Läksiäiset ja pieni romahdus

Enää kaksi viikkoa lähtöön. Eilen järjestimme Arabianrannassa juhlat kuuden reissuun lähtijän kunniaksi. Olen onnellinen siitä, että minulla on niin paljon ihania ystäviä. Nämä läksiäiset olivat opiskelukavereille. Heidi ja Essi olivat suunnitelleet onginnan juhlien kohokohdaksi ja onkijoille oli varattu hauskoja tehtäviä. Minä osallistuin järjestämiseen valitsemalla punaviinin sangriaa varten. Loppuillasta vaelsimme DTM:ään ja silloin tapahtui se, mitä olin jo etukäteen pelännyt. Aloin vollottaa alkoholin ja väsymyksen ansiosta.

Lähtemisessä on se etu, että omaa elämäänsä alkaa tarkastella kriittisessä valossa. Lähdön yhteydessä tarjoutuu mahdollisuus muuttaa asioita, jättää aiemmin eletty taakseen ja oppia uutta. Ainut ongelma minun kohdallani on se, että elämäni on jo jotakuinkin täydellistä! Tietysti koti voisi olla hieman siistimpi ja sijaita lähempänä Helsingin ydinkeskustaa, voisin ansaita työstäni enemmän rahaa ja niin edelleen… Siitä huolimatta uskallan väittää, että olen tällä hetkellä ehkä pääkaupunkiseudun, tai ainakin Espoon onnellisin tyttö. Asun rakastamani kaupungin rajan vieressä. Voin ylittää sen kävellen koska tahansa. Ystäväni ovat maailman parhaita perheenjäsenistä puhumattakaan. Asun täällä Helsingin ja Espoon rajalla elsiHemaailmankaikkeuden ihanimman poikaystävän kanssa. Olen yksinkertaisesti niin onnekas, etten usko suuremman onnellisuuden olevan edes mahdollista. Miksi ihmeessä pyrin eroon tästä kaikesta?

Näitä ajatuksia pohdiskelin viime yönä ja lopulta minun oli päästävä pois tanssilattialta ja mentävä vessaan parkumaan. Itkettyäni itseni niin kuivaksi, että muistutin todennäköisesti rutistettua tiskirättiä, päätin nestetasapainon saavuttamiseksi hakea tiskiltä lisää olutta. (Tunnustan, että olut ei yleensä ole paras lääke lähtöjännitykseen!) Sain hetken istua rauhassa katselemassa tanssivia ihmisiä. Baarissa tanssivia ihmisiä on mielestäni mukava katsoa. Liike on kaunista.

Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että olen sittenkin aika onnekas kun pääsen Lissaboniin, kuulin itseäni kutsuttavan. Tutustuin erääseen vanhempaan herrasmieheen. Kutsutaan häntä vaikka herra O:ksi. Herra O kertoi, että oli juuri eilen eronnut kuusi vuotta kestäneestä parisuhteestaan. Avomies oli yllättäen vain pakannut matkalaukkunsa ja lähtenyt viestiä jättämättä. Kerrottuaan oman tarinansa herra O kysyi, miksi olen itkenyt. Meikkini taisivat olla sen verran levällään, että herra O ajatteli minunkin olevan keskellä erokriisiä... Siinä vaiheessa kun kerroin, että poikaystäväni ja ystäväni ovat kyllä täällä jossain, herra O vaikutti avoimen loukkaantuneelta ja kertoi kohteliaasti poistuvansa paikalta. Tarinan opetus on siinä, että toisin kuin herra O:lla, minulla ei ole todellista syytä surra. Menettämisen pelko on eri asia kuin menettäminen ja tästä lähin aion suhtautua toiveikkaasti tulevaan vuoteen sekä siihen, että ystäväni ja poikaystäväni ovat elossa vielä vuoden kuluttuakin. Kerroinko muuten, että J eli poikaystäväni lähtee vaihtoon Madridiin? Välimatkaa Madridin ja Lissabonin välillä on suunnilleen saman verran kuin Oulun ja Helsingin. 

Näin tsunamiunen uudestaan. Viimeisimmässä versiossa yritän paeta tsunamia taksilla, mutta epäonnistun, koska jään liian pitkäksi aikaa tinkaamaan taksikuskin kanssa. Pitäisi ehkä opetella tinkimään vähemmän vähemmän, vai mitä?