Leganés

Leganés on hirvittävän ankea syksyllä! Sydämeni on jälleen murusina näin Espanjan matkan päätteeksi kun jouduin jättämään J:n yksikseen tuohon hiljaiseen ja harmaaseen kyläpahaseen, jota joku voisi keskiluokkaiseksi perheidylliksikin nimittää. Kuvaillaanpa Leganésia eli Madridin Vihtiä hieman, että saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tarkoitan. Matka lentokentältä Leganésiin kestää noin tunnin ja 40 minuuttia. Metroa joutuu sinä aikana vaihtamaan monta kertaa ja perille tietää päässeensä siinä vaiheessa kun metrossa ei istu lisäksesi enää ketään muuta. (Leganésin kunniaksi täytyy tosin sanoa, että Vihti-Helsinki välillä ei kulje metroa laisinkaan.) Maan pinnalle tultaessa ympärille aukeaa ristikko toinen toistaan samankaltaisempia katuja, matalia laatikon muotoisia kerrostaloja sekä tähän aikaan vuodesta harmaa taivas. Viikonloppuiltana Leganésissa ei tapahdu juuri mitään. Tiedän tämän nyt, sillä kävimme lauantai-iltana kävelyllä sateisessa Leganésissa. Perheelliset espanjalaiset toki istuivat tavernoissa oluella ja makkaralla jalkapallo-ottelua seuraten ja lapset hyörivät siinä sivussa... Yliopisto-opiskelijoita tai saman ikäisiä nuoria ei sen sijaan näkynyt missään.

Sunnuntaina Leganés on entistä kuolleempi (jos mahdollista), koska kaikki ruokakaupat ovat kiinni, eikä kauduilla ole ketään. Todennäköisesti perhekeskeiset espanjalaiset lounastavat keskiluokkaisessa Leganésissa, keskiluokkaisissa kodeissaan, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää tietenkään. Minua vain hirvittää ajatella noita pitkiä, harmaita leganésilaisia sunnuntaipäiviä, jolloin rakas J:ni joko istuu koko päivän yksin kotona tai vaihtoehtoisesti matkustaa yli tunnin matkan keskustaan nähdäkseen edes jonkin elävän olennon. Silloinkin matka taittuisi ilman seuraa, koska Leganésissa ei ole muita vaihtareita, joita pyytää mukaan. Ei ihme, että J odottaa jo niin kovasti joulua ja sitä, että pääsee muuttamaan Lissaboniin. Tuntuu aivan kauhealta kun rakastaa jota kuta niin paljon ja joutuu seuraamaan sivusta kun tämä joku on onneton. Toivottavasti voimme vielä joskus nauraa sille, että Leganésissakin on tullut käytyä!

Leganésissa oli tietysti hauskaa, koska olimme yhdessä. Jos ei oteta huomioon sitä, että J:n kämppä sijaitsee Leganésissa, se on todella hyvä: kaunis ja kodikas. Lisäksi siellä on lämmitys, mistä alkeellisissa oloissa asuvana lissabonilaisena nautin kovasti. Olen yhä flunssassa. Tauti ei vähäisestä levosta johtuen ole talttunut, eikä koko viikonlopun kestänyt sade helpottanut tilannetta. Osittain minun keuhko-ongelmani takia päätimme kuitenkin ottaa rennosti ja jättää esimerkiksi Madridin baarit koluamatta. Laitoimme ruokaa, kävimme modernin taiteen museossa Salvador Dalia ihailemassa ja tänä aamuna suuntasimme Rastron kirpputorille. Oli ihanaa, tietysti, koska J:n kanssa on. Voisin asua vaikka kaameassa Leganésissa, että saisimme olla yhdessä. (Onneksi se ei kuitenkaan ole tarpeen.) Lähtiessäni Madridista huomasin, että olen kehittänyt lentokenttätrauman. Aiemmin rakastin lentokenttiä, koska niihin liittyi aina seikkailu ja jännitys. Nyt inhoan sekä Lissabonin että Madridin lentokenttää. Molempiin liittyy pelkkä hyvästely ja ikävä. Unohdinko mainita, että perjantaina tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä kun iskin J:n kaverimme bändin, HB:n keikalla Turussa. Aika lentää... Onneksi se lentää, koska tasan kuukauden päästä laskeudun taas Madridin lentokentälle, mutta silloin edessä ei ole enää hyvästelyjä.