Arkea

Minua luullaan täällä aika usein brasilialaiseksi, mutta yhdessä asiassa olen erittäin suomalainen. Tulen aina ajoissa joka paikkaan ja ajoissa oleminen johtaa Lissabonissa siihen, että saa odotella muita puolesta tunnista tuntiin, koska kukaan muu ei koskaan ole ajoissa. Tällä kertaa sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa blogia sen sijaan, että vilkuilisin kelloa ja miettisin, pitäisikö minun jo lähteä bileisiin puoli yhdeksältä. (Bileet alkavat yhdeksältä.)

En edes muista mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Luennoilla olen käynyt ahkerasti, mutta väsyneenä. Kuumuus on vieläkin uskomattoman tukahduttavaa ja tällä viikolla jopa siinä määrin, että osa professoreista on perunut iltapäiväluentoja tai päästänyt meidät aikaisemmin kotiin. Luentosalit ovat kuin kasvihuoneita, sillä niissä on suuret 60-luvun ikkunat, mutta ei minkäänlaista ilmastointia tai ilmanvaihtoa. Sanomattakin selvää, että me olemme päivän jälkeen melkoisia vihanneksia istuttuamme noissa saleissa. Turruttavien luentojen sijasta vapaa-aika on ollut antoisaa. Tiistaina pääsin capoeirassa kokeilemaan ensimmäistä kertaa taistelua rodassa eli ympyrässä, jonka ympärillä muut laulavat ja soittavat capoeirasoittimia. Olin etukäteen jännittänyt rodaa hieman, mutta loppujen lopuksi se olikin ihanaa. Capoeira on vähän kuin tanssi-improvisaatiota. Ainakin näin aluksi... Taisteluparini olivat tietysti aika huomaavaisia kanssani ja tuskin olisin saanut potkua otsaani, vaikka väistöni eivät olisikaan onnistuneet. Minut kutsuttiin rodaan myös huomenna, mutta harmikseni en voi olla useassa paikassa yhtä aikaa! Luotan siihen, että minulla on aikaa parannella brassi-ikävääni capoeiralla myös Suomessa.

Keskiviikkona jouduin pitämään ensimmäisen julkisen esitelmäni angolalaisesta novellikokoelmasta. Esitelmä oli menestys, ei niinkään omien loistavien argumenttieni ansiosta, vaan siksi, että koko sali alkoi puhua puolestani. Valitsin esiteltäväksi paljon seksiä sisältävän angolalaisten naisten asemaa kritisoivan novellin ja se herätti niin paljon polemiikkia, että ehdin itse puhua tunnista noin 15 minuuttia. Illalla menimme katsomaan José Saramagon viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia "José e Pilar" ja se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos sattuu pitämään Saramagosta. Eilisen yön vietimme Bacalhoeirassa, ihanassa pienessä underground-pubissa, jossa lasi viiniä maksaa euron ja pala talon pinaattipiirakkaa 1,5 euroa. Liityin Bacalhoeira-yhdistyksen jäseneksi ja sain kanta-asiakaskortin. Tuen mielelläni Lissabonin elävää taidetta (Bacalhoeirassa on esityksiä lähes joka ilta) varsinkin kun vuosijäsenyys maksaa ainoastaan 12 euroa. Huomenna matkustamme Penicheen katsomaan 40 maailman taitavinta surffaria. Olen koko viikon odottanut, että pääsen rannalle! Onneni olisi täydellistä, ellen olisi koko ajan huolissani J:stä, joka tuntuu elävän melko eristyksissä Madridin elämänmenosta. Miksei hän voi olla täällä Lissabonissa? Unohdin kertoa, että tein jo ensimmäisen pyhiinvaellusmatkani Belémiin. Samalla kävin Lissabonissa ensimmäistä kertaa kävelyllä. Olen ylpeä tästä urheilusuorituksestani.