Olen uuvuksissa! Takana on niin vauhdikas viikonloppu, etten ole ehtinyt oikein nukkua missään välissä ja tällä elämän rytmillä viime viikolla hankittu flunssakaan ei ole ehtinyt parantua. Onneksi oli kuitenkin hauskaa! Sanoin luokkakaverilleni (joka ihmetteli tänä aamuna turvonneita silmiäni), että minun täytyy elää yhdessä vuodessa koko se Lissabon, johon hänellä aikaa koko loppuikänsä. Naureskelimme, että ensi kesäkuussa olen todennäköisesti harmaantunut, kumara mummo, mikäli jatkan tätä tahtia... Suomessa onkin sitten aikaa opetella kutomaan villasukkia ja leipomaan pullia!
Viikonloppuni alkoi oikeastaan jo torstaina ja tällä kertaa capoeira-festivaalien avajaisilla. Capoeira-ryhmämme toivotti tervetulleeksi ryhmän barcelonalaisia capoeiristoja ja mestareita, jotka tulivat Lissaboniin kanssamme kisailemaan. Minulla oli flunssa, mutta en millään malttanut olla pois harjoituksista, jotka olivatkin todella hauskat. Ekstrana Brasilian koti-yhdistyksen (Casa do Brasil) tanssiopettaja piti meille forró-tanssitunnin ja kaikki meni loistavasti (rakastan forróta!) siihen asti kunnes eräs noin kaksisataakiloinen capoeirista astui varpailleni, kynteni halkesi ja valkoinen sukkani sai uuden punaisen värityksen. Bob on maailman hyväntahtoisin jättiläinen ja hän oli oikeasti tosi pahoillansa. Forró sai kuitenkin jäädä siltä illalta. En kyllä ymmärrä, miten voin onnistua satuttamaan itseni tanssitunnilla kun en ole satuttanut itseäni capoeirassa vielä kertaakaan. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten Bobin kaltaisella valtavan taitavalla capoeiristalla voi olla niin surkea koordinaatiokyky mitä tanssimiseen tulee... Harjoitus tekee kai mestarin?
Perjantaina Joana, maailman herttaisin baianotyttö piti meille axé-tanssitunnin ja kertoi Baian synkretistisistä uskonnoista. Saimme eläytyä afrikkalaisten orjien jälkeläisiltä perittyjen jumalien hahmoihin ja minä olin Iemanja, koska uimaliikkeet olivat ainoita, jotka takarivipaikaltani kykenin omaksumaan. Lopuksi valmistelimme vielä tanssillisen näytelmän, joka liittyy Brasiliassa sadonkorjuuaikaan, mutta tuo suomalaisista perinteistä mieleen lähinnä tiernapojat. Tässä tosin tanssitaan, eikä niinkään lauleta. Kirosin kalpeaa nahkaani ja vaaleaa tukkaani siinä kohdassa kun Joana koko salin yli osoitti minua ja antoi minulle näytelmässä kuningattaren roolin. Kuten oikeassa elämässä, kuningattaren rooli oli näytelmässäkin olla pidättyväinen ja kieltäytyä kaikesta hauskasta. Juuri kun olimme espanjalaisen kuninkaani kanssa omaksumassa hauskoja tanssillisia liikkeitä Joana tuli sanomaan, että kuningasparin rooliin kuuluu vain sipsutella ympäriinsä ja välttää bailausta, jota kaikki muut ympärillä harrastivat. Onneksi tanssiesityksen läpivieminen kesti vain noin tunnin... Tanssitunnin jättämästä traumasta selvitäkseni suuntasin Jannen kanssa Bacalhoeiroon kuuntelemaan mustalaismusiikkia. Akustinen bändi oli aivan mahtava ja samoin tunnelma! Ihmiset ovat niin kauniita kun tanssivat innoissaan. Olen tainnut unohtanut mainita, että portugalilaiset ovat yleensäkin todella kauniita. Täällä on ihanan paljon erikokoista- ja väristä väkeä kaikista maailman kolkista ja kaunein asuste monen ihmisen päällä on iloinen hymy!
Lauantaina poskionteloni ja kurkkuni olivat niin turtuneita, että päätin jäädä kotiin, vaikka capoeira-festareilla olisikin ollut tarjolla sambaa. Illalla lähdimme belo horizontelaisen kaverini läksijäisiin. Harmillista meidän kannaltamme, mutta hän on saanut historian gradunsa valmiiksi ja palaa Brasiliaan. Ensimmäistä kertaa täällä minulle tuli todella haikea olo siitä, etten välttämättä nää Wessleyta enää koskaan. Juhlat olivat kuitenkin mitä parhaimmat ja suurehkossa kerrostaloasuntossa oli saunamainen tunnelma kun jokainen oli ottanut pari kaveria mukaan bileisiin. Tutustuin moniin huippuihin vapaaehtoistyöntekijöihin, koska yksi Wessleyn kämppäkavereista toimii vapaaehtoistyössä Lissabonissa. Olin pyhästi luvannut itselleni, että en lähde jatkoille, koska olen kipeänä. Aamukolmen aikaan kuitenkin järkeilin, että mielihyvähormooni on oiva parannuskeino ja tekisin itselleni valtavan karhunpalveluksen mikäli en lähtisi jatkoille. Bairro Altossa oli mainiota ja päädyimme muun muassa tanssimaan kadulla joidenkin ennalta tuntemattomien aussipoikien kanssa. Viimeisen caipirinhan siivittämänä päätin kokeilla jotain, mitä en ole aiemmin täällä ollessa vielä uskaltanut tehdä: palata kotiin kävellen, ilman saattajaa. Periaatteessa asun ihan siedettävän kävelymatkan päässä Bairrosta, mutta olen pelännyt esimerkiksi autosta perääni huutelevia ukkoja sen verran, että olen jättänyt aamulenkit väliin tähän asti. Syystakissani on kuitenkin huppu ja joko siitä tai tuurista johtuen sain kävellä koko matkan ihan rauhassa.
Eilinen kului capoeira-leirin päätöstapahtumassa ja sain capoeira-kasteen, vaikka minua on kutsuttu Kristalliksi siitä lähtien kun liityin ryhmään. Luulin ensin, että oma nimeni on vähän omituinen (koska se kuulostaa My little pony-hahmolta), mutta kun kaverini kastettiin Juustoleiväksi olin lopulta ihan tyytyväinen. Olin tietysti kuoleman väsynyt nukuttuani ainoastaan tunnin, mutta väsymyksestä huolimatta päivä oli jännittävä. En ole koskaan ennen nähnyt niin nopeaa tai aggressiivistakaan capoeiraa. Olin kauhuissani kun minut määrättiin pelaamaan erään espanjalaisen mestarin kanssa, joka oli hetkeä aiemmin näyttänyt meille mitä hankalampia liikkeitä. Mestari oli kuitenkin aika reilu kun antoi minun leikkiä aikani, kamppasi minut lopulta ja otti sitten ilmalennosta kiinni näyttääkseen, että suojaukseni ei ollut ihan riittävä. Tänä aamuna oloni oli kuin raihnaisella mummolla, eikä yliopistolle meneminen tosiaankaan olisi innostanut. Minulla ei kuitenkaan ole varaa lipsua läsnäolosta enää yhtään kun tentitkin ovat niin lähellä ja joka tunnilla annetaan nykyään kotitehtäviä. En ymmärrä, missä välissä ehdin tehdä kaiken tarvittavan tai lukea tentteihin. Ensi viikonloppuna on tiedossa Madridin matka ja sitten Luis tulee kylään. Kauheaa, että jouluun on kohta enää kuukausi! Ja joulun jälkeen puolet vaihdostani on jo ohi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti