Syksy saapuu Lissaboniin

Syksy on saapunut Lissaboniin. Se tarkoittaa täällä sitä, että on enää noin 20 astetta lämmintä ja olen kylmissäni! Sunnuntaina jopa satoi ensimmäistä kertaa sitten tänne tuloni ja tänään kun menin kouluun ripotteli myös hiukan. Ihmiset pukeutuvat takkeihin ja valittelevat kylmyyttä ja syysmasennusta(!). Joka paikassa tuoksuu paahdettu kastanja, joka tuntuu täällä tekevän hyvin kauppansa. Ostin itsekin töttöröllisen. Minullekin tuli syksyisen haikea olo, sillä osallistuin tänään ensimmäiseen tenttiini Portugalissa. Se oli hurjan vaikea! En todellakaan osannut sanoa yhtään mitään 1800-luvun portugalilaisen runouden metriikasta, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että tavutussysteemi on täällä erilainen kuin Suomessa. Onneksi tällä kurssilla täytyy läppäistä vain kaksi kolmesta tentistä...

Viime viikko ikään kuin lensi ohitse, koska vietin jokaisen päivän vanhempieni ja veljeni parissa. Kiertelimme kaupunkia ja söimme joka päivä ravintolassa. Oli ihan mukavaa taas katsella Lissabonia matkaoppaan ohjeistuksella. Otin turistielämästä muutenkin ilon irti: kävin onnellisena suihkussa hotellissa, jossa vesi on aina lämmintä ja osallistuin hotelliaamiaisille. Kävimme Bairro Altossa ja Oceanáriossa, Lissabonin ihanassa akvaariumissa, jota voin lämpimästi suositella kaikille täällä vieraileville. Törmäsin toista kertaa Projeto Tamariin, merikilpikonnien suojeluprojektiin, johon olen tutustunut jo Brasiliassa vieraillessani itärannikon luonnonsuojelualueella. Kilpikonnat ovat mahtavia eläimiä! Huimaa, että ne voivat elää niin paljon kauemmin kuin ihmiset (elleivät takerru kalastusalueiden verkkoihin) ja uiskennella koko tämän ajan maalauksellisten korallien ja muiden meren kummajaisten keskellä. Akvaario oli paikoin rakennettu niin, että kilpikonnia ja muita meriötököitä pääsi katsomaan niiden alapuolelta. Tunne muistutti avaruusseikkailua ja saimme muistoksi upeita valokuvia. Taidan sittenkin harkita vapaaehtoistyötä Brasilian rannikolla kilpikonnien kääntelijänä! Sellaistakin työtä on kuulemma tarjolla. Vaatiikohan se paljon voimaa?

Tänään kyläilin melko spontaanisti forssalaisten tuttujen, Pekan ja Piritan luona Alfamassa. He ovat täällä kahden viikon lomareissulla ja oli hauskaa, että saatoin lähteä seuraksi Orienten ympäristöön, jossa he eivät olleet vielä käyneet. Suomi-ikävä ei tosiaan pääse yllättämään, sillä torstaina on vuorossa J:n vierailu. Ankeasta tenttimenestyksestä ja sen seuraamasta syystunnelmasta huolimatta loppuviikosta on siis tulossa mukava. Huomenna illastamme kaveriporukalla saksalaisen kaverini kotona ja tutustumme hänen brasilialaiseen poikaystäväänsä, joka on täällä kylässä. Torstaina taas saapuu J. En malta odottaa! Ajattelimme tehdä viikonloppureissun Portoon nyt kun Veera on vielä siellä. Toivottavasti onnistun löytämään tieni portviinitehtaille surkeasta suunnistustaidostani huolimatta...

Perhe

Opiskeljan pitäisi olla jo nukkumassa, mutta on pakko kirjoittaa, koska olen niin iloinen! Veljeni ja vanhempani ovat täällä kyläilemässä ja pari viimeistä päivää ovat olleet mainioita. Perheenjäsenet saapuivat myöhään maanantai-iltana ja toivat tullessan valavan määrän suomalaista ruokaa, vaatteita, kirjoja ja kaikkea, mitä Portugalissa voi tai ei voi talvella kuvitella tarvitsevansa, kuten esimerkiksi lämmittävän sähköpatjan. (Minulla ei tietenkään ole huoneessani patteria tai mitään muutakaan lämmitysjärjestelmää.) J:kin saa todella tuntea itsensä jo osaksi sukua ensi viikolla kun tulee käymään, sillä vanhempani toivat rutkasti lahjoja myös tulevalle vävylle. Myös isovanhempani olivat lähettäneet lahjoja. En tiedä, miten J saa kaiken kuljetettua Espanjaan Easyjetin painorajoitukset huomioon ottaen... Kämppäni nähdessään vanhempani totesivat, että se ei ehkä sopisi sellaiselle henkilölle, joka on kovin tarkka esimerkiksi siisteyden suhteen. En ollut jaksanut stressata muiden tiskaamattomista tiskeistä, koska vältän täällä marttyyrin roolia ja tiskaan yleensäkin periaatteen vuoksi vain omat astiani. Toisin sanoen keittiötilat näyttivät siltä kuin yleensäkin... Oma huoneeni oli tietysti siisti. Nyt se pursuaa sähköpeittoa ja talvivaatetta, koska en tiedä, minne laittaisin kaikki saamani tuliaiset. Vanhempani ovat kyllä herttaisia! Sain esimerkiksi valtavasti lakritsia ja salmiakkia sekä kunnon suomalaisen sadetakin. Talvikautena sillä luulisi olevan täälläkin käyttöä.

Tiistaina kävelimme koko matkan Cais do Sodrelta Belémiin. Pysähdyimme yhteen uusista telakkarakennuksiin perustetuista ravintoloista ja ruoka oli ihanaa. Torre de Belémiin pääsimme puoleen hintaan perhelipulla, koska onnistuin puijamaan lipunmyyjää ja hankkimaan itselleni ja veljelleni lastenliput. Jotakin hyötyä tästä suomalaisesta vauvanaamasta siis näyttäisi olevan. Illalla otin veljeni mukaan capoeiraan. Pikkuveljeni harrastaa kuntonyrkkeilyä ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti hän oppi capoeiran perusjutut ilman yhteistä kieltä ohjaajan kanssa. Olisi ehkä itsekin pitänyt aloittaa urheilu vähän nuorempana. Tänään vietimme päivän rannalla Cascaisissa, jonne pääsee junalla suoraan Lissabonin keskustasta. Itse ranta ei ollut kaunein, jolla olen Portugalissa käynyt, mutta seitsemän asteisesta Suomesta saapuvat vieraani olivat onneksi erittäin tyytyväisiä sekä aurinkoiseen säähän että rantakaupunkiin. Illalla tapasimme isän Amerikan aikaisen ystävän, Ruin, joka vei meidät syömään ihanaan, kotoisaan kalaravintolaan Alcantaran kaupunginosaan. (Maistoin ensimmäistä kertaa paahdettuja kastanjoita ja minusta tuntuu, että olen löytänyt uuden lempiherkun, jos salmiakkia ei lasketa.) Rui on arkkitehti, joka tosin työskentelee tätä nykyä mieluummin teatterilavasteiden parissa, sillä hänen miesystävänsä on näyttelijä. Rui on valtavan sympaattinen ja lisäksi hänellä oli niin paljon kiinnostavia juttuja kerrottavana neilikkavallankumoiksen ajalta, että olisin voinut jäädä ravintolaan koko yöksi niitä kuuntelemaan. Enpä olisi esimerkiksi arvannut, että Ruin miesystävä on nuoruudessaan pidätetty radiossa esitetyn, vasemmistolaisen pilkkalaulun takia ja että José Saramago on saapunut oikeuteen häntä puolustamaan.

Arkea

Minua luullaan täällä aika usein brasilialaiseksi, mutta yhdessä asiassa olen erittäin suomalainen. Tulen aina ajoissa joka paikkaan ja ajoissa oleminen johtaa Lissabonissa siihen, että saa odotella muita puolesta tunnista tuntiin, koska kukaan muu ei koskaan ole ajoissa. Tällä kertaa sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa blogia sen sijaan, että vilkuilisin kelloa ja miettisin, pitäisikö minun jo lähteä bileisiin puoli yhdeksältä. (Bileet alkavat yhdeksältä.)

En edes muista mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Luennoilla olen käynyt ahkerasti, mutta väsyneenä. Kuumuus on vieläkin uskomattoman tukahduttavaa ja tällä viikolla jopa siinä määrin, että osa professoreista on perunut iltapäiväluentoja tai päästänyt meidät aikaisemmin kotiin. Luentosalit ovat kuin kasvihuoneita, sillä niissä on suuret 60-luvun ikkunat, mutta ei minkäänlaista ilmastointia tai ilmanvaihtoa. Sanomattakin selvää, että me olemme päivän jälkeen melkoisia vihanneksia istuttuamme noissa saleissa. Turruttavien luentojen sijasta vapaa-aika on ollut antoisaa. Tiistaina pääsin capoeirassa kokeilemaan ensimmäistä kertaa taistelua rodassa eli ympyrässä, jonka ympärillä muut laulavat ja soittavat capoeirasoittimia. Olin etukäteen jännittänyt rodaa hieman, mutta loppujen lopuksi se olikin ihanaa. Capoeira on vähän kuin tanssi-improvisaatiota. Ainakin näin aluksi... Taisteluparini olivat tietysti aika huomaavaisia kanssani ja tuskin olisin saanut potkua otsaani, vaikka väistöni eivät olisikaan onnistuneet. Minut kutsuttiin rodaan myös huomenna, mutta harmikseni en voi olla useassa paikassa yhtä aikaa! Luotan siihen, että minulla on aikaa parannella brassi-ikävääni capoeiralla myös Suomessa.

Keskiviikkona jouduin pitämään ensimmäisen julkisen esitelmäni angolalaisesta novellikokoelmasta. Esitelmä oli menestys, ei niinkään omien loistavien argumenttieni ansiosta, vaan siksi, että koko sali alkoi puhua puolestani. Valitsin esiteltäväksi paljon seksiä sisältävän angolalaisten naisten asemaa kritisoivan novellin ja se herätti niin paljon polemiikkia, että ehdin itse puhua tunnista noin 15 minuuttia. Illalla menimme katsomaan José Saramagon viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia "José e Pilar" ja se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos sattuu pitämään Saramagosta. Eilisen yön vietimme Bacalhoeirassa, ihanassa pienessä underground-pubissa, jossa lasi viiniä maksaa euron ja pala talon pinaattipiirakkaa 1,5 euroa. Liityin Bacalhoeira-yhdistyksen jäseneksi ja sain kanta-asiakaskortin. Tuen mielelläni Lissabonin elävää taidetta (Bacalhoeirassa on esityksiä lähes joka ilta) varsinkin kun vuosijäsenyys maksaa ainoastaan 12 euroa. Huomenna matkustamme Penicheen katsomaan 40 maailman taitavinta surffaria. Olen koko viikon odottanut, että pääsen rannalle! Onneni olisi täydellistä, ellen olisi koko ajan huolissani J:stä, joka tuntuu elävän melko eristyksissä Madridin elämänmenosta. Miksei hän voi olla täällä Lissabonissa? Unohdin kertoa, että tein jo ensimmäisen pyhiinvaellusmatkani Belémiin. Samalla kävin Lissabonissa ensimmäistä kertaa kävelyllä. Olen ylpeä tästä urheilusuorituksestani.

Retki Coimbraan

Toisinaan vieraalla kielellä kommunikointi tuntuu siltä kuin puolet älykkyysosamäärästäni olisi leikattu pois ja lopuilla on sinniteltävä niin hyvin kuin kykenee. Toisin sanoen kielellinen kompetenssini yliopiston kursseilla ei tällä hetkellä ole ihan niin hyvä kuin toivoisin. Onneksi voin aina purkaa turhautumistani suomeksi tähän blogiin silloin kun diskurssianalyysin vääntäminen portugaliksi alkaa tuntua ylivoimaiselta... (Sitä voi halutessaan kutsua myös sijaistoiminnoksi, joka on seurausta epämieluisan tehtävän välttelemisestä.)

Keskiviikkona oli kansallinen vapaapäivä joten suuntasimme Marisan ja Laran kanssa Praia Granden rannalle Sintran kaupunkiin. Nimensä vastaisesti ranta ei ollut kovinkaan suuri, mutta sitäkin kauniimpi. Vesi oli niin kirkasta ja puhtaan näköistä, että uskaltauduin jopa sukeltelemaan ensimmäistä kertaa täällä Portugalissa. Laskuveden aikaan löysimme kauempaa rannalta hienon luolaston, jonka meri oli kovertanut rantakallioihin.
Perjantaina olivat puolestaan vuorossa Sophien läksiäiset, joiden kunniaksi asuntomme täyttyi ihmisistä, ruuasta ja viinistä. Pysyttelin röyhkeästi poissa juhlavalmisteluista, koska minulle iski tekemättömistä tehtävistä koulustressi (ensimmäistä kertaa täällä Portugalissa). Juhliin tietenkin osallistuin. En oikein voi olla osallistumatta meillä järjestettäviin kommuunibileisiin, vaikka joskus haluaisinkin. Perjantaina esimerkiksi tiesin, että minun olisi herättävä kello seitsemän ehtiäkseni Jannen kanssa Coimbraan lähtevään linja-autoon, mutta valvoin silti aamukolmeen: meteli kodissamme oli niin järkyttävä, että en olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Kittasin siis viiniä ja koetin elää hetkessä, mihin täällä jokainen jatkuvasti kehottaa. Aamuviideltä heräsin siihen, että pari viimeistä juhlijaa (brasilialaisia tientenkin) kiljuivat olohuoneessa täyttä kurkkua. Siinä hetkessä eläminen ei minua enää juurikaan huvittanut, joten nousin ylös ja komensin pojat ulos asunnostamme ja nukkumaan. Yläkertalaiset olivat ilmeisesti hieman humalassa, koska sopersivat, etteivät tiedä missä asuvat ja ohjattuani heidät kotiovelle olin itse jo niin hereillä, että menin suihkuun ja lähdin linja-autoasemalle aamupalalle.

Eilisen vietimme Jannen ja Veeran kanssa Coimbrassa. Almeida Garretin ja muiden 1800-luvun kirjailijoiden lisäksi jokainen 1800-luvun lusofonialainen intellektuelli sai aikanaan koulutuksensa Coimbran yliopistossa: se oli nimittäin ainoa yliopisto koko kolonialistisen ajan imperiumissa. Yliopiston kirjasto näyttikin siltä, että sinne on rahdattu kiloittain Brasilialaista kultaa ja yliopisto kokonaisuudessaan oli hieno nähtävyys. Muuten Coimbra osoittautui kauniiksi, mutta melko pieneksi ja hiljaiseksi kaupungiksi. Paikallisilta nuorilta kuulimme, että paras viikonpäivä tutustua Coimbran yöelämään olisi ollut tiistai. Lauantai-illaksi perhekeskeiset portugalilaiset matkustavat kotikaupunkeihinsa perheidensä luokse. Onneksi meidän illastamme ei juhlintaa puuttunut, koska yövyimme coimbralaisessa teinihostellissa, joka oli täynnä villejä espanjalaisia. Löysimme jälleen paikallisten vinkkien avulla ihanan olohuonemaisen baarin, jossa caipirinha maksoi kaksi ja puoli euroa... Humalluimme ja poltin noin puoli askillista. Minun tekisi niin mieli ostaa tupakkaa täällä, koska se on paljon halvempaa kuin Suomessa, mutta pidättäydyn kiusauksesta, sillä en halua jäädä vielä pahemmin koukkuun. Juhlapolttaminen ja tupakan pummiminen saa siis riittää. Tässä mielessä on vahingollista, että juhlia on niin paljon.

Kihlat

Keskittymiskykyni on nollassa. Avaan Afrikan kirjallisuuden novellikokoelman, mutta kun yritän lukea ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin Angolan pääkaupungissa ja sen poliittisessa tilanteessa. Ihan pähkähullua, mutta minä olen nyt kihloissa. Jos joku olisi sanonut tämän minulle viime torstaina, olisin todennäköisesti purskauttanut oluet tämän naamalle ja räjähtänyt nauruun, mutta niin se nyt vain on, että kihloissa ollaan. Eikä se tunnu edes ahdistavalta vaan oikeastaan aika kivalta!

J saapui tänne perjantaiaamuna kello seitsemän lennolla. Sain luonnollisestikin nukuttua todella huonosta, sillä odotin armastani kuin pikkulapsi joulupukkia. (Kerroinko, että J on suomalaisuutensa vuoksi saanut kämppiksiltäni lempinimen Papai Noel?) J:kin oli tavatessamme kuin teekkari vappupäivän aamuna, sillä hän oli viettänyt edeltävän yön Madridin lentokentällä, yrittänyt nukkua lentokentän vessassa siinä onnistumatta ja päätynyt lopulta valvomaan koko yön varhaista lentoaan odotellen. Perjantaina otimme siis rauhallisesti, nukuimme monta tuntia, nautimme Lissabonin edullisista hinnoista paikallisessa ostoskeskuksessa ja kävimme iltakävelyllä Tejon rannassa. Kymmenen jälkeen lähdimme kämppisteni kanssa tutustumaan Bairro Altoon ja häpeäkseni täytyy todeta, että siinä vaiheessa unohdin J:n portugalin taidottomuuden täysin. Olin niin haltioissani erään kauniin brassitytön riolaisaksentista ja portugalilaisista ginha-shoteista, että keskustelujen kääntäminen hieman unohtui. Onneksi yksi kämppiksistäni osaa myös espanjaa...

Lauantaina suuntasimme päiväretkelle Belémiin, koska en ollut siellä vielä käynyt ja J:lle kaikki Lissabonissa oli vielä uutta. J:stä tulisi loistava portugalilainen, koska hän ihastui ensimaistamalta Pastel de Natoihin. Budjettisyistä järjestimme piknikin ja kauniissa puistossa, sinisen taivaan alla se olikin varmasti paras vaihtoehto. Belémin hyvä puoli on siinä, että tukahduttavasta helteestä (,joka siis jatkuu aina vain niin, että koulussa istuminen on yhtä hikoilua) huolimatta reipas merituuli tekee siitä miellyttävän paikan. Kävelimme nähtävyydeltä toiselle ja otimme pakollisia turistivalokuvia tornista, löytöretkeilijöiden patsaasta sekä Mosteiro dos Jerónimoksesta. Siinä kävellessämme J sitten tavallaan kosi minua. Sanon tavallaan, koska en ensin ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti kysyessään, voisinko joskus mennä naimisiin hänen kanssaan. Luulin, tietenkin, että hän tarkoitti, voisinko yleisellä tasolla joskus kuvitella meneväni naimisiin ylipäätään kenen tahansa ihanan ihmisen niin kuin J:n kanssa ja vastasin, että mikäs siinä. Kesti oikeasti tovin ennen kuin ymmärsin, että J oli ajatellut ostaa sormukset juuri vierailuviikonloppunaan. Siitä meninkin jo enemmän hämilleni, mutta hetken mietittyäni vastasin uudelleen, että mikäs siinä ja nyt olemme kihloissa.

Sunnuntaina kiertelimme epätoivoisesti kultakauppoja ja yritimme löytää nimettömääni sopivaa kohtuuhintaista sormusta. Jostakin kumman syystä olen onnistunut saamaan käsiini niin pienet sormet, ettei nimettömässäni paikallaan pysyvää sormusta löytynyt mistään. Aloin jo tuskastua, kun joka liikkeessä todettiin, että senhoritalla on niin pieni nimetön, ettei sen kokoisia kihlasormuksia valitettavasti valmisteta. Lopulta löysimme yhden sormuksen, joka oli hieman pienempi kuin aiemmat sovittamani. Se pysyy juuri ja juuri oikean käden nimettömässä, sillä oikean käden nimetön on vasemman käden nimetöntä onneksi aavistuksen verran suurempi. J löysi sopivan sormuksen ensimmäisestä liikkeestä, johon astui.

Tänään olen ollut alla päin, koska J:n täytyi palata Madridiin lintsattuaan jo kaikilta maanantain oppitunneilta. Onneksi sain muuta ajateltavaa kun Veera ehdotti viikonloppureissua Coimbraan ja Lara taas kutsui minut ensi keskiviikkona mukaansa rannalle. J sai puolestaan vihdoinkin hankittua kämpälleen nettiyhteyden, mikä mahdollistaa tiiviimmän yhteydenpidon jatkossa. Aika täällä kuluu nopeasti. Kuvitella, että olen ollut Lissabonissa jo kuukauden! Kämppikseni Rodrigo sanoi mielestäni viisaasti kun totesi, että jos ei opettele nauttimaan pienistä asioista, jäljelle ei lopulta jää yhtään mitään. Oikeasti tunnen, että taidan olla Lissabonissakin maailman onnellisin tyttö. Joka päivä tapahtuu ainakin jotakin uutta ja jännittävää ja nyt rakastamani henkilö on kaiken lisäksi todennut, että haluaa jakaa tulevaisuutensa kanssani. Kahdeksan kuukautta on loppuelämän kannalta niin lyhyt aika, että sen voisi seistä vaikka päällään. Aikansa voi kuitenkin  käyttää muuhunkin kuin murehtimiseen ja päällään seisomiseen, joten yritän parhaani olla sortumatta kumpaankaan ja toivon, että myös J siellä jossain tekee samoin. Olet ihanin!