Halloween ja reissu Portoon

Huomaan, että olen taas ollut laiska blogin pitäjä. Selittelen sitä itselleni sillä, että olen sentään päässyt välissä puhumaan Skypessä Helsingin kavereiden (eli tämän blogin oletetun lukijakunnan) kanssa, sekä kirjoitellut kahdenvälisiä viestejä monille kavereille. (Hannan viimeisimpään viestiin vastaan ihan kohta. Ihanaa kuulla elämästä siellä päässä!) J tuli kylään viime viikon torstaina ja kyseinen viiden päivän vierailu oli tietysti kauan odotettu tapahtuma. Olen kuullut kaukosuhteessa eläviltä kavereilta, että ikävän pitäisi hellittää jossakin vaiheessa. Minulla on tästä tietysti kokemusta ainoastaan kahden kuukauden ajalta, mutta on pakko todeta, että ikävä ei meidän tapauksessamme ole hellittänyt sitten yhtään. Ajattelen J:tä rehellisesti sanottuna ehkä noin 20 kertaa päivässä kaikenlaisissa tilanteissa ja nyt kun J on käynyt täällä muutaman kerran kylässä ja jättänyt ympärilleni merkkejä itsestään (kuten rikkinäisen kahvikupin ja kihlasormuksen esimerkiksi) ikävöin häntä entistä enemmän!

Matkustimme J:n kanssa Portoon, Pohjois-Portugaliin ja reissu oli ihana! Porto ei ole yhtä kaunis ja valoisa kuin Lissabon, mutta kaupunki on todella omaleimainen ja siellä vallitsi näin talven korvilla, kirpeä syksyinen tunnelma. Lauantaina aamuyöllä oli jopa pakkasta! Mäkisyytensä ja rappioromantiikkansa puolesta Porto vetää vertoja Lissabonille, mutta kaiken väriset, lakastuneet puutalot tuovat mieleen pikemminkin Viron Pärnun (ja Neuvostoliiton) kuin Lissabonin valoisat kadut ja kaakeloidut kivitalot. Yövyimme edullisimmassa löytämässäni hotellissa, mutta meidän mittapuullamme se oli todellista luksusta. Talouskriisin kanssa kamppailevasta Portugalista on mahdollista löytää tasokas hotelli, joka sijaitsee kaupungin ydinkeskustassa ja maksaa 48 euroa yöltä. Käytimme tilaisuutta hyväksi ja nautimme hotellin lämpimästä suihkusta ja aamiaisesta. Hävettää tunnustaa, mutta lämmitimme myös huoneemme 24-asteiseksi... Ette voi uskoa, miltä sellainen ihanuus tuntuu kun on tottunut siihen, että lämpötila talojen sisäpuolella on tismalleen sama kuin niiden ulkopuolella!

Parasta matkassamme oli ehdottomasti vierailu Sandemanin portviinikierroksella. Olisin mielelläni vieraillut myös muissa viinitaloissa, mutta koska oppaanamme kaupungissa toimin minä, eksyimme tietenkin ensimmäisenä päivänä kunnolla. Kartasta meillä ei ollut tietoakaan. Kyselemällä joka toiselta vastaantulijalta pääsimme lopulta perille, mutta kello oli jo sen verran paljon, että totesimme ehtivämme ainoastaan yhdelle kierrokselle. (Seuraavan aamun krapulan huomioon ottaen se oli ehkä ihan hyvä asia.) Saimme uutta mielenkiintoista tietoa portiviinin valmistuksesta ja pääsimme tietysti maistelemaan. Tiesittekö että samoja tammitynnyreitä käytetään ensin punaviinin, sitten portviinin ja lopulta viskin valmistukseen? Tai että rypäleiden polkemisen jalo tehtävä varattiin aikanaan ainoastaan miehille, jotka ryyppäsivät, lauloivat ja tanssivat polkiessaan. Pääsisinköhän tuollaiseen hommaan kesätöihin vai hyväksytäänkö portviinin ainesosaksi edelleen ainoastaan miehinen jalkahiki?

Perjantai-iltana tutustuimme Porton yöelämään ja tapasimme Jannea, joka oli myös reissussa Portossa. Suomalaisittain olimme jälleen noin neljä tuntia etuajassa kun lähdimme pubiin puoli kymmeneltä. Tarpeeksi odoteltuamme ja juotuamme saimme huomata, että Porton viikonloppu oli vauhdikkaampi kuin Coimbrassa. Meno oli paikoin lähes yhtä villi kuin Lissabonissa ja samoin oli viimeinen nauttimani caipirinha: seuraavana aamuna voin pahoin ja elimistöni kosti minulle heräämällä kuudelta. Lauantain turistinähtävyydet rajoittuivat siis sellaisiin, joihin ei ollut turhan pitkä kävelymatka, jos hienoa, kaupungin keskellä sijaitsevaa Torre dos Clérigosia ei lasketa. Kipusimme tornin kiviset rappuset urheasti huipulle asti ja räpsimme pakolliset valokuvat yli punatiilisten kattojen. Iltapäivällä näimme Veeraa, joka oli selvinnyt hengissä pahasta ruokamyrkytyksestä ja Portugalin julkisesta terveydenhuollosta. Päätin olla tulematta sairaaksi kun kuulin, että sairaalassa ei muun muassa ollut kuin yksi vessa, jota kukaan ei siivonnut ja, että salmonella testejä ei tehdä kenellekään varallisuussyistä. Toivon hartaasti, että Suomi pitää julkisen terveydenhuoltonsa pystyssä ja palkkaa sairaaloihin tarpeellisen määrän siivoojia. Politiikkaan sen enempää sotkeentumatta voin vain todeta, että en aio mennä täällä lääkäriin.

Aika J:n kanssa kului taas liian nopeasti. Pakoilimme kämppiksiä ja seikkailimme kaupungilla. Halloweenyön vietimme saksalaisen ystäväni kommuunissa Baixassa. J:kin pääsi tutustumaan aitoon Erasmus-elämään. Kaukana Madridin keskustasta, kielitaidottomana ja kampuksen lähestulkoon ainoana vaihto-opiskelijana hänen syksynsä on ollut lähinnä valtava pettymys. Olen välillä niin huolissani, että en saa nukuttua. Voi kun J olisi tullut kanssani Lissaboniin! Kaupunki on vaihto-opiskelijan unelma: kaunis ja edullinen ja kaiken lisäksi Euroopan aurinkoisin pääkaupunki. Afrikka ja Etelä-Amerikkakin ovat melkein lähellä. En ole koskaan tuntenut olevani näin keskellä kaikkea. J lähti tiistaina iltapäivällä ja sillä hetkellä hajosin taas täysin. Olisin varmaankin hautautunut itkemään sänkyyni kolmeksi päiväksi, ellei puolalainen ystäväni (joka on muuten yksi kauneimmista tuntemistani ihmisistä) olisi kutsunut minua kahville juuri kun olin aikeissa toteuttaa suunnitelmaani eristäytymisestä. Paikalle saapuivat Asian lisäksi myös ihana Marta ja saksalaiset Hannah ja Leni. Vietimme lopulta hauskan tyttöjen illan ja eksyimme Lenin kanssa Alfamaan. Eihän noilla kapeilla, umpikujia täynnä olevilla kaduilla osaisi liikkua sellainenkaan, jolla on parempi suuntavaisto kuin minulla. Sain tytöt houkuteltua mukaani brasilialaisen Caetano Veloson ja Maria Gadun keikalle, joka järjestettiin eilen Orienten suuressa paviljongissa. Keikka oli menestys ja esiintyjät joutuivat tekemään kaksi comebackia, koska yleisö ei suostunut päästämään heitä pois paikalta. Olin todella fiiliksissä! En olisi ikinä uskonut, että pääsen kyseisten artistien keikalle, sillä Brasilia on hieman liian kaukana Suomesta sekä fyysisesti että henkisesti. Ja tässä sitä vain ollaan keikan jälkeisestä huumasta pöllämystyneinä!

Näin keikalla pitkästä aikaa myös Luizia ja Fernandoa. Minulla on ollut ikävä brasilialaisia oikkispoikia ja sovimme Fernandon kanssa, että menemme tänään Bairro Altoon. Oli myös helpotus, että pääsin avaamaan pojille sydäntäni minua vaivaavassa asiassa. (En yksinkertaisesti ole uskaltanut avautua asiasta tytöille. He ovat ihania, mutta tiedän, että he tappaisivat minut, jos tietäisivät minun edes harkitsevan Suomeen palaamista.) Asia on nimittäin niin, että J on päättänyt jättää vaihdon kesken. Tavallaan olen jopa helpottunut, että hän on tehnyt jonkinlaisen ratkaisun tilanteen muuttamiseksi. Hänen kärsimyksensä sivusta seuraaminen on tietysti ollut kamalaa myös minulle, joka ajattelee häntä jatkuvasti. Asioita mutkistaa puolestaan se tosiseikka, että mikäli J päätyy palaamaan Suomeen, meidän on mahdotonta nähdä pitkään aikaan. J on nähtävästi ajatellut samaa, koska hän pyysi minua palaamaan kanssaan. En tiedä mitä tehdä! Tähän asti olemme voineet nähdä kahden tai pahimmillaan kolmen viikon välein, mikä on tehnyt välimatkasta sellaisen, että sen kanssa voi elää. (Odotan jo innolla puolentoista viikon päästä koittavaa Madridin reissua!) Luulin, että pystyisin elämään kuten monet suomalaiset kaverini, jotka seurustelevat kuka brasilialaisen, kuka perulaisen kanssa ja tyytyvät siihen, että näkevät toisiaan puolen vuoden välein. Jos jotakin olen täällä oppinut, niin sen että en pysty! Ikävä on yksinkertaisesti liian suuri. Päätös on sen verran vaikea, että en voi enkä haluakaan ratkaista sitä heti. Noudatan taas jälleen kerran brasilialaisen kämppikseni neuvoa ja elän hetkessä. Nautin jokaisesta kuulemastani portugalin kielisestä lauseesta ja halvasta espressokupillisesta. Toisaalta voin nyt jo todeta, että olen saanut ihan kaiken mitä olisin ikinä voinut vaihdolta toivoa. Rakastan Lissabonia. Ja rakastan J:täni vielä enemmän. Voi himskatti.