Hyveellistä elämää

Kaikkeen sitä rakkaudesta ryhtyykin. Viime viikolla kirjoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalille. Kyse ei ole tanssimisesta, juoksukoulusta tai mistään muustakaan hauskasta aerobisesta liikunnasta vaan raa´asta voimaharjoittelusta. J halusi saada täällä Lissabonissa jonkun urheiluharrastuksen, mutta hetken mietittyämme totesimme, että kielitaidottomuus sulkee pois joukon sellaisia vaihtoehtoja, jotka Suomessa olisivat mahdollisia (esimerkiksi tanssin). Saliharjoittelu ei kuitenkaan vaadi verbaliikkaa ja niinpä päädyimme halvimpaan vaihtoehtoon eli paikalliseen yliopistoliikuntaan. Sain puhuttua vastaanoton työntekijät ympäri ja J:kin pääsee nyt käyttämään Lissabonin yliopiston kuntosalia sillä ehdolla, että minä kielitaitoisena ja yliopiston opiskelijana olen mukana. Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin on raahauduttava salille kaksi kertaa viikossa...

Ensimmäinen salikerta oli nöyryyttävä! Täällä saliohjelmaan kuuluu pakollinen personal trainerin konsultointi, jossa saliharrastajalle laaditaan henkilökohtainen urheilusuunnitelma, mitataan pituus ja paino sekä kehon rasvaprosentti. Sain tylyn tuomion: olen alipainoinen, minulla ei ole lainkaan lihasmassaa ja kehoni koostuu kuulemma lähinnä luusta ja rasvasta. (Rasvaprosentti oli lihasmassaan nähden liian korkea.) Rakkaat harrastukseni kuten brie-juuston syöminen, viinin juominen sekä auringossa makaaminen eivät personal trainerin mukaan edesauttaneet tarpeeksi terveyttäni ja niinpä hän laati minulle lihaksia vahvistavan saliohjelman. Ensimmäisen salikerran jälkeen olin valmis vannomaan, etten astu tuohon kirottuun huoneeseen enää kertaakaan, mutta ihme kyllä (ja J:llä voi olla jotain tekemistä tämän ihmeen kanssa) löysin itseni hikoilemasta yliopiston tiloista myös tällä viikolla.

Urheiluharrastuksen aloittamisen lisäksi tuleva kevät näyttää muutenkin viime syksyä terveellisemmältä. En yksinkertaisesti ehdi rellestää tällä lukukaudella niin paljoa kuin ensimmäisellä! Päivät yliopistolla venyvät lingvistiikan parissa iltakahdeksaan asti ja sen jälkeen pitäisi jaksaa vielä tehdä läksyjä, joita opettajat tuntuvat antavan ylettömästi. Olen kuitenkin päättänyt suoriutua vaikeista lingvistiikan kursseistani, koska muuten en nää koko Lissaboniin tulossa mitään mieltä. Jos taas läpäisen edes suurimman osan kevään kursseista, olen Suomeen palattuani suorittanut muutamaa kurssia vaille kaikki portugalin aineopinnot ja voin vaikka alkaa itse antaa oppitunteja. (Mikäli sopiva opettajan tehtävä jostakin vapautuu.) Karseasta uudesta lukujärjestyksestä huolimatta yksi asia on sentään ennallaan. Perjantaisin olen vapaalla ja voimme J: kanssa nauttia Lissabonin lähes aina paistavasta auringosta ja Suomen mittapuulla lähes ympärivuotisesta kesästä.

Lauantaina vietimme Lenyn kanssa tuplasynttäreitä täällä meillä ja hauskaa oli. Australiaa lukuunottamatta paikalla oli väkeä lähes kaikilta mantereilta kun Leny oli kutsunut mukaan myös afrikkalaisia ja aasialaisia tuttujaan. Minä taas pidin huolen siitä, että osallistujina oli Erasmuksia sekä tietysti brasseja. Lenyn kokkipoikaystävä, Andre leipoi juhlia varten mangon makuisen kakun ja me valmistimme Lenyn ja Marianan kanssa brasilialaisia karamelleja, brigadeiroja. Onneksi pidimme synttärit, koska tajusin, että en varmaankaan ehdi järjestää talon jo perinteeksi muodostuneita läksiäisjuhlia naapureilleni kun palaan Suomeen ensi toukokuussa. Ostin lentolipun toukokuun 31. päivälle, jotta saisin pitää viimekesäisen työpaikkani Helsingissä. Portugalin (todennäköisesti riipivän vaikea) kielihistorian tentti taas on 30. toukokuuta eli viimeiset päiväni Lissabonissa sujuvat näillä näkymin ankeasti päntätessä ja pakkaillessa. Ei siis parane jättää juhlimista viimeiselle viikolle vaan hoitaa se hyvissä ajoin pois alta!

Torres Vedras

Huh. Karnevaaleja ja syntymäpäivääni on nyt vietetty niin paljon, että omasta puolestani voisin taas odottaa vuoden ennen seuraavaa juhlintaa. Leny haluaa kuitenkin järjestää tuplasyntymäpäivät ensi lauantaina ja mikäpä siinä: saammepahan ainakin syyn syödä kakkua ja kutsua kavereita kotiini. Karnevaalit alkoivat Lissabonissakin eilen ja kävimme J:n kanssa päivällä kiertelemässä kaupunkia ja katselemassa kulkuetta sekä Rossiolle kasattua esiintymislavaa. Brasiliasta poiketen ainakaan Lissabonin päiväkarnevaalit eivät osoittautuneet kovin kummoisiksi. Karnevaalirientojen sijaan suuntasimme Tejon rantaan nauttimaan auringosta ja lämpimästä säästä ja pukeuduimme karnevaaliasuihimme eli neonvärisiin verkka-asuihin vasta illalla.

Noin seitsemän aikaan keräännyimme Monikan kotiin syömään ja juomaan ja muiden hankkimat neonväriset jumppa-asut herättivät aikamoista hilpeyttä sekä halun kokeilla muun muassa ihmispyramidien rakentamista. (Korkein pyramidi oli pystyssä ehkä noin kaksi sekunttia niin, että siitä saatiin juuri ja juuri valokuva. Muuten täytyy sanoa, että olimme itse asiassa aika taitavia!) Ennen puolta yötä osa porukasta totesi olevansa liian väsynyt karnevaaleihin. Lääkäriopiskelijoilla on parhaillaan tenttikausi ja lauantaiaamun tenttiin osallistujat jäivät suosiolla pois Torres Vedrasin reissusta. Lähdimme kuitenkin Martan, Monikan ja J:n kanssa kohti Torresin bussia ja onneksi lähdimme, sillä Torresin karnevaali tosiaan oli paljon aidompi ja hauskempi katujuhla kuin Lissabonissa. Ihmiset olivat panostaneet ihailtavasti naamiaisasuihinsa, vaikka itse urheiluteema olikin monelta unohtunut. Juhla-alue koostui kulkueesta, esiintymislavasta (jolla soitettiin coverina lähinnä minullekin tuttuja brassikappaleita) sekä kapeista baarikaduista, jotka olivat tupaten täynnä karnevaalikansaa.

Vietimme yön tanssien ja riehuen ja aamuyöllä raahauduimme nakkikioskille toipumaan. Nukuimme lopulta portugalilaisen Filipen autossa, koska aamuyöntunteina oli yllättävän kylmä ja ensimmäiset bussit takaisin Lissaboniin kulkevat vasta kahdeksalta. (Filipe sanoi voivansa ajaa meidät kotiin humalassakin, mutta kieltäydyimme kohteliaasti tarjouksesta.) J:n ensimmäisistä karnevaaleista olisi jäänyt ainoastaan hyviä muistoja, ellei bussiasemalla sattunutta välikohtausta olisi sattunut. Vieläkin puistattaa ajatella, miten huonosti pahimmillaan olisi voinut käydä. J siis ryöstettiin.

Odottelin J:tä bussiaseman miestenvessan ulkopuolella kun sisältä alkoi kuulua outoa meteliä. Tunnistin tietenkin J:n äänen ja kun paiskasin vessan oven auki, olin keskellä J:n ja kahden muun pojan välistä käsirysyä. J:n karjaisu: "You fuckin stole my wallet", ei jättänyt paljon arvailunvaraa siitä, mitä oli tapahtunut. Pari sekuttia myöhemmin koko miestenvessa oli täynnä epämääräisiä jätkiä, jotka tuuppivat J:tä ulos vessasta. Itse karjuin: "PARA" eli lopettakaa niin lujaa kuin kurkusta lähti ja tilanne J vastaan viisi muuta jätkää ei onneksi edennyt väkivaltaisemmaksi vaan pääsimme kaikki ulos vessasta. Sen verran täytyy kyllä sanoa, että varas oli todella urpo. Hän ei paennut mihinkään vaan jäi seisomaan tohisevan jätkälauman keskelle, jolloin minä marssin hänen eteensä ja vuodatin suun täydeltä niin rumaa brasilialaista katuslangia, etten itsekään tiennyt sellaista osaavani.

Tyyppi antoi rahat takaisin! Voitteko uskoa? Tai ei hän aivan kaikkea palauttanut, mutta loppujen lopuksi lompakossa ei yön jäljiltä ollut muuta kuin kymmenen ja viiden euron setelit ja hän antoi meille sen verran, että saatoimme palata takaisin Lissaboniin eli hän jäi itse voitolle ehkä viisi euroa. Kallein omaisuus, J:n nahkainen lompakkokin saatiin takaisin. (Luottokortteja ja vastaavia emme tietenkään ikinä kuljeta mukanamme yöllisillä reissuilla.) Jäkikäteen mietin, että onneksi pojat eivät olleet aseistettuja, eivätkä muutenkaan ehkä mitään paatuneimpia rikollisia. En usko, että tuollainen äidillinen, ankara puhuttelu olisi tepsinyt ammattirikolliseen! (Marta sanoi, että minulla on munaa.) Ryöstö oli aika hurja päätös syntymäpäiväjuhlinnalle, mutta muuten portugalaisista karnevaaleista jää onneksi hyvät muistot.

Alli

Eilen iltapäivällä isä kyseli tekstiviestillä sijaintiani ja satuin jopa vastaanottamaan viestin, sillä minulla oli Suomen puhelin mukana. Yleensä en kanniskele täällä kosketusnäytöllistä uudempaa puhelintani (vaan vanhaa ja varastuskelvotonta Samsungin romua), koska kännykkävarkaudet ovat niin yleisiä. Tiedotin isälle, että olemme Talvikin läksiäispiknikillä Jardim do Torelissa. Se on muuten ihana paikka. Hyvästelimme Talvikkia iltapäivästä siihen asti, että aurinko viimein laski ja alkoi tulla viileää. (Sää alkaa nyt helmikuussa olla täällä samanlainen kuin Suomessa juhannuksena. Täällä vain ei sada koskaan.) Kotiin päästyämme vastasin isän soittopyyntöön.

Isä kertoi soittavansa nyt, koska ei halunnut pilata lauantaista syntymäpäivääni surullisilla uutisilla. Allia ei enää ole. Kuinka voisin onnistuneesti kuvailla, miten rakas tuo harmaa lankakerä on ollut jokaiselle ihmisjäsenelle perheessämme. Koiran saaminen oli suurin haaveeni ala-asteella siitä asti kun meillä ei ollut enää kissoja, joita ei veljeni allergian takia voinut hankkia. Ainakin vuoden kestäneen käännytystyön jälkeen meille muutti pieni harmaa kiharapallo, jota alettiin kutsua Alliksi. Pienelle tytölle se oli suuri askel. Tunsin itseni lähes aikuiseksi saatuani niin suuren vastuun koirankasvatuksesta, että samana kesänä leikkasin lapsellisen, takapuoleen asti ulottuvan hiuspehkoni aikuismaiseksi(?) polkkatukaksi, kahlasin läpi kaikki Lapinlahden kirjaston koirakirjat ja osallistuin Allin kanssa koirakouluun.

Allista tuli mainio, koiramainen perheenjäsen. Vuosien aikana se valtasi paikkansa kaikkien sydämessä. Äiti ei pitänyt koirista ennen Allin tuloa, mutta otti loppujen lopuksi suurimman vastuun Allin turkinhoidosta, kynsien leikkuusta ja nyt lopussa myös lääkitsemisestä. (Äiti kuulemma valvoi Allin kanssa kun se ei viimeisinä öinä saanut kivuiltaan nukuttua. Olen kiitollinen äiti!) Allilla lienee myös vaikutusta siihen, että eilen kun soitin kotiin äiti selaili villakoirankasvattajien sivuja netissä. Isä oli tietääkseni Allin ahkerin lenkittäjä heti minun jälkeeni. Viime kesästä alkaen Allin hengitys alkoi kummasti rahista mikäli lenkkivauhti yltyi liian nopeaksi. Noin kuukausi sitten syyksi selvisi, että sen keuhkoihin oli kertynyt nestettä ja eläinlääkäri kielsi pitkät lenkit. Jouluna kotona käydessäni Alli oli vielä niin vetreässä kunnossa, että ajattelin sen elävän parikymppiseksi. Niin taisivat ajatella pikkuveljenikin, joille Allista luopuminen on suuri murhe. Nuutti lähetti minulle eilen kuvia Allista. Tuntuu pahalta kun en päässyt hyvästelemään lastani, mutta onneksi isä ja Nuutti olivat molemmat silittämässä ja paijaamassa vanukasaa kun eläinlääkäri antoi sille lopullisen piikin. Tätä kirjoittaessa veljeni Ilmari ei vielä tiedä Allin kuolemasta, koska hänellä on tänään neljä tenttiä, eikä isä ollut raaskinut soittaa ja kertoa uutista.

Yöllä näin kummaa unta, jossa istuin leijan päällä, korkealla vanhempieni talon yläpuolella ja jouduin katselemaan alhaalla sattuvia tapahtumia voimatta kuitenkaan huutaa tai muutenkaan kommunikoida perheenjäsentemme kanssa. Eniten olisin halunnut huutaa koirallemme, mutta sekään ei kuullut sanomisiani sieltä yläilmoista. Unen lopussa olin valtavan helpottunut kun pääsin taas alas ja sain houkuteltua Allin sisälle. (Pelkäsin aina, että se jäisi auton alle, koska se tykkäsi maalla jolkotella vapaana pihalla.) Herätessäni muistin, että Allia ei enää ole.

Päivä ennen ystävänpäivää

Huomenna on ystävänpäivä tai näin portugalilaisittain rakastuneiden päivä, Dia dos Namorados. I think I´m in love. Ihanaa, että J on nyt täällä Lissabonissa. Lempikaupunkini on vieläkin parempi paikka kun sitä tutkii yhdessä. Viimeisen viikon aikana olemme kävelleet ympäriinsä varmaankin enemmän kuin minä tulin kävelleeksi koko syksynä. (Menin aina metrolla, jos yöllisiä Bairrosta palaamisia ei lasketa.) Olen saanut yllättyä siitä, miten pienen osan kaupungista oikeastaan tunnen ja poistuttuamme historiallisesta keskustasta olemme löytäneet modernimpia, pastellinvärisiä kaupunginosia, tuntemattomia puistoja ja hauskoja ilmiöitä. Ilman J:tä olisin tuskin löytänyt lähellä sijaitsevaa puistoa, jossa kanat saavat tepastella vapaasti tai lauantai-illan jälkeistä, vaahdolla täytettyä suihkulähdettä. Tänä aamuna heräsin siihen, että J hääräili keittiössä espanjalaisen turskamunakkaan parissa. Miten toinen voi olla niin suloinen, että jaksaa liottaa suolattua turskaa 12 tuntia ja herätä sitten aamulla valmistamaan siitä jotakin? J:n myötä myös syksyiseen, lähinnä eineksistä koostuvaan ruokavaliooni on tulossa muutos. Siispä ostin J:lle ystävänpäivälahjaksi essun, jossa on kaloja. (Ehkä turskia.)

J:n täällä olo on lohdullista siksikin, että yhteisiä retkiämme lukuunottamatta ensimmäisen viikon ohjelma on koostunut lähinnä läksiäisistä. On tosi haikeaa hyvästellä lähes kaikki viime syksynä tapaamani vaihtarit. Vaikuttaa siltä, että suurin osa viipyy Lissabonissa vain puolisen vuotta. Onneksi ihanat puolalaiset, Marta ja Monika sekä luxemburgilainen Francoise ovat täällä pitempään. Lenykin on sentään täällä vielä ensi jouluun asti ja sovimme yhteiset megasynttärit 25. päivälle heti karnevaalien jälkeen. Surusta ja ankeudesta huolimatta läksiäisissä on onneksi usein myös hauskaa. Lauantaina olimme suomalaisen Tinjan ja virolaisen Marleenen läksiäisissä Mojito Compay-nimisessä kuppilassa ja jatkoimme sieltä Lenyn ja Lenyn poikaystävän, Andren kanssa kohti Cais de Sodreeta. Sunnuntai menikin sitten koomassa, jos illalla olevaa Laran jäähyväisateriaa ei lasketa. Yhyy! Tämän talon paras kokki ja suosikkikämppikseni lähtee!

Jäähyväispippaloiden lisäksi olemme viimeisen vapaaviikon aikana sentään tehneet jotain muutakin. Tiistaina esimerkiksi kävimme Mafran kaupungissa ihailemassa vanhaa, kuninkaan kesäpalatsinakin tominutta luostaria. Viikonloppuna suuntaamme ehkä Torres Vedras-nimiseen kaupunkiin karnevaalien viettoon. Tämän vuoden teemana on kuulemma urheilu.

Presidentti ja Palácio de Belém

Portugalin presidentti oli ihan hauska setä. Kävimme eilen Belémin palatsissa presidentin vastaanotossa 11 muun enemmän tai vähemmän hermostuneen suomalaisvaihtarin kanssa. En olisi ikinä uskonut, että meitä on täällä niin paljon! Toisaalta moni opiskeli vakituisesti Coimbrassa tai Portossa ja siinä mielessä ei ole ihme, etten ole heihin täällä Lissabonissa törmännyt. Matkustimme J:n kanssa Belémiin jo aikaisemmin päivällä fiilistelemään. Siellähän me menimme viime syksynä kihloihin ja aurinkoinen Belém oli aivan ennallaan. Lämpötilakin nousi eilen taas 23 asteeseen ja Tejon vesi oli yhtä sinistä kuin aikaisemminkin.

Löysimme vihdoin Belémin leivosten, Pasteis de Belémien alkuperäisen kodin. En tiedä jouhtuiko se sinisillä kaakeleilla vuoratun kahvilan juhlavasta tunnelmasta vai leivonnaisten tuoreudesta, mutta kuvittelisin niiden maistuneen paremmilta kuin muista kuppiloista ostettujen Pastel de Natojen. (Pastel de Belémeiksi saa kuulemma kutsua vain tuosta kahvilasta ostettuja leivonnaisia.) Illalla oli sitten vuorossa vierailu presidentin palatsissa, jonka Portugalin kuningas oli aikanaan rakennuttanut itselleen kesäasunnoksi. Palatsi oli tietenkin hieno. Se muistutti tyyliltään Pietarin eremitaasia sekä Espanjan kuninkaan linnaa, jossa kävimme J:n kanssa Madridissa ollessamme. Joku menneistä presidenteistä oli innostunut myös portugalilaisen nykytaiteen keräämisestä. Olimme muiden suomalaisopiskelijoiden kanssa ilmeisesti aika etuoikeutettuja, koska kyseiset taideaarteet eivät ole missään julkisessa esittelyssä vaan presidentti käyttää linnaa nimenomaan vastaanottotarkoitukseen.

Varsinainen vastaaotto alkoi yhdessä linnan saleista, jossa presidentti piti meille suunnatun puheen. Hän kertoi lähtevänsä parin päivän päästä valtiovierailulle Suomeen ja tapaavansa siellä esimerkiksi Tarja Halosen sekä vasta presidentiksi valitun Sauli Niinistön. Meille selvisi myös, että presidentti on Esko Ahon hyvä kaveri. Cavaco Silva oli peloissaan Suomen tulevasta säästä kuultuaan huhuja 40 asteen pakkasista, mutta Suomen suurlähetystön edustaja tiesi huomauttaa, ettei Helsingissä ole ollut niin kylmä. Suomessa Portugalin presidenttiä odottavat muun muassa vierailu J:n työpaikalla Micronovalla ja Nokialla sekä risteily jäänmurtajalla. Virallisen vastaanoton lopuksi otimme hirvittävän määrän lehdistökuvia ja minä päädyin tönöttämään Suomen suurlähettilään ja presidentin vaimon väliin.

Vastaanoton jälkeen siirryimme linnan terassille, jossa meidän oli tarkoitus keskustella vapaammin presidenttipariskunnan kanssa, juoda cocktailit ja syödä jo toista kertaa sinä päivänä ihania Belémin leivoksia. Olin erään toisen tytön lisäksi ainoa, joka puhui kunnolla portugalia ja entisenä kielenopettajana ja lingvistinä presidentin vaimo oli meistä aivan innoissaan. Juttelimme koko cocktailtilaisuuden ajan lähinnä presidentin puolison kanssa ja hän oli hämmästynyt siitä, ettei Suomessa ole feminiiniä tai maskuliinia ja jopa hän-sanaa voidaan käyttää molemmista sukupuolista. "Ehkä tuosta johtuen teillä on Suomessa niin paljon naisia korkeissa asemissa", hän totesi. Nyt voin muuten sanoa, että jopa Portugalin presidentin vaimo on huomauttanut minulle brasilialaisesta aksentistani. (Brasilialainen kämppikseni totesi tähän, että: "Sinähän olet brassi!") Mitenkähän kauan kestää ennen kuin saan puheeseeni edes hitusen portugalilaista vivahdetta?

Vastaanoton jälkeen minut ja se toinen portugalia puhuva tyttö revittiin suoraan johonkin lehdistöhaastatteluun. Harmittaa vähän, koska sen takia emme päässeet lainkaan vierailemaan presidentin palatsin puutarhaan. Tutustuin vierailun aikana mukaviin uusiin suomalaisvaihtareihin ja sovimme, että menemme tänä iltana Musicbox-nimiseen baariin. Sitä ennen järjestämme kuitenkin puolalaiskaverilleni Monikalle yllätysillallisen, koska hänellä oli eilen syntymäpäivä. Päädyin valmistamaan tonnikalasalaatin ja ostamaan viiniä, koska pelkään yli kaiken keittiömme kaasuhellaa, joka polttaa kaiken pohjaan. Toivottavasti muut ovat keittiön käsittelyssä taitavampia!  

Jäätävää

Iik! Lissabonissa on kylmintä ikinä. Toisin sanoen päivälämpötila oli tänään yhdeksän astetta ja sen kylmempää täällä ei vielä kertaakaan ole ollut koko sinä aikana kun olen tätä vanhaa, heikosti eristettyä huonettani asuttanut. Yöksi luvataan kolmea astetta... Olemme lähdössä J:n kanssa Bacalhoeiroon kavereitani tapaamaan ja olisi ehkä parempi lähteä vielä jatkoille Bairroon: kolmen asteen lämpötilassa ei varmaankaan nuku kovin makeasti!

Palataan täältä jääkylmästä asunnosta vielä hetkeksi Madridin lentokentälle. Matkamme Espanjasta Portugaliin ei nimittäin säästynyt kommelluksilta, vaikka pahin skenaariokaan ei onneksi toteutunut. Pääsimme punnitsemaan matkalaukkumme vasta lentokentällä ja Easyjetin vastaanottovirkailija pudisteli meille paheksuvasti päätään, sillä matkatavaroissamme oli yhteensä noin 10 kiloa ylimääräistä. Rehellisesti sanottuna en olisi ikinä arvannut, että lisäkilojen tuominen tosiaan on niin kallista! 12 euroa kilolta olisi meidän kohdallamme tarkoittanut yli sataa euroa ja ystävällinen virkailija antoi meidän koettaa, josko saisimme vielä jotain tungettua käsimatkatavaroihimme. Selässä meillä oli pienet täyteen ahdetut reput eli virkailijan tarjous ei tuonut pelastusta tilanteeseemme.

Päätin siis kokeilla viimeistä vaihtoehtoa, Jeito Brasileiroa. Se toimii seuraavasti: vakuutimme virkailijan siitä, että olemme köyhiä opiskelijoita, vetosimme pitkään viipymiseemme kohteessa ja lopuksi kerroimme, että meillä ei ollut vaakaa eli ylikilot olivat meille täysi vahinko. Kun virkailija vielä tämän jälkeenkin vaikutti epäileväiseltä, aloin nyyhkyttää. Hävettää myöntää, mutta se toimi täydellisesti! Nuori miesvirkailija suli ehkä viidessä sekunnissa ja laski lisäkilomme kymmenestä kolmeen. Loppujen lopuksi emme joutuneet maksamaan yhden lisämatkalaukun hintaa enempää. Tulipa todistettua, että Espanjassakin pätevät latinomaiset tavat, vaikka ei sitä aivan Brasiliaksikaan voi kutsua. (Toin Brasiliasta 58 kilon edestä lisäkiloja, enkä maksanut niistä penniäkään.)

Lissabonissa on taas mukavaa, jos tätä järkyttävää kylmyyttä ei lasketa. Kävimme J:n kanssa tänään Castelo de São Jorgessa, jonka nimesimme uudestaan Pyhän Jorman linnaksi. Odotan myös innolla tulevaa iltaa, koska tapaan pitkästä aikaa osan kavereistani. Huomenna vietämme saksalaisen Marisan läksiäisiä ja Lenykin ilmoitti haluavansa tavata pian. Kiirettä pitää taas! Maanantaina tapaan Belémin palatsissa Portugalin presidentin, joka tahtoo tavata suomalaisia opiskelijoita ennen valtiovierailuaan Suomeen. Jännittää vähän.