Kaikkeen sitä rakkaudesta ryhtyykin. Viime viikolla kirjoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalille. Kyse ei ole tanssimisesta, juoksukoulusta tai mistään muustakaan hauskasta aerobisesta liikunnasta vaan raa´asta voimaharjoittelusta. J halusi saada täällä Lissabonissa jonkun urheiluharrastuksen, mutta hetken mietittyämme totesimme, että kielitaidottomuus sulkee pois joukon sellaisia vaihtoehtoja, jotka Suomessa olisivat mahdollisia (esimerkiksi tanssin). Saliharjoittelu ei kuitenkaan vaadi verbaliikkaa ja niinpä päädyimme halvimpaan vaihtoehtoon eli paikalliseen yliopistoliikuntaan. Sain puhuttua vastaanoton työntekijät ympäri ja J:kin pääsee nyt käyttämään Lissabonin yliopiston kuntosalia sillä ehdolla, että minä kielitaitoisena ja yliopiston opiskelijana olen mukana. Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin on raahauduttava salille kaksi kertaa viikossa...
Ensimmäinen salikerta oli nöyryyttävä! Täällä saliohjelmaan kuuluu pakollinen personal trainerin konsultointi, jossa saliharrastajalle laaditaan henkilökohtainen urheilusuunnitelma, mitataan pituus ja paino sekä kehon rasvaprosentti. Sain tylyn tuomion: olen alipainoinen, minulla ei ole lainkaan lihasmassaa ja kehoni koostuu kuulemma lähinnä luusta ja rasvasta. (Rasvaprosentti oli lihasmassaan nähden liian korkea.) Rakkaat harrastukseni kuten brie-juuston syöminen, viinin juominen sekä auringossa makaaminen eivät personal trainerin mukaan edesauttaneet tarpeeksi terveyttäni ja niinpä hän laati minulle lihaksia vahvistavan saliohjelman. Ensimmäisen salikerran jälkeen olin valmis vannomaan, etten astu tuohon kirottuun huoneeseen enää kertaakaan, mutta ihme kyllä (ja J:llä voi olla jotain tekemistä tämän ihmeen kanssa) löysin itseni hikoilemasta yliopiston tiloista myös tällä viikolla.
Urheiluharrastuksen aloittamisen lisäksi tuleva kevät näyttää muutenkin viime syksyä terveellisemmältä. En yksinkertaisesti ehdi rellestää tällä lukukaudella niin paljoa kuin ensimmäisellä! Päivät yliopistolla venyvät lingvistiikan parissa iltakahdeksaan asti ja sen jälkeen pitäisi jaksaa vielä tehdä läksyjä, joita opettajat tuntuvat antavan ylettömästi. Olen kuitenkin päättänyt suoriutua vaikeista lingvistiikan kursseistani, koska muuten en nää koko Lissaboniin tulossa mitään mieltä. Jos taas läpäisen edes suurimman osan kevään kursseista, olen Suomeen palattuani suorittanut muutamaa kurssia vaille kaikki portugalin aineopinnot ja voin vaikka alkaa itse antaa oppitunteja. (Mikäli sopiva opettajan tehtävä jostakin vapautuu.) Karseasta uudesta lukujärjestyksestä huolimatta yksi asia on sentään ennallaan. Perjantaisin olen vapaalla ja voimme J: kanssa nauttia Lissabonin lähes aina paistavasta auringosta ja Suomen mittapuulla lähes ympärivuotisesta kesästä.
Lauantaina vietimme Lenyn kanssa tuplasynttäreitä täällä meillä ja hauskaa oli. Australiaa lukuunottamatta paikalla oli väkeä lähes kaikilta mantereilta kun Leny oli kutsunut mukaan myös afrikkalaisia ja aasialaisia tuttujaan. Minä taas pidin huolen siitä, että osallistujina oli Erasmuksia sekä tietysti brasseja. Lenyn kokkipoikaystävä, Andre leipoi juhlia varten mangon makuisen kakun ja me valmistimme Lenyn ja Marianan kanssa brasilialaisia karamelleja, brigadeiroja. Onneksi pidimme synttärit, koska tajusin, että en varmaankaan ehdi järjestää talon jo perinteeksi muodostuneita läksiäisjuhlia naapureilleni kun palaan Suomeen ensi toukokuussa. Ostin lentolipun toukokuun 31. päivälle, jotta saisin pitää viimekesäisen työpaikkani Helsingissä. Portugalin (todennäköisesti riipivän vaikea) kielihistorian tentti taas on 30. toukokuuta eli viimeiset päiväni Lissabonissa sujuvat näillä näkymin ankeasti päntätessä ja pakkaillessa. Ei siis parane jättää juhlimista viimeiselle viikolle vaan hoitaa se hyvissä ajoin pois alta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti