Perillä ollaan. Kaikki tuntuu kamalan epätodelliselta. Ihan kuin olisin vieraalla planeetalla ja saisin yhteyden Maahan. (Humanistille wifi-yhteyden avaaminen omatoimisesti ei ollut kovin helppoa.) Eilinen aamupäivä oli hirveä. Vasta matkalla lentokentälle minulle valkeni se tosiseikka, että olen ihan oikeasti muuttamassa yli yhdeksäksi kuukaudeksi eri maahan J:n kanssa. Pelottaa ajatella, miten kova ikävä vielä tulee, koska menin paniikkiin jo siinä vaiheessa kun J:n pankkireissu kesti eilen suunniteltua kauemmin. Nordean töpeksimisestä johtuen meille jäi enää vähän aikaa olla yhdessä lentokentälle. Astuessani koneeseen en muistaakseni nähnyt juuri mitään, koska itkin niin paljon. 31. 8. 20011 kello 16.55 on ollut ehkä tähänastisen elämäni pahin hetki.
Lentokoneessa oli pakko lopettaa itkeminen, koska siellä oli niin kuuma, että nestehukka oli muutenkin lähellä. Lähdimme matkaan yli kolme tuntia myöhässä, sillä niin kauan kesti saada koneen rikkoutunut jäähdytysjärjestelmä kuntoon. Seitsemän tuntiseksi venähtäneen odottelun aikana ehdin saada ensimmäisen portugalilaisen ystäväni, Valerion, joka on kotoisin Albufeirasta Etelä-portugalista. Valerio on ehkä noin kolmekymppinen, sympaattinen teekkari, joka työskentelee Suomessa Nokialle. Minulle kerrottiin etukäteen, että portugalilaiset ovat ujoja. Valerio totesi, että ujous ei kuitenkaan Portugalissa ole sama asia kuin sulkeutuneisuus ja hän oli varma, että saan perillä paljon ystäviä, koska puhun jo valmiiksi portugalia. Toisella puolellani istui jyväskyläläinen, häämatkaa aloitteleva opiskelijapariskunta. Tuore vaimo oli minua ehkä vuoden pari vanhempi ja innostui kun kerroin, että olen lähdössä vaihtoon. Hän oli itse ollut vaihdossa Istanbulissa ja seurustellut sulhasensa kanssa jo silloin. He antoivat paljon vinkkejä kaukosuhteessa eläville ja painottivat erityisesti, että on tärkeää pitää toinen osapuoli kartalla omassa elämässään. (Muista siis lukea blogiani J!)
Saavuimme Lissaboniin kolme ja puoli tuntia myöhässä ja jännitin kovasti, oliko isäni ystävä, Rui saanut tiedon myöhästymisestäni. Onneksi oli. Ensinnäkin, en olisi löytänyt edes lentokentältä ulos ilman Valeriota, koska eksyn helposti jopa sisätiloissa. Toiseksi, Lissabonissa oli aivan kamala sää. Rui kertoi, ettei tähän aikaan vuodesta yleensä sada näin paljoa, mutta ilmastonmuutos tekee täälläkin tekosiaan. Rui on ihana! Hän on juuri sellainen kuin ajattelin portugalilaisten olevan: ujo, jopa hieman vaatimaton, mutta todella sympaattinen. Onneksi hänellä on hyvä huumorintaju! Minusta tuntui, että tulimme heti toimeen ja hän sanoikin, että voin kutsua häntä sedäkseni. Vanhempani ovat hänelle kuulemma kuin perhettä. Kotikatuni löytäminen ei ollut kovinkaan yksinkertaista varsinkaan siinä sateessa. Huomasin myös, että Portugalin liikennekulttuuri muistuttaa lähinnä Italian ja Espanjan vastaavaa. Emme meinanneet löytää parkkipaikkaa mistään, koska kaikki olivat jättäneet autonsa lojumaan minne sattuu. Useilla kaduilla vapaana oli ainoastaan toinen kaista. (Onnea vain vastaantulevalle liikenteelle!) Kun lopulta löysimme tulevan kotini, kello oli jo yksi yöllä. Vuokraemäntäni totesi kellon olevan sen verran paljon, että saan lisää käytännön ohjeita asumiseen huomenna. Hän kuitenkin antoi minulle Lissabonin kartan ja avaimet omaan huoneeseeni, ulko-oveen ja välioveen. En todellakaan muista mikä niistä on mikin.
Asuntoni on muuten ihana! Tämä on vanha talo, jossa on korkeat huoneet ja keittiössä on azulejoja, portugalilaisia koristekaakeleita. Huoneessani on appelissiininväriset seinät ja pieni parveke. En voisi olla onnellisempi missään muussa huoneistossa. Kaikki täällä on vanhaa, mutta sympaattista. Esimerkiksi vessassa ihmettelin jonkin tovin, miten se vedetään, kunnes äkkäsin yläpuolellani roikkuvan säiliön ja narun, johon hädin tuskin yletin. Lattiat ovat paksua, tummaa lankkua. Kämppäkavereihini en ole ehtinyt törmätä vielä, koska tulin eilen niin myöhään. Pitäisiköhän uskaltautua ulos huoneestani tervehtimään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti