O Dia 25 de Abril

Iloista neilikkavallakumouksen vuosipäivää! Portugalissa on parhaillaan kansallinen vapaapäivä, jolla juhlistetaan vapautta ja diktatuurin päättymistä. Tuntuu omituiselta ajatella, että ennen vuotta 1974 (eli vain 38 vuotta sitten) elämä oli täällä aivan erilaista kuin nykyään. Sananvapautta ei sensuurin ansiosta ollut olemassakaan,  valtiovaltaa ei kantelun pelossa saanut kritisoida edes kotonaan (rangaistuksena kritiikistä käytettiin muun muassa kidutusta), ulkomaisten tuotteiden kuten Coca-Colan juominen oli kiellettyä, naiset eivät saaneet pukeutua housuihin ja tarvitsivat aviomiehensä luvan, jos halusivat matkustaa maan rajojen ulkopuolelle... Ajatella, että täällä asuva vanhempi väki on kokenut kaiken tämän.

Tänne kuuluu unettomia öitä ja tenttistressiä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä puskin viimeisillä voimillani paperille loput Afrikan portugali-kurssin analyysistä. Maanantaina puolestaan koin epätoivon hetkiä kun käsittelimme luennolla 1200-luvulta peräisin olevaa ranskankielistä tekstiä ja professori ilmoitti luennon päätteeksi, että samankaltaisen tekstin saamme eteemme ensi viikon tentissä. Hienoa! Minulla on vajaa viikko aikaa opetella ranskaa ja sen varhaisempia muotoja, mikäli tahdon läpäistä kyseisen kurssin. Ei ihme, etten saanut unta vielä maanantaiyönäkään... Koulu-uupumuksen lisäksi alkuviikkoon on sisältynyt huima annos keittiöterapiaa, sillä Lenyn lisäksi myös Elina erosi viime viikolla portugalilaisesta poikaystävästään. En voi ottaa surua pois ystävieni harteilta, mutta ainakin voin kuunnella, keittää teetä ja yrittää lohduttaa. Olen sydämestäni sitä mieltä, että molemmat tytöt ovat niin huippuja, että ansaitsevat vain parasta! Toivottavasti seuraavat poikaystävät tajuavat sen edeltäjiään paremmin.

Eilen päädyin ensimmäistä ja toivottasti myös viimeistä kertaa Urban Beach-nimiseen baariin, ihan oikeisiin Erasmus-bileisiin. Tietysti olen ollut vuoden mittaan lukemattomissa kotibileissä, jotka ovat olleet täynnä Erasmus-vaihtareita, mutta tällä kertaa kyseessä olivat portugalilaisen ESN:n järjestämät juhlat. Alkuillan vietimme virolaisen naapurini, Marisin kotona ja pidimme hauskaa. Puolen yön aikaan joku sai päähänsä, että meidän täytyy päästä edellä mainittuihin Erasmus-kekkereihin ja koska en ollut kertaakaan käynyt ESN:n järjestämissä tapahtumissa ajattelin antaa bileille mahdollisuuden. Paikka oli ihan hirveä!

Sain ensimmäiset kunnon mustelmat jo jonottaessamme sisään baariin kun humalainen, mölisevä ihmismassa työnsi meitä eteenpäin ja ovilla partioiva portsariarmeija puolestaan taaksepäin. Ajauduttuamme massan mukana vihdoin sisälle baariin saimme käteemme ladattavat juomakortit, joista meidän oli maksettava kahdeksan euroa per pää. Tapahtuman mainoksessa oli sanottu, että sisäänpääsymaksu oikeuttaa kahteen ilmaiseen olueen, mutta kukaan ei ollut ilmoittanut, että oluet tarjoiltaisiin paremminkin nukkekotisisustukseen sopivissa olutlaseissa. Lapinkullan makuinen juoma oli niin pieni, ettei litrahinnaltaan yhtä kallista olutta myydä tavallisessa baarissa edes Suomessa. Omituiselta tuntuva korttisysteemi paljasti todellisen hankaluutensa vasta siinä vaiheessa kun yritimme päästä baarista ulos. Jos kortti esimerkiksi katoaa illan aikana, poket eivät päästä asiakasta ulos ennen kuin kortti löytyy ja sille ladatut juomat on maksettu. (Eräs porukastamme oli tietenkin tuossa vaiheessa iltaa jo tehnyt kyseisen virheen.) Entä jos asiakas ostaa humalapäissään niin paljon juotavaa, ettei hänellä lopuksi ole varaa maksaa itseään ulos? Enpä haluaisi olla töissä Urban Beachissa.

