etukäteen, että portugalilaiset ovat ujoja. Valerio totesi, että ujous ei kuitenkaan Portugalissa ole sama asia kuin sulkeutuneisuus ja hän oli varma, että saan perillä paljon ystäviä, koska puhun jo valmiiksi portugalia. Toisella puolellani istui jyväskyläläinen, häämatkaa aloitteleva opiskelijapariskunta. Tuore vaimo oli minua ehkä vuoden pari vanhempi ja innostui kun kerroin, että olen lähdössä vaihtoon. Hän oli itse ollut vaihdossa Istanbulissa ja seurustellut sulhasensa kanssa jo silloin. He antoivat paljon vinkkejä kaukosuhteessa eläville ja painottivat erityisesti, että on tärkeää pitää toinen osapuoli kartalla omassa elämässään. (Muista siis lukea blogiani J!)

Saavuimme Lissaboniin kolme ja puoli tuntia myöhässä ja jännitin kovasti, oliko isäni ystävä, Rui saanut tiedon myöhästymisestäni. Onneksi oli. Ensinnäkin, en olisi löytänyt edes lentokentältä ulos ilman Valeriota, koska eksyn helposti jopa sisätiloissa. Toiseksi, Lissabonissa oli aivan kamala sää. Rui kertoi, ettei tähän aikaan vuodesta yleensä sada näin paljoa, mutta ilmastonmuutos tekee täälläkin tekosiaan. Rui on ihana! Hän on juuri sellainen kuin ajattelin portugalilaisten olevan: ujo, jopa hieman vaatimaton, mutta todella sympaattinen. Onneksi hänellä on hyvä huumorintaju! Minusta tuntui, että tulimme heti toimeen ja hän sanoikin, että voin kutsua häntä sedäkseni. Vanhempani ovat hänelle kuulemma kuin perhettä. Kotikatuni löytäminen ei ollut kovinkaan yksinkertaista varsinkaan siinä sateessa. Huomasin myös, että Portugalin liikennekulttuuri muistuttaa lähinnä Italian ja Espanjan vastaavaa. Emme meinanneet löytää parkkipaikkaa mistään, koska kaikki olivat jättäneet autonsa lojumaan minne sattuu. Useilla kaduilla vapaana oli ainoastaan toinen kaista. (Onnea vain vastaantulevalle liikenteelle!) Kun lopulta löysimme tulevan kotini, kello oli jo yksi yöllä. Vuokraemäntäni totesi kellon olevan sen verran paljon, että saan lisää käytännön ohjeita asumiseen huomenna. Hän kuitenkin antoi minulle Lissabonin kartan ja avaimet omaan huoneeseeni, ulko-oveen ja välioveen. En todellakaan muista mikä niistä on mikin.

Asuntoni on muuten ihana! Tämä on vanha talo, jossa on korkeat huoneet ja keittiössä on azulejoja, portugalilaisia koristekaakeleita. Huoneessani on appelissiininväriset seinät ja pieni parveke. En voisi olla onnellisempi missään muussa huoneistossa. Kaikki täällä on vanhaa, mutta sympaattista. Esimerkiksi vessassa ihmettelin jonkin tovin, miten se vedetään, kunnes äkkäsin yläpuolellani roikkuvan säiliön ja narun, johon hädin tuskin yletin. Lattiat ovat paksua, tummaa lankkua. Kämppäkavereihini en ole ehtinyt törmätä vielä, koska tulin eilen niin myöhään. Pitäisiköhän uskaltautua ulos huoneestani tervehtimään?

Lähtöpaniikki ja rakas J

Lähtöpaniikki on käynnissä, mutta ei minun vaan J:n. Sain pienen taistelun jälkeen omat matkalaukkuni pakattua ja nyt istun J:n vanhempien luona kirjoittamassa... ja odottamassa. Huominen jännittää hirveästi. Koneeni lähtee puoli viideltä ja J:n kone lähtee sopivasti puolta tuntia myöhemmin. On ehkä parempi unohtaa ripsiväri kotiin ja varautua nenäliinoin, mutta silti minusta on ihanaa, että lähdemme samana päivänä! "Rakastan sua yli kaiken, nyt ja aina." Miten ihmeessä minä olen onnistunut saamaan maailman ihanimman poikaystävän? Vai lähettelevätkö ne kaikki samanlaisia viestejä?

Kuulin eilen, että isäni nuoruusaikanen ystävä on tuleva naapurini ja tulee minua vastaan lentokentälle. Olen niin helpottunut! Kaiken lisäksi Rui on todella mukava ja seurustelee kuuluisan portugalilaisen näyttelijän kanssa. Täytyy koittaa hurmata tämä herrasmiespariskunta, että pääsen piireihin. Torstaina sovin tapaavani Pedron, tulevan tuutorini, johon tutustuin Erasmuslisboan sivuilla. Pedro tulee kanssani Erasmustoimistoon ja auttaa ehkä käytännön järjestelyissä. Mahtavaa! Apua varmasti tarvitaan, koska minä onnistun eksymään kotikulmillanikin... Nyt täytyy mennä esihyvästelemään J. Kamalaa.