Yöllisiä seikkailuja

Aamuauringon valossa Lissabon on ihana, uinuva satukaupunki pastellitaloineen ja mukulakivikatuineen. Jos on oikein aikaisin liikkeellä, saattaa jopa löytää vuorokauden ainoan hiljaisen hetken kun kaduilla ei ole hullua liikennettä ja tööttäileviä autoja. En tiedä, johtuiko unenomainen tunnelma tänä aamuna osittain mitättömistä yöunistani vai mahdollisesta humalatilastani, mutta kun vaeltelin hiljaisilla, auringon valossa kylpevillä kaduilla oli pakko todeta, että aamuöinen Lissabon on kauniinpi kuin mikään toinen näkemäni kaupunki. (Sanovat Rioa kauniimmaksi, mutta kukaan ei silloin puhu mitään slummeista.) Olisin varmaan vaeltanut satukaupungissa pidempäänkin, mutta muutama tosiseikka vauhditti kotimatkaani. Huomasin olevani flunssainen ja jäässä ja lisäksi kengissäni ei ollut enää pohjia! Tanssin nimittäin viime yönä kirjaimellisesti kenkäni puhki.

Aika on taas liitänyt, vaikka pelkäsin edeltä käsin, että viikosta tulisi pitkästyttävä, koska niin moni kaverini on tällä viikolla Madeiralla. En voinut lähteä kyseiselle reissulle, koska se osui keskelle pahinta tenttikautta, eikä minulla ole mahdollisuutta uusintatenttimiseen, jos haluan viettää tammikuun Espanjassa. Alkuviikon harmillisin takaisku oli se, että Luisin lento peruttiin torstaisen yleislakon takia. Olin raivoissani tuurilleni kun vuoden 365 päivästä yleislakko sattui juuri sille päivälle, jolloin harvoin tapaamani Meksikon kaveri olisi päässyt kylään. Onneksi lento ei ollut maksanut paljoa ja Luisilla oli varaa uuteen lippuun. Hän tulee kylään yhdeksäs joulukuuta ja pääsee osallistumaan kerrostalomme pikkujoulun viettoon. Siitä tulee mahtavaa!

Opiskelu muuttuu lukukauden loppua kohden koko ajan työläämmäksi ja tällä viikolla olenkin kuluttanut paljon aikaa esseiden kirjoittamiseen ja tenttikirjojen lukuun. Kurssisisällöt ovat kiinnostavia ja opiskelukin on siis ihan mielekästä, mutta en olisi ikinä arvannut, että esimerkiksi portugalin kielisen esseen kirjoittaminen vie niin paljon aikaa! Viiden sivun esseeseen kuluu pahimmillaan koko päivä... Keskiviikkona kävimme Jannen ja puolalaisen kaverini, Joanan kanssa Bacalhoeirossa kuuntelemassa talon jazzorkesteria ja (komeat) muusikot soittivat loistavasti. Rakastun Bacalhoeiroon joka kerta enemmän kun käyn siellä. Miten on mahdollista, että jossakin paikassa on aina niin hyvä meno ja kaikki keikat ja teemapäivät ovat kaiken lisäksi ilmaisia? Ilta tietysti venyi venymistään, mutta se ei haitannut, koska torstain kaikki luennot oli peruttu yleislakon takia. Olin etukäteen vähän jännittänyt torstain mielenosoitusta ja uutisissa varoitettuja mellakoita, mutta lakkopäivänä niistä ei ollut tietoakaan. Tunnelma keskustassa oli jopa hilpeä. Ihmiset kyllä keskustelivat politiikasta ja työväen kuoro lauloi poliittisia lauluja, mutta itse mielenosoitus oli kuin vappukulkue. Sää oli parempi kuin vappuna: lämpöä oli 18 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ei ihme, että mielenosoittajat söivät marssiessaan jätskiä!

Tänään minulla oli pahin krapula aikoihin ja siitä saan kyllä syyttää eilisyön runsasta caipirinhan kulutusta. Oli kyllä aivan mahtavaa! Aloittelimme ensin monta tuntia kahdestaan ihanan Lenin kanssa ja skypetimme jopa hänen mummolleen Brasiliaan. Olisin voinut jäädä Lenille vaikka koko yöksi höpöttelemään, mutta lähdimme  kuitenkin Bairroon, jossa kohtasimme Jhielsonin ja Thayanen (jotka ovat Lenin tavoin ihania brasseja). Olin alkuillasta päättänyt ottaa rauhallisesti, koska sitkeä flunssani ei yhä edelleenkään ole poissa, mutta päädyimme tanssimaan hullun lailla. Kiersimme Bairron parhaita paikkoja, joimme monta caipirinhaa ja taisin olla aika riehakkaassa kunnossa, koska onnistuin esimerkiksi livahtamaan baarimestarin jalkovälin alta baaritiskin toiselle puolelle vain, koska halusin jutella siellä olleelle DJ:lle. Kyseinen baarimestari tietysti huvittui aika paljon etenemistyylistäni. Päädyimme Bairrosta vielä jatkoille Alcántaran discoalueelle ja sieltä Lenille. Olisin ehkä kyennyt nukkumaan edes tunnin, jos Lenin luona ei olisi ollut niin kylmä! Vaikka lämpötila saattaa päivisin olla parinkymmenen asteen tienoilla laskee se öisin usein lähemmäs nollaa. En olisi uskonut, että jonkun koti on vielä pahempi kylmäkaappi kuin meidän kerrostalomme, mutta Lenin talo osoittautui varsinaiseksi pakastimeksi. Saavuin kotiin puoli yhdeksän maissa hampaat kalisten, ilman ääntä ja kengänpohjia, jotka tuhoutuivat yöllisen tanssin aikana. Mitähän kämppikseni ajattelevat minusta tätä nykyä?

Huomenna olisi tarkoitus mennä Pavilhão I:n, Orienteen katsomaan kansainvälistä modernin taiteen festivaalia. En ymmärrä, missä vaiheessa ehdin lukea ensi viikon tentteihin kun täällä on niin paljon kaikkea mukavaa tekemistä. Ensi torstaina J tulee taas kyläilemään Lissaboniin. Jippii!

Leganés

Leganés on hirvittävän ankea syksyllä! Sydämeni on jälleen murusina näin Espanjan matkan päätteeksi kun jouduin jättämään J:n yksikseen tuohon hiljaiseen ja harmaaseen kyläpahaseen, jota joku voisi keskiluokkaiseksi perheidylliksikin nimittää. Kuvaillaanpa Leganésia eli Madridin Vihtiä hieman, että saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tarkoitan. Matka lentokentältä Leganésiin kestää noin tunnin ja 40 minuuttia. Metroa joutuu sinä aikana vaihtamaan monta kertaa ja perille tietää päässeensä siinä vaiheessa kun metrossa ei istu lisäksesi enää ketään muuta. (Leganésin kunniaksi täytyy tosin sanoa, että Vihti-Helsinki välillä ei kulje metroa laisinkaan.) Maan pinnalle tultaessa ympärille aukeaa ristikko toinen toistaan samankaltaisempia katuja, matalia laatikon muotoisia kerrostaloja sekä tähän aikaan vuodesta harmaa taivas. Viikonloppuiltana Leganésissa ei tapahdu juuri mitään. Tiedän tämän nyt, sillä kävimme lauantai-iltana kävelyllä sateisessa Leganésissa. Perheelliset espanjalaiset toki istuivat tavernoissa oluella ja makkaralla jalkapallo-ottelua seuraten ja lapset hyörivät siinä sivussa... Yliopisto-opiskelijoita tai saman ikäisiä nuoria ei sen sijaan näkynyt missään.

Sunnuntaina Leganés on entistä kuolleempi (jos mahdollista), koska kaikki ruokakaupat ovat kiinni, eikä kauduilla ole ketään. Todennäköisesti perhekeskeiset espanjalaiset lounastavat keskiluokkaisessa Leganésissa, keskiluokkaisissa kodeissaan, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää tietenkään. Minua vain hirvittää ajatella noita pitkiä, harmaita leganésilaisia sunnuntaipäiviä, jolloin rakas J:ni joko istuu koko päivän yksin kotona tai vaihtoehtoisesti matkustaa yli tunnin matkan keskustaan nähdäkseen edes jonkin elävän olennon. Silloinkin matka taittuisi ilman seuraa, koska Leganésissa ei ole muita vaihtareita, joita pyytää mukaan. Ei ihme, että J odottaa jo niin kovasti joulua ja sitä, että pääsee muuttamaan Lissaboniin. Tuntuu aivan kauhealta kun rakastaa jota kuta niin paljon ja joutuu seuraamaan sivusta kun tämä joku on onneton. Toivottavasti voimme vielä joskus nauraa sille, että Leganésissakin on tullut käytyä!

Leganésissa oli tietysti hauskaa, koska olimme yhdessä. Jos ei oteta huomioon sitä, että J:n kämppä sijaitsee Leganésissa, se on todella hyvä: kaunis ja kodikas. Lisäksi siellä on lämmitys, mistä alkeellisissa oloissa asuvana lissabonilaisena nautin kovasti. Olen yhä flunssassa. Tauti ei vähäisestä levosta johtuen ole talttunut, eikä koko viikonlopun kestänyt sade helpottanut tilannetta. Osittain minun keuhko-ongelmani takia päätimme kuitenkin ottaa rennosti ja jättää esimerkiksi Madridin baarit koluamatta. Laitoimme ruokaa, kävimme modernin taiteen museossa Salvador Dalia ihailemassa ja tänä aamuna suuntasimme Rastron kirpputorille. Oli ihanaa, tietysti, koska J:n kanssa on. Voisin asua vaikka kaameassa Leganésissa, että saisimme olla yhdessä. (Onneksi se ei kuitenkaan ole tarpeen.) Lähtiessäni Madridista huomasin, että olen kehittänyt lentokenttätrauman. Aiemmin rakastin lentokenttiä, koska niihin liittyi aina seikkailu ja jännitys. Nyt inhoan sekä Lissabonin että Madridin lentokenttää. Molempiin liittyy pelkkä hyvästely ja ikävä. Unohdinko mainita, että perjantaina tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä kun iskin J:n kaverimme bändin, HB:n keikalla Turussa. Aika lentää... Onneksi se lentää, koska tasan kuukauden päästä laskeudun taas Madridin lentokentälle, mutta silloin edessä ei ole enää hyvästelyjä.

Jälleen caipirinhaa ja capoeiraa

Olen uuvuksissa! Takana on niin vauhdikas viikonloppu, etten ole ehtinyt oikein nukkua missään välissä ja tällä elämän rytmillä viime viikolla hankittu flunssakaan ei ole ehtinyt parantua. Onneksi oli kuitenkin hauskaa! Sanoin luokkakaverilleni (joka ihmetteli tänä aamuna turvonneita silmiäni), että minun täytyy elää yhdessä vuodessa koko se Lissabon, johon hänellä aikaa koko loppuikänsä. Naureskelimme, että ensi kesäkuussa olen todennäköisesti harmaantunut, kumara mummo, mikäli jatkan tätä tahtia... Suomessa onkin sitten aikaa opetella kutomaan villasukkia ja leipomaan pullia!

Viikonloppuni alkoi oikeastaan jo torstaina ja tällä kertaa capoeira-festivaalien avajaisilla. Capoeira-ryhmämme toivotti tervetulleeksi ryhmän barcelonalaisia capoeiristoja ja mestareita, jotka tulivat Lissaboniin kanssamme kisailemaan. Minulla oli flunssa, mutta en millään malttanut olla pois harjoituksista, jotka olivatkin todella hauskat. Ekstrana Brasilian koti-yhdistyksen (Casa do Brasil) tanssiopettaja piti meille forró-tanssitunnin ja kaikki meni loistavasti (rakastan forróta!) siihen asti kunnes eräs noin kaksisataakiloinen capoeirista astui varpailleni, kynteni halkesi ja valkoinen sukkani sai uuden punaisen värityksen. Bob on maailman hyväntahtoisin jättiläinen ja hän oli oikeasti tosi pahoillansa. Forró sai kuitenkin jäädä siltä illalta. En kyllä ymmärrä, miten voin onnistua satuttamaan itseni tanssitunnilla kun en ole satuttanut itseäni capoeirassa vielä kertaakaan. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten Bobin kaltaisella valtavan taitavalla capoeiristalla voi olla niin surkea koordinaatiokyky mitä tanssimiseen tulee... Harjoitus tekee kai mestarin?

Perjantaina Joana, maailman herttaisin baianotyttö piti meille axé-tanssitunnin ja kertoi Baian synkretistisistä uskonnoista. Saimme eläytyä afrikkalaisten orjien jälkeläisiltä perittyjen jumalien hahmoihin ja minä olin Iemanja, koska uimaliikkeet olivat ainoita, jotka takarivipaikaltani kykenin omaksumaan. Lopuksi valmistelimme vielä tanssillisen näytelmän, joka liittyy Brasiliassa sadonkorjuuaikaan, mutta tuo suomalaisista perinteistä mieleen lähinnä tiernapojat. Tässä tosin tanssitaan, eikä niinkään lauleta. Kirosin kalpeaa nahkaani ja vaaleaa tukkaani siinä kohdassa kun Joana koko salin yli osoitti minua ja antoi minulle näytelmässä kuningattaren roolin. Kuten oikeassa elämässä, kuningattaren rooli oli näytelmässäkin olla pidättyväinen ja kieltäytyä kaikesta hauskasta. Juuri kun olimme espanjalaisen kuninkaani kanssa omaksumassa hauskoja tanssillisia liikkeitä Joana tuli sanomaan, että kuningasparin rooliin kuuluu vain sipsutella ympäriinsä ja välttää bailausta, jota kaikki muut ympärillä harrastivat. Onneksi tanssiesityksen läpivieminen kesti vain noin tunnin...  Tanssitunnin jättämästä traumasta selvitäkseni suuntasin Jannen kanssa Bacalhoeiroon kuuntelemaan mustalaismusiikkia. Akustinen bändi oli aivan mahtava ja samoin tunnelma! Ihmiset ovat niin kauniita kun tanssivat innoissaan. Olen tainnut unohtanut mainita, että portugalilaiset ovat yleensäkin todella kauniita. Täällä on ihanan paljon erikokoista- ja väristä väkeä kaikista maailman kolkista ja kaunein asuste monen ihmisen päällä on iloinen hymy!

Lauantaina poskionteloni ja kurkkuni olivat niin turtuneita, että päätin jäädä kotiin, vaikka capoeira-festareilla olisikin ollut tarjolla sambaa. Illalla lähdimme belo horizontelaisen kaverini läksijäisiin. Harmillista meidän kannaltamme, mutta hän on saanut historian gradunsa valmiiksi ja palaa Brasiliaan. Ensimmäistä kertaa täällä minulle tuli todella haikea olo siitä, etten välttämättä nää Wessleyta enää koskaan. Juhlat olivat kuitenkin mitä parhaimmat ja suurehkossa kerrostaloasuntossa oli saunamainen tunnelma kun jokainen oli ottanut pari kaveria mukaan bileisiin. Tutustuin moniin huippuihin vapaaehtoistyöntekijöihin, koska yksi Wessleyn kämppäkavereista toimii vapaaehtoistyössä Lissabonissa. Olin pyhästi luvannut itselleni, että en lähde jatkoille, koska olen kipeänä. Aamukolmen aikaan kuitenkin järkeilin, että mielihyvähormooni on oiva parannuskeino ja tekisin itselleni valtavan karhunpalveluksen mikäli en lähtisi jatkoille. Bairro Altossa oli mainiota ja päädyimme muun muassa tanssimaan kadulla joidenkin ennalta tuntemattomien aussipoikien kanssa. Viimeisen caipirinhan siivittämänä päätin kokeilla jotain, mitä en ole aiemmin täällä ollessa vielä uskaltanut tehdä: palata kotiin kävellen, ilman saattajaa. Periaatteessa asun ihan siedettävän kävelymatkan päässä Bairrosta, mutta olen pelännyt esimerkiksi autosta perääni huutelevia ukkoja sen verran, että olen jättänyt aamulenkit väliin tähän asti. Syystakissani on kuitenkin huppu ja joko siitä tai tuurista johtuen sain kävellä koko matkan ihan rauhassa.

Eilinen kului capoeira-leirin päätöstapahtumassa ja sain capoeira-kasteen, vaikka minua on kutsuttu Kristalliksi siitä lähtien kun liityin ryhmään. Luulin ensin, että oma nimeni on vähän omituinen (koska se kuulostaa My little pony-hahmolta), mutta kun kaverini kastettiin Juustoleiväksi olin lopulta ihan tyytyväinen. Olin tietysti kuoleman väsynyt nukuttuani ainoastaan tunnin, mutta väsymyksestä huolimatta päivä oli jännittävä. En ole koskaan ennen nähnyt niin nopeaa tai aggressiivistakaan capoeiraa. Olin kauhuissani kun minut määrättiin pelaamaan erään espanjalaisen mestarin kanssa, joka oli hetkeä aiemmin näyttänyt meille mitä hankalampia liikkeitä. Mestari oli kuitenkin aika reilu kun antoi minun leikkiä aikani, kamppasi minut lopulta ja otti sitten ilmalennosta kiinni näyttääkseen, että suojaukseni ei ollut ihan riittävä. Tänä aamuna oloni oli kuin raihnaisella mummolla, eikä yliopistolle meneminen tosiaankaan olisi innostanut. Minulla ei kuitenkaan ole varaa lipsua läsnäolosta enää yhtään kun tentitkin ovat niin lähellä ja joka tunnilla annetaan nykyään kotitehtäviä. En ymmärrä, missä välissä ehdin tehdä kaiken tarvittavan tai lukea tentteihin. Ensi viikonloppuna on tiedossa Madridin matka ja sitten Luis tulee kylään. Kauheaa, että jouluun on kohta enää kuukausi! Ja joulun jälkeen puolet vaihdostani on jo ohi!

Kuume

Kuume ja vatsatauti yhdistettynä vesisateeseen, johon lisätään aamupäivän kestävä metrolakko on kyllä sellainen keitos, jonka minä jätän suosiolla väliin. Luennoille yrittämisen sijasta voinkin kirjoittaa jatkoa tälle saippuaoopperalle. (Ainakin viime kerran kohtalokkaan juonenkäänteen jälkeen blogi alkoi mielestäni valua edellä mainittuun genreen.) En siis pidä teitä nyt jännityksessä vaan kerron heti, että olen päättänyt jäädä Lissaboniin. Kaupunki ja kieli ovat yksinkertaisesti liian ihania, että voisin vaihtaa niitä tammikuiseen Malminkartanoon (tai muuhun helsinkiläislähiöön), josta meille luultavasti tarjottaisiin HOAS:in perhekämppää.  

Perjantai-iltana oli kriisissä. Aloin suunnitella, mitä kaikkea minun vielä tulisi tehdä, ostaa ja kokea ennen kuin suuntaisin takaisin Suomeen. Suunnittelun lopputulemana säntäsin levykauppaan ja kauhistuin kun huomasin kassalla, että lasku lähenteli sataa euroa. Tätä musiikkia ei saa Suomesta käsin. Ei edes Spotifysta! Jos levykaupan lasku ei olisi ylittänyt niin huimasti budjettiani olisin todennäköisesti suunnannut seuraavaksi johonkin kirjakauppaan ja ostanut sen tyhjäksi. Onneksi Janne soitti kesken shoppailukohtaukseni ja kysyi, lähtisinkö myöhemmin Bairro Altoon yksille tai kaksille. Hänen vanhempansa olivat kylässä täällä ja hän kaipasi välissä nuorekkaampaa seuraa. Mikä ettei! Bairro oli viikonpäivän huomioon ottaen melko rauhallinen, mikä johtui ehkä rankasta vesisateesta. Syksyn tullen juhlijat siirtyvät kuulemma suurille nightclubeille tanssimaan, joista yhdelle minäkin olen huomisyönä menossa. Kuumeen olisi parempi häipyä tämän päivän aikana, koska Washed Outin keikkaa en jätä väliin minkään typerän flunssan takia.

Päädyimme istuskelemaan rauhalliseen pubiin, josta sai kerrankin halvalla hyvänmakuista punaviiniä. Niin ihanaa kuin tanssiminen onkin, oli myös aika mukavaa vaihtelua vain istuskella rauhassa ja nauttia pubin lämmöstä ja kynttilöistä. (Omassa huoneessani ei tällä hetkellä ole kumpiakaan. Olen vielä kahden vaiheilla, hankinko patterin vai selviänkö kolmen peiton ja yhden makuupussi turvin talvesta.) Alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut sekoittaa Jannea minun ja J:n väliseen ongelmaan, mutta suurehkon punaviinilasillisen loppuvaiheilla päädyin kuitenkin kertomaan hänelle murheestani. Onneksi päädyin, sillä Jannella oli mielestäni loistavia näkökulmia! Lisäksi oli aika helpottavaa päästä kertomaan tilanteesta muillekin kuin brassipojille, jotka ohittivat tilanteen olankohautuksella. (Heillä on monta tyttöä kierroksessa samaan aikaan, joten vakavamman parisuhteen ongelmat eivät ehkä ole heidän heiniään.) Janne nosti esiin sen näkökulman, että jos jätän kauan odottamani vaihtovuoden kesken se saattaa jossakin vaiheessa muuttaa minut katkeraksi marttyyriksi, joka jossittelee, mitä olisi käynyt jos olisin sittenkin päätynyt jäämään Lissaboniin. Samaa olen itsekin pelännyt. Tämä on niin ainutlaatuinen tilanne oppia kieltä, eikä Erasmus-stipendiä myönnetä kuin yhden kerran. Janne painotti myös objektiivisuuden merkitystä tai ainakin siihen pyrkimistä, mikä on tietysti tunneasioissa erityisen hankalaa. Olen jutellut J:n kanssa syksyn mittaan lähes joka päivä ja nähnyt, miten kurjaa hänellä on. On todella vaikea olla lähtemättä mukaan tuohon tunteeseen, varsinkin kun tahtoisin kaikin keinoin auttaa häntä pääsemään parempaan tilanteeseen. Oma uhrautumiseni ei kai kuitenkaan ole pitkällä aikavälillä paras ratkaisu, vaikka minulla onkin J:tä kova ikävä?  Oli myös helpottavaa kun joku ulkopuolinen sanoi suoraan, että Madridin pään ongelmat eivät ole minun syytäni. Suoraan sanoen olen syyllistänyt J:n ongelmista myös itseäni. Olisi pitänyt ottaa kampuksen sijainnista paremmin selvää, olisi pitänyt patistaa J:tä muuttamaan keskustaan ja vaikka kommuuniin, jossa hän olisi voinut oppia espanjaa... Olisi pitänyt neuvoa J:tä enemmän, koska minähän tässä olen se, jolla on kokemusta ulkomailla asumisesta. Joskus on vain niinkin, että yrittää parhaansa ja silti käy helvetin huono tuuri.

Vertailimme Jannen kanssa omia Lissabonin kokemuksiamme ja tulimme siihen lopputulokseen, että kaupunki on mitä mainioin. Siinä jutustellessamme ymmärsin, että olen kaikkea muuta kuin valmis lähtemään täältä kesken pois. Ei Lissaboniin ehdi tutustua vajaassa puolessa vuodessa! Palasimme kotiin vesisateessa kävellen, mutta puolenlitran caipirinhan siivittämänä koko sadetta ei edes huomannut. Oli huippua. Loppumatkan juoksin Eduardon puiston läpi ja olin niin onnellinen, että olen päässyt vaihtoon. Laitoin vielä J:lle viestiä, että olen päättänyt jäädä Lissaboniin kevääksi. Aamulla olin saanut häneltä seuraavan vastauksen: "Noh, hyvä että oon sitten päätynyt ite siihen ratkasuun, että tuun sinne ens kevääks. Mut ennen ku voin lyödä tota suunnitelmaa lukkoon, mun pitää varmistaa mun vuokranantajalta, että voin varmasti irtisanoutua meidän sopimuksesta etukäteen JA sun pitäis oikeestaan kysyä siltä sun vuokranantajalta niistä vapautuvista huoneista." That´s my man! Varsinkin J:n sukulaiset pitävät meitä varmaan pähkähulluina (omassa suvussani oudohkoihin ratkaisuihin on jo totuttu useammassa sukupolvessa), mutta olen silti tosi onnellinen J:n puolesta! Karsean puolivuotisensa jälkeen hän on todellakin ansainnut mukavan muutaman kuukauden reissun kevätlukukaudella. Kesäksi hän voi sitten palata Suomeen töihin ja minä perässä kesäkuun lopulla.

J on muuten päättänyt myös opiskella portugalin kieltä täällä ollessaan, koska hänen morsiammensa on kerran "portugalihullu". Se on hyvä idea varsinkin siihen nähden, että unelma Brasiliaan muuttamisesta ei ole vieläkään poissuljettu ajatus... Keväästä tulee mahtava! En malta odottaa, että pääsen esittelemään J:lle Lissabonin parhaat palat. Lissabonin esittelystä puheen ollen. Rakas meksikolainen ystäväni Luis tulee muutaman viikon päästä kylään.Viimeksi hän kyläili luonani Suomessa. Pikku hiljaa alkaisi olla vastavierailun paikka ja täällä järjestetty Frida Kalho-näyttely on saanut aikaan jonkinlaisen Meksiko-kuumeen. Mistä saisin siivet, että pääsisin koluamaan kaikki ne paikat joihin olisi kiva lentää?

Halloween ja reissu Portoon

Huomaan, että olen taas ollut laiska blogin pitäjä. Selittelen sitä itselleni sillä, että olen sentään päässyt välissä puhumaan Skypessä Helsingin kavereiden (eli tämän blogin oletetun lukijakunnan) kanssa, sekä kirjoitellut kahdenvälisiä viestejä monille kavereille. (Hannan viimeisimpään viestiin vastaan ihan kohta. Ihanaa kuulla elämästä siellä päässä!) J tuli kylään viime viikon torstaina ja kyseinen viiden päivän vierailu oli tietysti kauan odotettu tapahtuma. Olen kuullut kaukosuhteessa eläviltä kavereilta, että ikävän pitäisi hellittää jossakin vaiheessa. Minulla on tästä tietysti kokemusta ainoastaan kahden kuukauden ajalta, mutta on pakko todeta, että ikävä ei meidän tapauksessamme ole hellittänyt sitten yhtään. Ajattelen J:tä rehellisesti sanottuna ehkä noin 20 kertaa päivässä kaikenlaisissa tilanteissa ja nyt kun J on käynyt täällä muutaman kerran kylässä ja jättänyt ympärilleni merkkejä itsestään (kuten rikkinäisen kahvikupin ja kihlasormuksen esimerkiksi) ikävöin häntä entistä enemmän!

Matkustimme J:n kanssa Portoon, Pohjois-Portugaliin ja reissu oli ihana! Porto ei ole yhtä kaunis ja valoisa kuin Lissabon, mutta kaupunki on todella omaleimainen ja siellä vallitsi näin talven korvilla, kirpeä syksyinen tunnelma. Lauantaina aamuyöllä oli jopa pakkasta! Mäkisyytensä ja rappioromantiikkansa puolesta Porto vetää vertoja Lissabonille, mutta kaiken väriset, lakastuneet puutalot tuovat mieleen pikemminkin Viron Pärnun (ja Neuvostoliiton) kuin Lissabonin valoisat kadut ja kaakeloidut kivitalot. Yövyimme edullisimmassa löytämässäni hotellissa, mutta meidän mittapuullamme se oli todellista luksusta. Talouskriisin kanssa kamppailevasta Portugalista on mahdollista löytää tasokas hotelli, joka sijaitsee kaupungin ydinkeskustassa ja maksaa 48 euroa yöltä. Käytimme tilaisuutta hyväksi ja nautimme hotellin lämpimästä suihkusta ja aamiaisesta. Hävettää tunnustaa, mutta lämmitimme myös huoneemme 24-asteiseksi... Ette voi uskoa, miltä sellainen ihanuus tuntuu kun on tottunut siihen, että lämpötila talojen sisäpuolella on tismalleen sama kuin niiden ulkopuolella!

Parasta matkassamme oli ehdottomasti vierailu Sandemanin portviinikierroksella. Olisin mielelläni vieraillut myös muissa viinitaloissa, mutta koska oppaanamme kaupungissa toimin minä, eksyimme tietenkin ensimmäisenä päivänä kunnolla. Kartasta meillä ei ollut tietoakaan. Kyselemällä joka toiselta vastaantulijalta pääsimme lopulta perille, mutta kello oli jo sen verran paljon, että totesimme ehtivämme ainoastaan yhdelle kierrokselle. (Seuraavan aamun krapulan huomioon ottaen se oli ehkä ihan hyvä asia.) Saimme uutta mielenkiintoista tietoa portiviinin valmistuksesta ja pääsimme tietysti maistelemaan. Tiesittekö että samoja tammitynnyreitä käytetään ensin punaviinin, sitten portviinin ja lopulta viskin valmistukseen? Tai että rypäleiden polkemisen jalo tehtävä varattiin aikanaan ainoastaan miehille, jotka ryyppäsivät, lauloivat ja tanssivat polkiessaan. Pääsisinköhän tuollaiseen hommaan kesätöihin vai hyväksytäänkö portviinin ainesosaksi edelleen ainoastaan miehinen jalkahiki?

Perjantai-iltana tutustuimme Porton yöelämään ja tapasimme Jannea, joka oli myös reissussa Portossa. Suomalaisittain olimme jälleen noin neljä tuntia etuajassa kun lähdimme pubiin puoli kymmeneltä. Tarpeeksi odoteltuamme ja juotuamme saimme huomata, että Porton viikonloppu oli vauhdikkaampi kuin Coimbrassa. Meno oli paikoin lähes yhtä villi kuin Lissabonissa ja samoin oli viimeinen nauttimani caipirinha: seuraavana aamuna voin pahoin ja elimistöni kosti minulle heräämällä kuudelta. Lauantain turistinähtävyydet rajoittuivat siis sellaisiin, joihin ei ollut turhan pitkä kävelymatka, jos hienoa, kaupungin keskellä sijaitsevaa Torre dos Clérigosia ei lasketa. Kipusimme tornin kiviset rappuset urheasti huipulle asti ja räpsimme pakolliset valokuvat yli punatiilisten kattojen. Iltapäivällä näimme Veeraa, joka oli selvinnyt hengissä pahasta ruokamyrkytyksestä ja Portugalin julkisesta terveydenhuollosta. Päätin olla tulematta sairaaksi kun kuulin, että sairaalassa ei muun muassa ollut kuin yksi vessa, jota kukaan ei siivonnut ja, että salmonella testejä ei tehdä kenellekään varallisuussyistä. Toivon hartaasti, että Suomi pitää julkisen terveydenhuoltonsa pystyssä ja palkkaa sairaaloihin tarpeellisen määrän siivoojia. Politiikkaan sen enempää sotkeentumatta voin vain todeta, että en aio mennä täällä lääkäriin.

Aika J:n kanssa kului taas liian nopeasti. Pakoilimme kämppiksiä ja seikkailimme kaupungilla. Halloweenyön vietimme saksalaisen ystäväni kommuunissa Baixassa. J:kin pääsi tutustumaan aitoon Erasmus-elämään. Kaukana Madridin keskustasta, kielitaidottomana ja kampuksen lähestulkoon ainoana vaihto-opiskelijana hänen syksynsä on ollut lähinnä valtava pettymys. Olen välillä niin huolissani, että en saa nukuttua. Voi kun J olisi tullut kanssani Lissaboniin! Kaupunki on vaihto-opiskelijan unelma: kaunis ja edullinen ja kaiken lisäksi Euroopan aurinkoisin pääkaupunki. Afrikka ja Etelä-Amerikkakin ovat melkein lähellä. En ole koskaan tuntenut olevani näin keskellä kaikkea. J lähti tiistaina iltapäivällä ja sillä hetkellä hajosin taas täysin. Olisin varmaankin hautautunut itkemään sänkyyni kolmeksi päiväksi, ellei puolalainen ystäväni (joka on muuten yksi kauneimmista tuntemistani ihmisistä) olisi kutsunut minua kahville juuri kun olin aikeissa toteuttaa suunnitelmaani eristäytymisestä. Paikalle saapuivat Asian lisäksi myös ihana Marta ja saksalaiset Hannah ja Leni. Vietimme lopulta hauskan tyttöjen illan ja eksyimme Lenin kanssa Alfamaan. Eihän noilla kapeilla, umpikujia täynnä olevilla kaduilla osaisi liikkua sellainenkaan, jolla on parempi suuntavaisto kuin minulla. Sain tytöt houkuteltua mukaani brasilialaisen Caetano Veloson ja Maria Gadun keikalle, joka järjestettiin eilen Orienten suuressa paviljongissa. Keikka oli menestys ja esiintyjät joutuivat tekemään kaksi comebackia, koska yleisö ei suostunut päästämään heitä pois paikalta. Olin todella fiiliksissä! En olisi ikinä uskonut, että pääsen kyseisten artistien keikalle, sillä Brasilia on hieman liian kaukana Suomesta sekä fyysisesti että henkisesti. Ja tässä sitä vain ollaan keikan jälkeisestä huumasta pöllämystyneinä!

Näin keikalla pitkästä aikaa myös Luizia ja Fernandoa. Minulla on ollut ikävä brasilialaisia oikkispoikia ja sovimme Fernandon kanssa, että menemme tänään Bairro Altoon. Oli myös helpotus, että pääsin avaamaan pojille sydäntäni minua vaivaavassa asiassa. (En yksinkertaisesti ole uskaltanut avautua asiasta tytöille. He ovat ihania, mutta tiedän, että he tappaisivat minut, jos tietäisivät minun edes harkitsevan Suomeen palaamista.) Asia on nimittäin niin, että J on päättänyt jättää vaihdon kesken. Tavallaan olen jopa helpottunut, että hän on tehnyt jonkinlaisen ratkaisun tilanteen muuttamiseksi. Hänen kärsimyksensä sivusta seuraaminen on tietysti ollut kamalaa myös minulle, joka ajattelee häntä jatkuvasti. Asioita mutkistaa puolestaan se tosiseikka, että mikäli J päätyy palaamaan Suomeen, meidän on mahdotonta nähdä pitkään aikaan. J on nähtävästi ajatellut samaa, koska hän pyysi minua palaamaan kanssaan. En tiedä mitä tehdä! Tähän asti olemme voineet nähdä kahden tai pahimmillaan kolmen viikon välein, mikä on tehnyt välimatkasta sellaisen, että sen kanssa voi elää. (Odotan jo innolla puolentoista viikon päästä koittavaa Madridin reissua!) Luulin, että pystyisin elämään kuten monet suomalaiset kaverini, jotka seurustelevat kuka brasilialaisen, kuka perulaisen kanssa ja tyytyvät siihen, että näkevät toisiaan puolen vuoden välein. Jos jotakin olen täällä oppinut, niin sen että en pysty! Ikävä on yksinkertaisesti liian suuri. Päätös on sen verran vaikea, että en voi enkä haluakaan ratkaista sitä heti. Noudatan taas jälleen kerran brasilialaisen kämppikseni neuvoa ja elän hetkessä. Nautin jokaisesta kuulemastani portugalin kielisestä lauseesta ja halvasta espressokupillisesta. Toisaalta voin nyt jo todeta, että olen saanut ihan kaiken mitä olisin ikinä voinut vaihdolta toivoa. Rakastan Lissabonia. Ja rakastan J:täni vielä enemmän. Voi himskatti.