Ensi viikolla yliopistolla on monta välitenttiä ja luulen, että blogin kirjoitteluuni tulee sen takia hieman taukoa. Aion ainakin yrittää jonkinlaista hiljaiseloa ensi viikonloppuna. Toivottavasti pystyn pitämään pintani ja opiskelemaan kun muut lähtevät juhlimaan.

Madonnat ja rakastajattaret

Bileet! Eilen oli taas vaihteeksi sellainen ilta, ettei tarvinnut lähteä sisäpihaa kauemmaksi juhlimaan kun juhlat sijoittuivat alakertaamme. Brasilialainen vuokranantajaperheemme järjesti grillikaudenavajaiset, jonne oli kutsuttu kaikki kerrostalomme asukkaat. Oli huippua! Tutustuimme kolmeen tosi mukavaan virolaiseen, jotka olivat jo pari kuukautta asuneet täällä tietämättämme. Kolmikon miespuolinen jäsen, Maik on Pärnusta. Mahtavaa tavata joku, joka on kotoisin lapsuuteni kesänviettopaikasta! Lisäksi puhuin muun muassa maalaamisesta kämppikseni, Eduardon kanssa. Olin arvatenkin intoa täynnä kun havaitsin, että kanssani asuu joku, joka tietää vaikka kuinka paljon väreistä ja eri maalaustekniikoista. Tanssimme myöhäiseen yöhön ja juhlat loppuivat vasta kun joku naapuritalon asukkaista oli soittanut poliisin paikalle.

Perjantaina osallistuimme J:n ja Even kanssa 50-vuotiaan Jamaican itsenäsyyspäivän juhlintaan. Emme J:n kanssa viipyneet kuin hetken, sillä tiesin, että minun olisi uhrattava koko lauantaipäivä opiskelulle. (Välitentteihin ja esseiden palautuksiin on aikaa enää viikko.) Olisi ehkä kuitenkin kannattanut jäädä, koska Eve oli kuulemma tanssinut reggaeta aamukuuteen asti! Kuulin pitkästä aikaa myös brasilialaisesta kaveristani Lenysta. Olin ollut jo jonkin aikaa hieman loukkaantunut kun tuntui, ettei Lenyllä tätä nykyä ollut aikaa tavata koskaan, vaikka syksyllä olimme olleet kuin Pilli ja Pulla. Kuten kavereiden epätavalliseen käytökseen yleensäkin, myös Lenyn katoamistemppuun löytyi hyvä syy.

Puhuin Lenyn kanssa torstaina pitkään ja selvisi, että hän oli hiljattain eronnut portugalilaisesta poikaystävästään, Andresta ja oli parhaillaan ystävänsä luona Mafran kaupungissa toipumassa. Sääli! Andre vaikutti minusta mukavalta tyypiltä ja hän oli täällä yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisen englantinsa ansiosta mainiosti toimeen J:n kanssa. Andre ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mitään unelmapoikaystäväkastia, koska hän oli pettänyt Lenya. Olen tyttöystävieni kertoman perusteella tullut siihen käsitykseen, että portugalilaiset miehet suhtautuvat keskimäärin varsin kevyesti pettämiseen. Lähes jokainen tuntemani sinkku vaihtarityttö on kokenut tilanteen, jossa portugalilainen deittikumppani paljastaa, että hänellä on kotona portugalilainen tyttöystävä ja että hän tahtoo tämän lisäksi ainoastaan rakastajattaren. Jos joku tytöistä sitten on närkästynyt uutisesta, portugalilainen hurmuri on ollut lähinnä ihmeissään. Eivät kai blondit halua muuta kuin seksiä? Veronika kertoi, että eräs jätkä oli tosissaan ollut sitä mieltä, ettei sama nainen voi olla kunnollinen tuleva äiti sekä hyvä sängyssä. Rakastajattarien pitäminen on siis ainoa vaihtoehto. Naisille ei Portugalissa tietääkseni sallita samanlaista huikentelevaisuutta. (Tai sitten se on vain tabu, josta ei puhuta.)

Ainiin! Lähes unohdin kertoa, että saimme J:n kanssa kesäkuuksi kämpän Otaniemestä! Olimme uutisesta valtavan onnellisia, sillä vapaat vuokra-asunnot ovat pääkaupunkiseudulla kiven alla. Asunto on pikkuinen 40 neliöinen kaksio, mutta vuokrakin on sen mukainen. En malta odottaa, että pääsen sisustamaan uutta kämppää!

Petipunkkeja ja sohvasurffareita

Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset? Kerron ensin huonot, koska siten hyvä fiilis jää toivottavasti päällimmäiseksi. Siispä, meillä on petipunkkeja! Ihan kuin kämppisten kuvottava sotkuisuus ei olisi riittänyt. (Brassipojat luisuivat hetkellisestä siisteyspuuskastaan huolimatta nopeasti vanhoihin tapoihinsa eli keittiössä lemuavat tiskit ja vessassa paska.) Pääsimme pienten, iljettävien verenimijöiden jäljille, sillä aloimme J:n kanssa molemmat saada kutisevia, punaisia paiseita ympäri kehoa. Esimerkiksi vasenta poskeani koristaa tällä hetkellä valtava, sinipunainen allergialäikkä. Onneksi en ole liian turhamainen, koska muuten tulisin varmaankin hulluksi. Pahinta tilanteessa on se, että meillä ei juurikaan ole mahdollisuuksia päästä pienistä petivieraista eroon, vaan meidän on luultavasti siedettävä niitä koko vaihtoajan loppuun asti.

Luin netistä, että petipunkkien joukkomurha onnistuu muun muassa pakastamalla ne alle -32 asteen lämpötilassa, keittämällä ne tai estämällä niiden pääsyn ruuan, eli meidän houkuttelevien ruumidemme ääreen. Ongelmana on se, että käytössämme olevaa ikivanhaa patjaa ei ole mahdollista vaihtaa. (Vuokraemäntä ei suostu ostamaan uutta, eikä meillä ole varaa.) Petipunkit voivat myös ilmeisesti selvitä pitkiäkin aikoja ilman ruokaa (eli verta) kunhan olosuhteet ovat mukavan kosteat. Alkaa siis vaikuttaa siltä, että vanha, homeinen huoneemme on petipunkkien taivas! Ötököiden hyökkäystä lukuun ottamatta takana ovat kuitenkin loistavat viisi päivää.

Opiskelukaverimme Maidi lensi perjantaina Lissaboniin suoraan Sheffieldistä, jossa itse on vaihdossa ja oli ihanaa viikonloppuseuraa! Tutustuin Maidiin paremmin oikeastaan vasta täällä vaihdossa ja on itse asiassa aika hassu sattuma, etten ole aikaisemmin huomannut, miten paljon meillä on yhteistä. Maidikin on kotoisin pienehköstä hämäläisestä kunnasta, Maidinkin vanhemmat ovat (oman isäni tavoin) opettajia ja olemme esimerkiksi notkuneet samoina vuosina Forssan musiikkiopistolla. On ihme, että en muista nähneeni noin nättiä ja sympaattista tyttöä siellä kertaakaan! Lissabonin viikonloppumme oli joka tapauksessa vauhdikas ja saman tyyppisistä asioista kiinnostuneen vieraan kanssa kierteleminen oli kivaa ja helppoa. Maidi oli Sheffieldiläisissä vegaanipiireissä pyöriessään hurahtanut kasvissyöntiin, joten kävimme tutustumassa Portugalilaisiin kasvisravintoloihin. Kahvitellessamme Monikan kanssa viime torstaina olimme kehitelleet bar hoppingille lissabonilaisen vastineen eli café hoppingin, joka toimisi kunnianosoituksena Lissabonin eläväiselle ja värikkäälle kahvilakulttuurille. Maidikin pääsi tietysti heti testaamaan tätä uutta, lissabonilaista urheilulajia.

Kaupunkikierroksen, kirppisten ja vintage-putiikkien (löysin ihanan kesämekon seitsemällä eurolla!) lisäksi kävimme tutustumassa muun muassa Arte & Manhãn viikonloppuiseen keikkatarjontaan. Lauantaina vierailimme suomalaisen Even upeassa taiteilijakodissa ja saimme jälleen kerran todeta, kuinka pieni paikka maailma on. Meille nimittäin selvisi, että Even Suomessa olevat, nykyään Tampereella opiskelevat kämppikset ovat Maidin lapsuudenkavereita! Oli siinä varmaan Even ja Maidin yhteisillä kavereillakin ihmettelemistä kun he saivat yllättäen ystäviltään puhelun Lissabonista. Eve lähti kanssamme Bacalhoeiron Balkan-bileisiin ja ilokseni sain jälleen huomata, että illan mittaan kotoisa kantapaikkamme täyttyi tuttavista. Sunnuntaina suuntasimme aurinkoiseen Sintraan patikoimaan ja Maidin pyynnöstä kiipesimme koko matkan vuoren huipulla sijaitsevalle maurilinnoitukselle asti. Kylmästä tuulesta huolimatta linnasta aukeava näkymä oli henkeäsalpaava ja tiedän jo nyt tahtovani kiivetä linnalle vielä kerran ennen toukokuun loppua...

Maidi on käsityöihminen ja hallitsee hyvin esimerkiksi vintage-vaatteiden yhdistelemisen sekä ompelukoneen käytön. (Ihailen kyseistä taitoa suuresti!) Ehkä Maidin, Even ja Elinan kaltaisten taiteellisten tyyppien seuran takia olen tällä hetkellä ihan valtavan inspiraation vallassa. Keksin koko ajan lisää maalausaiheita (ja sisustusideoita) enkä malta odottaa, että pääsen Suomeen taulupohjien ja akryylivärien ääreen! Pelkät lyijykynätkin riittäisivät, mutta ne maksavat täällä aivan yhtä paljon kuin Suomessa. Pitäisiköhän tehdä uusi aluevaltaus ja opiskella tussipiirustusta?

Feliz Páscoa!

Jippii! Pääsiäislomani on ollut aivan loistava ja se jatkuu onneksi vielä ainakin tulevan illan. Pääsimme J:n kanssa Monsanton kansallispuistoon, mutta emme maanantaina niin kuin olimme alun perin suunnitelleet vaan vasta keskiviikkona. Suomalaisiin päihimme ei kovin helposti mahtunut ajatus siitä, että museoiden tapaan myös metsä voi täällä olla suljettu maanantaisin! Monsanto oli siis valtava, pääosin luonnontilassa oleva metsikkö, joka oli aidattu kauttaaltaan. Meillä kesti keskiviikkonakin hetki ennen kuin löysimme sopivan sisäänkäynnin, josta pääsimme pujahtamaan kyseiseen ryteikköön.

Sää suosi meitä niin Monsantossa kuin Setúbalin Tróiassakin, jonne suuntasimme torstaina helsinkiläisen taidehistorian opiskelijan, Elinan kanssa. Tróia oli ihana! Sinne päästäksemme meidän täytyi tosin ensin matkustaa junalla Setúbalin kaupunkiin ja sieltä vielä lautalla pikkuruiselle saarelle. Tróia osoittautui kuitenkin puolen päivän matkan arvoiseksi. En ole koskaan käynyt Norjassa, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan, jos sanon, että Tróia muistutti uskoakseni Norjalaisia vuonoja. Valkoisten purjeveneiden ja vuorten ympäröimän lahden hiekka oli uskomattoman valkoista ja vesi niin turkoosia, että paljon reissannut Elinakin totesi nähneensä sellaista viimeksi Aasiassa. Luonnon häikäisevyyttä vain lisäsi se, että muutamaa purjelautailijaa lukuun ottamatta olimme ainoat rannalla olijat. Tróiasta jäivät muistoksi Portugalin vuoteni tähän asti kauneimmat valokuvat.

Perjantaina saimme vihdoin odotettuja vieraita Suomesta kun Timo, Krista, Suvi, Riku, Mirva, Pauli, Tuomas ja Hannu laskeutuivat Iberian niemimaalle. Viimeiset neljä päivää ovatkin sitten olleet yhtä hauskanpitoa. Suomi-vieraat kävivät ensimmäisenä iltana ihmettelemässä pikkuista asuntoamme, mutta majoittuvat suuresta lukumäärästään johtuen Chill out-nimisessä hauskassa hostellissa. Hostellin henkilökunta on todella rentoa ja huippua. He järjestivät hostellin sisäpihalla muun muassa grilli-illan ja mekin pääsimme tutustumaan muihin hostellivieraisiin. Miellyimme J:n kanssa paikkaan niin paljon, että olemme nyt hengailleet kavereidemme kahdeksan hengen huoneessa lähes jokaisena iltana. Voin siis suositella kyseistä hostellia kaikille Lissaboniin matkaaville.

Lissabonilainen pääsiäisemme ei tällä kertaa sisältänyt mitään pääsiäiseen liittyviä elementtejä. En syönyt sunnuntaina ainuttakaan suklaamunaa tai nähnyt ainuttakaan tipua, jos Suvin Angry birds-pelikorteissa esiintyviä äkäisiä lintuhahmoja ei lasketa. Vietimme päivän leppoisasti Cascaisin rannalla, nautimme piknik-eväistä ja paahtavasta auringosta. Seurueemme miespuoliset jäsenet (paitsi Riku ja J) kävivät jopa uimassa. Cascaisin lisäksi olemme muun muassa tutustuneet Lissabonin keskustaan ja Bairro Altoon, käyneet Sintrassa ja Palácio de Penassa sekä tutustuneet Lissabonin edullisiin, aasialaisperäisiin ravintoloihin. (Intialainen tai kiinalainen ruoka maksaa täällä halvimmillaan noin viisi euroa per annos.) Tänä aamuna uhrasin ensimmäistä kertaa ajatuksen huomenna jatkuvalle yliopistolle ja jäin kotiin lukemaan sillä välin kun J lähti kavereiden mukana tuliaisostoksille. Myöhemmin pääsen vielä mukaan kun järjestämme suomalaisten viimeisen vierailupäivän kunniaksi viini- ja juustoillan. Olen kyllä iloinen huipusta pääsiäisestä ja haikea siitä, etteivät kaverit voi jäädä tänne vaikka koko loppukevääksi. Kahden kuukauden päästä onneksi taas tavataan!

Filmilauantai ja palmusunnuntai

Olipa kiva viikonloppu! Juuri kun olin tullut siihen lopputulokseen, että kaikki kaverit ovat taatusti pääsiäsilomalla (eli poissa maasta) ja olin liimautunut työtuoliini häärimään ankeaa ja vaikeaselkoista analyysitehtävää Joanna soitti ja pyysi minut mukaansa katsomaan syksyisen dokumenttielokuvafestivaalin voittajaehdokasta. Olin unohtanut, että Joannan lento Puolaan olikin vasta sunnuntaina! "É na Terra, não É na Lua" oli aika viihdyttävä filmipäiväkirja pikkuruisesta Azorilaisesta saaresta (Ilha do Corvo), jonka elämä oli yllättävänkin lähellä mitä tahansa suomalaista syrjäkylää. Nyt voin sitten sanoa, että olen katsellut portugalilaisessa elokuvateatterissa esimerkiksi sitä kuinka lehmä synnyttää... 

Lauantai-iltana läksin Hannahin uuden kämppiksen, saksalaisen Veronikan kanssa Bacalhoeiroon ja sain selitellä ovella sitä, miksi minulla ei enää ollut vuosijäsenyyttäni todistavaa korttia (joka sekin varastettiin). Sain kuitenkin puhuttua itseni sisälle ja olin tosi imarreltu kun baarin puolella työskentelevät pojat muistivat minut ja tekivät uuden kortin ilmaiseksi. Balkanilaisen musiikin iltoja pitäisi taatusti olla useammin! Harvoin Bacalhoeiro on ollut niin täynnä, että siellä mahtuu hädin tuskin tanssimaan. Lisäksi oli tietenkin kuuma kuin saunassa, mutta se tuntui vain lisäävän puhallinorkesterin ja villin yleisön menoa. 

Unohdin melkein kertoa, että sain viimeinkin otettua kämppisteni kanssa puheeksi asuntomme kaamean siisteystason. Meillä näet asuu kolme brasilialaista nuorta herraa, jotka kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta eivät todennäköisesti ole eläessään nähneet tiskiharjaa ennen kuin ovat muuttaneet Lissaboniin asumaan. Miltä kuulostaa tiskivuori, joka on niin valtava, että ulottuu keittiön hanaan asti (juomavesi on useimmiten pakko noutaa kylpyhuoneesta) tai vessa, joka on kerta toisensa jälkeen vetämättä? Kärsittyäni sikalassa jo useamman viikon ajan sain lopulta tarpeekseni, räjähdin ja löysin sisältäni pienen mäkättävän emännän. Pojat osasivat onneksi kuitata asian huumorilla ja uuden uutukainen tiskivuorolista laadittiin ihan hyvässä hengessä. (Vessan vetämisestä minulla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa antaa ohjeita.) 

Sunnuntaina suuntasimme J:n kanssa Belémiin Palácio Nacional da Ajudan palatsiin ihailemaan jälleen kerran Portugalin kuninkaallisten aikojen aarteita. Palatsi ja sen sisustus olivat loistokunnossa ja J löysi maalaussalista kaksoisolentonsa: enkelikiharaisen, portugalilaisen pikkuprinssin. Vierailimme myös botaanisessa puutarhassa nauttimassa aringosta, kukkamerestä sekä äänekkäistä linnuista. Illalla ukkosti, mutta suuntasimme kaikesta huolimatta Jannen kanssa Arte & Manhãhan fadoa kuuntelemaan. Täytyy tunnustaa, että suhtauduin esitykseen hieman ennakkoluuloisesti, koska en ylipäätään pidä turhasta melankoliasta tai valituksesta. Hehkuva Joana Amendoeira onnistui kuitenkin muuttamaan käsitykseni fadosta! Hän ei ollutkaan viskin ja tupakan kähentämä vanha leski vaan kaunis ja kirkasääninen nuori nainen, joka hymyili paljon ja tulkitsi musiikkia niin suurella palolla, että tunnelma väkisinkin tarttui. Taidan sittenkin ostaa fadolevyn kotiinviemisiksi! 

Nyt täytyy mennä ravistelemaan J:tä hereille. Suuntaamme tänään Monsanton suureen luonnonpuistoon, jota kutsutaan myös Lissabonin keuhkoiksi. En malta odottaa, että pääsen vaeltamaan ihan oikeaan metsään! Toivottavasti emme eksy...