Perhe

Opiskeljan pitäisi olla jo nukkumassa, mutta on pakko kirjoittaa, koska olen niin iloinen! Veljeni ja vanhempani ovat täällä kyläilemässä ja pari viimeistä päivää ovat olleet mainioita. Perheenjäsenet saapuivat myöhään maanantai-iltana ja toivat tullessan valavan määrän suomalaista ruokaa, vaatteita, kirjoja ja kaikkea, mitä Portugalissa voi tai ei voi talvella kuvitella tarvitsevansa, kuten esimerkiksi lämmittävän sähköpatjan. (Minulla ei tietenkään ole huoneessani patteria tai mitään muutakaan lämmitysjärjestelmää.) J:kin saa todella tuntea itsensä jo osaksi sukua ensi viikolla kun tulee käymään, sillä vanhempani toivat rutkasti lahjoja myös tulevalle vävylle. Myös isovanhempani olivat lähettäneet lahjoja. En tiedä, miten J saa kaiken kuljetettua Espanjaan Easyjetin painorajoitukset huomioon ottaen... Kämppäni nähdessään vanhempani totesivat, että se ei ehkä sopisi sellaiselle henkilölle, joka on kovin tarkka esimerkiksi siisteyden suhteen. En ollut jaksanut stressata muiden tiskaamattomista tiskeistä, koska vältän täällä marttyyrin roolia ja tiskaan yleensäkin periaatteen vuoksi vain omat astiani. Toisin sanoen keittiötilat näyttivät siltä kuin yleensäkin... Oma huoneeni oli tietysti siisti. Nyt se pursuaa sähköpeittoa ja talvivaatetta, koska en tiedä, minne laittaisin kaikki saamani tuliaiset. Vanhempani ovat kyllä herttaisia! Sain esimerkiksi valtavasti lakritsia ja salmiakkia sekä kunnon suomalaisen sadetakin. Talvikautena sillä luulisi olevan täälläkin käyttöä.

Tiistaina kävelimme koko matkan Cais do Sodrelta Belémiin. Pysähdyimme yhteen uusista telakkarakennuksiin perustetuista ravintoloista ja ruoka oli ihanaa. Torre de Belémiin pääsimme puoleen hintaan perhelipulla, koska onnistuin puijamaan lipunmyyjää ja hankkimaan itselleni ja veljelleni lastenliput. Jotakin hyötyä tästä suomalaisesta vauvanaamasta siis näyttäisi olevan. Illalla otin veljeni mukaan capoeiraan. Pikkuveljeni harrastaa kuntonyrkkeilyä ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti hän oppi capoeiran perusjutut ilman yhteistä kieltä ohjaajan kanssa. Olisi ehkä itsekin pitänyt aloittaa urheilu vähän nuorempana. Tänään vietimme päivän rannalla Cascaisissa, jonne pääsee junalla suoraan Lissabonin keskustasta. Itse ranta ei ollut kaunein, jolla olen Portugalissa käynyt, mutta seitsemän asteisesta Suomesta saapuvat vieraani olivat onneksi erittäin tyytyväisiä sekä aurinkoiseen säähän että rantakaupunkiin. Illalla tapasimme isän Amerikan aikaisen ystävän, Ruin, joka vei meidät syömään ihanaan, kotoisaan kalaravintolaan Alcantaran kaupunginosaan. (Maistoin ensimmäistä kertaa paahdettuja kastanjoita ja minusta tuntuu, että olen löytänyt uuden lempiherkun, jos salmiakkia ei lasketa.) Rui on arkkitehti, joka tosin työskentelee tätä nykyä mieluummin teatterilavasteiden parissa, sillä hänen miesystävänsä on näyttelijä. Rui on valtavan sympaattinen ja lisäksi hänellä oli niin paljon kiinnostavia juttuja kerrottavana neilikkavallankumoiksen ajalta, että olisin voinut jäädä ravintolaan koko yöksi niitä kuuntelemaan. Enpä olisi esimerkiksi arvannut, että Ruin miesystävä on nuoruudessaan pidätetty radiossa esitetyn, vasemmistolaisen pilkkalaulun takia ja että José Saramago on saapunut oikeuteen häntä puolustamaan.