Olipa kiva viikonloppu! Juuri kun olin tullut siihen lopputulokseen, että kaikki kaverit ovat taatusti pääsiäsilomalla (eli poissa maasta) ja olin liimautunut työtuoliini häärimään ankeaa ja vaikeaselkoista analyysitehtävää Joanna soitti ja pyysi minut mukaansa katsomaan syksyisen dokumenttielokuvafestivaalin voittajaehdokasta. Olin unohtanut, että Joannan lento Puolaan olikin vasta sunnuntaina! "É na Terra, não É na Lua" oli aika viihdyttävä filmipäiväkirja pikkuruisesta Azorilaisesta saaresta (Ilha do Corvo), jonka elämä oli yllättävänkin lähellä mitä tahansa suomalaista syrjäkylää. Nyt voin sitten sanoa, että olen katsellut portugalilaisessa elokuvateatterissa esimerkiksi sitä kuinka lehmä synnyttää...
Lauantai-iltana läksin Hannahin uuden kämppiksen, saksalaisen Veronikan kanssa Bacalhoeiroon ja sain selitellä ovella sitä, miksi minulla ei enää ollut vuosijäsenyyttäni todistavaa korttia (joka sekin varastettiin). Sain kuitenkin puhuttua itseni sisälle ja olin tosi imarreltu kun baarin puolella työskentelevät pojat muistivat minut ja tekivät uuden kortin ilmaiseksi. Balkanilaisen musiikin iltoja pitäisi taatusti olla useammin! Harvoin Bacalhoeiro on ollut niin täynnä, että siellä mahtuu hädin tuskin tanssimaan. Lisäksi oli tietenkin kuuma kuin saunassa, mutta se tuntui vain lisäävän puhallinorkesterin ja villin yleisön menoa.
Unohdin melkein kertoa, että sain viimeinkin otettua kämppisteni kanssa puheeksi asuntomme kaamean siisteystason. Meillä näet asuu kolme brasilialaista nuorta herraa, jotka kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta eivät todennäköisesti ole eläessään nähneet tiskiharjaa ennen kuin ovat muuttaneet Lissaboniin asumaan. Miltä kuulostaa tiskivuori, joka on niin valtava, että ulottuu keittiön hanaan asti (juomavesi on useimmiten pakko noutaa kylpyhuoneesta) tai vessa, joka on kerta toisensa jälkeen vetämättä? Kärsittyäni sikalassa jo useamman viikon ajan sain lopulta tarpeekseni, räjähdin ja löysin sisältäni pienen mäkättävän emännän. Pojat osasivat onneksi kuitata asian huumorilla ja uuden uutukainen tiskivuorolista laadittiin ihan hyvässä hengessä. (Vessan vetämisestä minulla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa antaa ohjeita.)
Sunnuntaina suuntasimme J:n kanssa Belémiin Palácio Nacional da Ajudan palatsiin ihailemaan jälleen kerran Portugalin kuninkaallisten aikojen aarteita. Palatsi ja sen sisustus olivat loistokunnossa ja J löysi maalaussalista kaksoisolentonsa: enkelikiharaisen, portugalilaisen pikkuprinssin. Vierailimme myös botaanisessa puutarhassa nauttimassa aringosta, kukkamerestä sekä äänekkäistä linnuista. Illalla ukkosti, mutta suuntasimme kaikesta huolimatta Jannen kanssa Arte & Manhãhan fadoa kuuntelemaan. Täytyy tunnustaa, että suhtauduin esitykseen hieman ennakkoluuloisesti, koska en ylipäätään pidä turhasta melankoliasta tai valituksesta. Hehkuva Joana Amendoeira onnistui kuitenkin muuttamaan käsitykseni fadosta! Hän ei ollutkaan viskin ja tupakan kähentämä vanha leski vaan kaunis ja kirkasääninen nuori nainen, joka hymyili paljon ja tulkitsi musiikkia niin suurella palolla, että tunnelma väkisinkin tarttui. Taidan sittenkin ostaa fadolevyn kotiinviemisiksi!
Nyt täytyy mennä ravistelemaan J:tä hereille. Suuntaamme tänään Monsanton suureen luonnonpuistoon, jota kutsutaan myös Lissabonin keuhkoiksi. En malta odottaa, että pääsen vaeltamaan ihan oikeaan metsään! Toivottavasti emme eksy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti