Kirjoitan pikaisen postauksen ennen luennolle lähtöä, koska olen laiminlyönyt blogiani viimeaikoina. Viikonloppu oli taas onnistunut. Perjantaina menimme saksalaisten tyttöjen kanssa Évoran kylään, Alentejoon, joka on tunnettu myös hyvistä viineistään. Évoraan olisi kuitenkin kannattanut suunnata mieluummin jonkin juhlapyhän aikana, sillä tavallisena perjantaina se oli ehkä turhankin rauhallinen. Teimme neljän tunnin piknikin ja sen jälkeen jatkoimme pieneen kuppilaan, josta sai viiniä. Kotimatkalla olin aikan väsynyt ja J-ikävä iski jälleen. Olen huomannut, että varsinkin väsyneenä tai päivinä, jolloin aktiviteetteja ei ole riittävästi alan murehtia niitä kuukausia, jotka vielä ovat jäljellä ennen kuin asumme taas samassa maassa. Inhottaa sanoa, mutta siinä mielessä tämä vaihtoaika on yhtä hiljaista kidutusta, jonka olen itse itselleni järjestänyt. Illalla itkeskelin ennen nukkumaan menoa ja mietin, miksi ihmeessä emme järjestäneet itseämme samaan maahan.
Lauantaiaamuna suuntasimme tyttöjen kanssa Lissabonin ihanalle luomutorille ostimme ainekset illallista varten. Olen jostakin ihmeen sattumasta onnistunut haalimaan ystäviä, jotka ovat innokkaita ja kaiken lisäksi loistavia amatöörikokkeja. Illallinen Bairro Altossa Marisan kotona olikin koko viikonlopun kohokohta. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt jotain niin hyvää ja nauttinut yhtä paljon viinistä ja seurasta. Palasimme kotiin aamuyöstä ja sillä kertaa olin onneksi niin väsynyt, etten kyennyt murehtimaan J:n puuttumista. Sunnuntaina tutustuin kämppikseni kautta erääseen capoeiraryhmään ja sain ilmaista opetusta Eduardo VII:n puistossa. Capoeira oli ihan mahtavaa! Aivan eritasoa, kuin se ainoa tunti, jolle olen Suomessa osallistunut. Opettaja oli aito bahiano ja puhui kunnon koillisrannikon aksentilla niin, että aloin kuvitella todella olevani Lissabonin sijasta jossain Nordestessa. Ilmeisesti capoeirastakin on olemassa erilaisia tyylisuuntia, mutta tämä tunti oli juuri sellaista capoeiraa, johon olen itse Brasiliassa törmännyt eli melkoista akrobatiaa siis. Sunnuntai-illan vietin jälleen iki-ihanien brasilialaisten kanssa ilmaisen jazzin parissa ja täytyy sanoa, että niinä hetkinä olen täällä onnellisimmillani. Olin varmaankin taas ainoa eurooppalainen, mutta tunsin oloni kotoisemmaksi kuin Suomessa! Olenko muuten kertonut, että täällä ollessani Brasiliaikäväni on yltynyt huomattavasti? Tahtoisin viedä J:n katsomaan hienoimpia paikkoja. Ilmaisesta majoituksesta ei ainakaan olisi pulaa: minut on kutsuttu jo niin moneen kotiin eri puolilla maata, että niiden kiertämisessä kuluisi varmaankin puolisen vuotta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti