perjantai 17. helmikuuta 2012

Alli

Eilen iltapäivällä isä kyseli tekstiviestillä sijaintiani ja satuin jopa vastaanottamaan viestin, sillä minulla oli Suomen puhelin mukana. Yleensä en kanniskele täällä kosketusnäytöllistä uudempaa puhelintani (vaan vanhaa ja varastuskelvotonta Samsungin romua), koska kännykkävarkaudet ovat niin yleisiä. Tiedotin isälle, että olemme Talvikin läksiäispiknikillä Jardim do Torelissa. Se on muuten ihana paikka. Hyvästelimme Talvikkia iltapäivästä siihen asti, että aurinko viimein laski ja alkoi tulla viileää. (Sää alkaa nyt helmikuussa olla täällä samanlainen kuin Suomessa juhannuksena. Täällä vain ei sada koskaan.) Kotiin päästyämme vastasin isän soittopyyntöön.

Isä kertoi soittavansa nyt, koska ei halunnut pilata lauantaista syntymäpäivääni surullisilla uutisilla. Allia ei enää ole. Kuinka voisin onnistuneesti kuvailla, miten rakas tuo harmaa lankakerä on ollut jokaiselle ihmisjäsenelle perheessämme. Koiran saaminen oli suurin haaveeni ala-asteella siitä asti kun meillä ei ollut enää kissoja, joita ei veljeni allergian takia voinut hankkia. Ainakin vuoden kestäneen käännytystyön jälkeen meille muutti pieni harmaa kiharapallo, jota alettiin kutsua Alliksi. Pienelle tytölle se oli suuri askel. Tunsin itseni lähes aikuiseksi saatuani niin suuren vastuun koirankasvatuksesta, että samana kesänä leikkasin lapsellisen, takapuoleen asti ulottuvan hiuspehkoni aikuismaiseksi(?) polkkatukaksi, kahlasin läpi kaikki Lapinlahden kirjaston koirakirjat ja osallistuin Allin kanssa koirakouluun.

Allista tuli mainio, koiramainen perheenjäsen. Vuosien aikana se valtasi paikkansa kaikkien sydämessä. Äiti ei pitänyt koirista ennen Allin tuloa, mutta otti loppujen lopuksi suurimman vastuun Allin turkinhoidosta, kynsien leikkuusta ja nyt lopussa myös lääkitsemisestä. (Äiti kuulemma valvoi Allin kanssa kun se ei viimeisinä öinä saanut kivuiltaan nukuttua. Olen kiitollinen äiti!) Allilla lienee myös vaikutusta siihen, että eilen kun soitin kotiin äiti selaili villakoirankasvattajien sivuja netissä. Isä oli tietääkseni Allin ahkerin lenkittäjä heti minun jälkeeni. Viime kesästä alkaen Allin hengitys alkoi kummasti rahista mikäli lenkkivauhti yltyi liian nopeaksi. Noin kuukausi sitten syyksi selvisi, että sen keuhkoihin oli kertynyt nestettä ja eläinlääkäri kielsi pitkät lenkit. Jouluna kotona käydessäni Alli oli vielä niin vetreässä kunnossa, että ajattelin sen elävän parikymppiseksi. Niin taisivat ajatella pikkuveljenikin, joille Allista luopuminen on suuri murhe. Nuutti lähetti minulle eilen kuvia Allista. Tuntuu pahalta kun en päässyt hyvästelemään lastani, mutta onneksi isä ja Nuutti olivat molemmat silittämässä ja paijaamassa vanukasaa kun eläinlääkäri antoi sille lopullisen piikin. Tätä kirjoittaessa veljeni Ilmari ei vielä tiedä Allin kuolemasta, koska hänellä on tänään neljä tenttiä, eikä isä ollut raaskinut soittaa ja kertoa uutista.

Yöllä näin kummaa unta, jossa istuin leijan päällä, korkealla vanhempieni talon yläpuolella ja jouduin katselemaan alhaalla sattuvia tapahtumia voimatta kuitenkaan huutaa tai muutenkaan kommunikoida perheenjäsentemme kanssa. Eniten olisin halunnut huutaa koirallemme, mutta sekään ei kuullut sanomisiani sieltä yläilmoista. Unen lopussa olin valtavan helpottunut kun pääsin taas alas ja sain houkuteltua Allin sisälle. (Pelkäsin aina, että se jäisi auton alle, koska se tykkäsi maalla jolkotella vapaana pihalla.) Herätessäni muistin, että Allia ei enää ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti