Kihlat

Keskittymiskykyni on nollassa. Avaan Afrikan kirjallisuuden novellikokoelman, mutta kun yritän lukea ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin Angolan pääkaupungissa ja sen poliittisessa tilanteessa. Ihan pähkähullua, mutta minä olen nyt kihloissa. Jos joku olisi sanonut tämän minulle viime torstaina, olisin todennäköisesti purskauttanut oluet tämän naamalle ja räjähtänyt nauruun, mutta niin se nyt vain on, että kihloissa ollaan. Eikä se tunnu edes ahdistavalta vaan oikeastaan aika kivalta!

J saapui tänne perjantaiaamuna kello seitsemän lennolla. Sain luonnollisestikin nukuttua todella huonosta, sillä odotin armastani kuin pikkulapsi joulupukkia. (Kerroinko, että J on suomalaisuutensa vuoksi saanut kämppiksiltäni lempinimen Papai Noel?) J:kin oli tavatessamme kuin teekkari vappupäivän aamuna, sillä hän oli viettänyt edeltävän yön Madridin lentokentällä, yrittänyt nukkua lentokentän vessassa siinä onnistumatta ja päätynyt lopulta valvomaan koko yön varhaista lentoaan odotellen. Perjantaina otimme siis rauhallisesti, nukuimme monta tuntia, nautimme Lissabonin edullisista hinnoista paikallisessa ostoskeskuksessa ja kävimme iltakävelyllä Tejon rannassa. Kymmenen jälkeen lähdimme kämppisteni kanssa tutustumaan Bairro Altoon ja häpeäkseni täytyy todeta, että siinä vaiheessa unohdin J:n portugalin taidottomuuden täysin. Olin niin haltioissani erään kauniin brassitytön riolaisaksentista ja portugalilaisista ginha-shoteista, että keskustelujen kääntäminen hieman unohtui. Onneksi yksi kämppiksistäni osaa myös espanjaa...

Lauantaina suuntasimme päiväretkelle Belémiin, koska en ollut siellä vielä käynyt ja J:lle kaikki Lissabonissa oli vielä uutta. J:stä tulisi loistava portugalilainen, koska hän ihastui ensimaistamalta Pastel de Natoihin. Budjettisyistä järjestimme piknikin ja kauniissa puistossa, sinisen taivaan alla se olikin varmasti paras vaihtoehto. Belémin hyvä puoli on siinä, että tukahduttavasta helteestä (,joka siis jatkuu aina vain niin, että koulussa istuminen on yhtä hikoilua) huolimatta reipas merituuli tekee siitä miellyttävän paikan. Kävelimme nähtävyydeltä toiselle ja otimme pakollisia turistivalokuvia tornista, löytöretkeilijöiden patsaasta sekä Mosteiro dos Jerónimoksesta. Siinä kävellessämme J sitten tavallaan kosi minua. Sanon tavallaan, koska en ensin ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti kysyessään, voisinko joskus mennä naimisiin hänen kanssaan. Luulin, tietenkin, että hän tarkoitti, voisinko yleisellä tasolla joskus kuvitella meneväni naimisiin ylipäätään kenen tahansa ihanan ihmisen niin kuin J:n kanssa ja vastasin, että mikäs siinä. Kesti oikeasti tovin ennen kuin ymmärsin, että J oli ajatellut ostaa sormukset juuri vierailuviikonloppunaan. Siitä meninkin jo enemmän hämilleni, mutta hetken mietittyäni vastasin uudelleen, että mikäs siinä ja nyt olemme kihloissa.

Sunnuntaina kiertelimme epätoivoisesti kultakauppoja ja yritimme löytää nimettömääni sopivaa kohtuuhintaista sormusta. Jostakin kumman syystä olen onnistunut saamaan käsiini niin pienet sormet, ettei nimettömässäni paikallaan pysyvää sormusta löytynyt mistään. Aloin jo tuskastua, kun joka liikkeessä todettiin, että senhoritalla on niin pieni nimetön, ettei sen kokoisia kihlasormuksia valitettavasti valmisteta. Lopulta löysimme yhden sormuksen, joka oli hieman pienempi kuin aiemmat sovittamani. Se pysyy juuri ja juuri oikean käden nimettömässä, sillä oikean käden nimetön on vasemman käden nimetöntä onneksi aavistuksen verran suurempi. J löysi sopivan sormuksen ensimmäisestä liikkeestä, johon astui.

Tänään olen ollut alla päin, koska J:n täytyi palata Madridiin lintsattuaan jo kaikilta maanantain oppitunneilta. Onneksi sain muuta ajateltavaa kun Veera ehdotti viikonloppureissua Coimbraan ja Lara taas kutsui minut ensi keskiviikkona mukaansa rannalle. J sai puolestaan vihdoinkin hankittua kämpälleen nettiyhteyden, mikä mahdollistaa tiiviimmän yhteydenpidon jatkossa. Aika täällä kuluu nopeasti. Kuvitella, että olen ollut Lissabonissa jo kuukauden! Kämppikseni Rodrigo sanoi mielestäni viisaasti kun totesi, että jos ei opettele nauttimaan pienistä asioista, jäljelle ei lopulta jää yhtään mitään. Oikeasti tunnen, että taidan olla Lissabonissakin maailman onnellisin tyttö. Joka päivä tapahtuu ainakin jotakin uutta ja jännittävää ja nyt rakastamani henkilö on kaiken lisäksi todennut, että haluaa jakaa tulevaisuutensa kanssani. Kahdeksan kuukautta on loppuelämän kannalta niin lyhyt aika, että sen voisi seistä vaikka päällään. Aikansa voi kuitenkin  käyttää muuhunkin kuin murehtimiseen ja päällään seisomiseen, joten yritän parhaani olla sortumatta kumpaankaan ja toivon, että myös J siellä jossain tekee samoin. Olet ihanin!